Pyhäinpäivä, Matt. 5: 1–12, Satu Valkonen

Satu Valkonen
Savonlinnan seurakunta

Lasken kukan läheisen haudalle. Varovasti, etteivät hennot terälehdet särkyisi. Tämä oli rakkaani lempikukka pihapiirissä. Nyt se saa kukkia hänen haudallaan. Sytytän kynttilän lyhtyyn. Hento liekki lepattaa tuulessa. Kaipaus kaivertaa rintaa. On vielä iso Ikävä. On lohdullista käydä läheisen haudalla, tuntuu kuin pääsisi lähemmäs häntä. Rakasta ihmistä, jota ei voi enää nähdä, jonka ääntä ei voi enää kuulla, jolle ei voi enää kertoa miten paljon häntä rakastan.

Suru on yksinäinen matka. Ihmiset lähellä eivät aina ymmärrä miten synkkää on kulkea surun laaksossa. Tuntuu, että valo on kadonnut kokonaan, ja vienyt mukanaan myös kaikki värit. Mielenmaisemassa kaikki näyttää harmaalta ja lohduttomalta, aivan kuin loppusyksyinen luonto.

Kynttilän liekki luo valoaan hämärään. Kynttilän liekki on myös rukouksen liekki. Se suuntaa ajatukseni kohti Jumalaa. Hiljaisena liekki vie kaipaukseni, suruni ja pelkoni Jumalalle. Kun sytytän liekin hämärään, se tuikkii ympärilleen lohdutusta ja toivon kipinöitä: Jumala on läsnä pimeydessäni. En ole yksin. Ahdistuksessani turvaudun Häneen, joka yksin voi minua lohduttaa.

”Jumala, vakka monet ovat tulleet vierelleni, olen kuitenkin yksin. Suru on sulkenut minut sisäänsä ja rakentanut seinät ympärilleni. Sinä Herra tiedät miltä minusta tuntuu. Tiedät vaikken jaksa muovata sanoja. Sinä yksin voit auttaa ja lohduttaa minua. Sinä voit lievittää tätä yksinäisyyttäni. Onhan sinulle kaikki mahdollista. Sinun puoleesi minä käännyn surussani. Kääri minut rakkautesi ja lohdutuksesi suojaan. ” (edellä olevat kappaleet muokattu Eeva Eerolan tekstistä)

Autuaita murheelliset, sanoi Jeesus. He saavat lohdutuksen.

Korinttilaiskirjeen sanat osuvat silmiini: ”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala! Runsaan lohdutuksen Jumala. Sellainen hän on, Taivaallinen Isäni. Nyt tarvitsen Hänen lohdutustaan. Käperryn hänen syliinsä kuin linnunpoika emonsa siipien suojaan. Ja sydämessäni kaikuvat tutun psalmin sanat:

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa

en pelkäisi mitään pahaa sillä sinä olet minun kanssani.

sinä suojelet minua kädelläsi. Johdatat paimensauvallasi.

Joidenkin luona suru vierailee usein. Yksi heistä on laulaja Hanna Ekola. Hän on kirjoittanut: Surussa on aina kysymys rakkaudesta. Itkemme, koska olemme rakastaneet. Kaipaamme ja ikävoimme, koska olemme rakastaneet. Suremme koska olemme rakastaneet. Suru jatkaa rakkautta. Sinäkin saat sanoa suruasi rakkaudeksi.

Hän on tehnyt myös seuraavan runon:

Entä jos surua ei olisi, jos ei olisikaan kipua ja kyyneleitä,

ei ikävää, ei kaipausta. Se vasta surullista olisi.

Koska silloin ei olisi ollut rakkauttakaan.

Sillä niin paljon kuin on rakkautta, niin paljon on myös surua.

Ne ovat kuin sisarukset, tai saman puun oksat,

kasvavat yhteisestä maaperästä.

Eräs nuorena leskeksi jäänyt on tehnyt saman oivalluksen sanoessaan:

Suru on kotinsa menettänyttä rakkautta.

Itseäni suurissa suruissani on lohduttanut ajatus siitä, että Jumalan kädessä ja tiedossa on kaikki. Hän tietää elämämme ensi hetkestä alkaen ja hän on myös läsnä viimeisessä hetkessämme. Uskon, että Jumala on määrännyt elinpäivämme kuten psalmissa 139 sanotaan.

Lyhytkin elämä on kokonainen. Vaikka meidän mittakaavassamme jonkun elämä jäi kesken, Jumala suunnitelmissa se on kokonainen, ainutkertainen elämä. Me emme ymmärrä kaikkia Jumalan suunnitelmia ja ajatuksia. Katselemme elämää niin eri perspektiivistä.

Kunpa osaisimme nähdä jokaisen päivän lahjana, meille annettuna suurena mahdollisuutena. Sillä emme tiedä montako päivää meille on suotu. Kun suostumme myöntämään että olemme kuolevaisia, silloin uskallamme myös elää.

Se suurin lohdutus on, että elämä ei lopu kuolemaan. Meillä on toivo, taivastoivo. Monet surut ovat tuoneet usein mieleeni taivaskaipuun Välillä se valtaa minut suurella voimalla. Ikävä sinne minne rakkaani kutsuttiin, kaipaus päästä jo kotiin.

Välähdyksen taivaasta saamme Ilmestyskirjasta:

Enkeli näytti minulle elämän veden virran, joka kristallinkirkkaana kumpuaa Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta. Kaupungin valtakadulla, virran haarojen keskellä kasvaa elämän puu. Puu antaa vuodessa kahdettoista hedelmät, uuden sadon kerran kuukaudessa, ja sen lehdistä kansat saavat terveyden. Mikään ei enää ole kirouksen kahleissa. Kaupungissa on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja kaikki palvelevat Jumalaa. He saavat nähdä hänen kasvonsa, ja heidän otsassaan on hänen nimensä. Yötä ei enää ole, eivätkä he tarvitse lampun tai auringon valoa, sillä Herra Jumala on heidän valonsa. He hallitsevat kuninkaina aina ja ikuisesti.

Ei enää kuolemaa, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa. Kaikki kyyneleet pyyhitään. Ne kuivuvat Jumalan valon lämmössä ja paisteessa. Kaikki entinen on kadonnut.

Eräs asia minua lohduttaa, kirjoittaa Hanna Ekola. Se on kajastus valkeisiin vaatteisiin puetuista. Heistä, jotka tulevat siitä suuresta ahdistuksesta, mutta joiden silmissä ei kyyneleitä näy. Voin melkein kuulla äänesi kirkkaimpana veisaamassa valtavassa kuorossa. Ja kanteleesi soivan, niin kuin täällä aina halusit. Kun tätä mietin, hämmästelen, miksi niin vähän puhumme toisillemme taivaasta. Miksi emme enemmänkin lohduttaisi sillä toisiamme.

Joskus kun tämä maallinen vaellus tuntuu liian raskaalta, tuntuu lohdulliselta tähyillä taivasta kohti. Uskon, että Taivaan Isän lapsina meidän sydämiimme on asetettu kaipaus todelliseen kotiimme.

”Käsi aurassa, sydän taivaassa”, sanotaan. Voimme elää kutsumustamme Jumalan lapsina iloiten kun tiedämme minne olemme matkalla. Päämäärä antaa voiman kättemme työhön ja askeleisiimme. Jumala on läsnä arjen töissä. Iankaikkisuusnäkökulma antaa merkityksen tälle maallisellekin elämällemme ja puuhasteluillemme.

Katson lepattavaa kynttilän liekkiä. Se on kuin elämäni, hento, mutta silti Jumalan kädessä. Matkani on vielä kesken, mutta hän valaisee askeleeni. Hän, joka lupasi minulle tulevaisuuden ja toivon kulkee rinnallani ja kantaa minua silloin kun voimani uupuvat. Ja kerran hän on minua vastassa viimeisellä portilla. Kuten Piia Perkiö kirjoittaa:

Viimeisen mutkan jälkeen katseeni yltää kotiovelle,

jota enkelit pitävät auki.

Kotona odotetaan.

Hän, joka tietää on jo vastassa,

kietoo tulijan valon viittaan ja sanoo:

täällä kaikki on toisin, eheää, särkymätöntä, uutta.

Tässä toivossa jaksan vaeltaa.

Taivaan Isän hellää huolenpitoa ja lohdutusta sinulle joka nyt kuljet surun laaksossa. Valo on läsnä, vaikket sitä näe. Jumala on kanssasi surusi keskellä. Anna hänen ottaa sinut syliin, kuivata kyyneleesi, lohduttaa kuin Isä lastaan, kunnes näet auringon nousevan jälleen ja kuulet lintujen iloisen liverryksen.

Ei tuskalla, kuolemalla
ole viimeistä sanaa

Sanan voittoisan, 
viimeisimmän
 sanoo elämä.

(Erkki Leminen)