Kolminaisuudenpäivänä meidät viedään Pyhän Jumalan suuren salaisuuden äärelle. Halki kahden vuosituhannen historian kirkon opettajat ovat opettaneet, kuinka mahdoton ihmisen on omin keinoin saada tietoa Jumalasta ja käsittää häntä. Jumalaa lähestyttäessä kaikki inhimilliset sanat ja käsitteet käyvät kömpelöiksi ja heikoiksi, ymmärrys kompastuu rajoihinsa, onhan se tottunut askartelemaan vain kaiken sellaisen kanssa, mikä kuuluu luotuun maailmaan, ajan ja paikan rajoihin, äärellisiin mittoihin. Vanhan testamentin puhuttelevimpia kuvia on Jumalan vuorelle nouseva Mooses. Jumalan vuorta peittää sankka ja pimeä pilvi. Mitä lähemmäksi pyhää Jumalaa Mooses kipuaa, sitä vähemmän hän näkee ja sitä epävarmemmaksi käyvät hänen askeleensa. Kun Jumala antaa pyhyytensä kulkea Mooseksen ohi, hän samalla painaa miehen kallion koloon suojellakseen häntä siltä, mitä ihminen ei voi koskaan tavoittaa eikä käsittää.
Emme ikinä kykene luotaamaan Jumalan rakkauden, viisauden ja kaikkivaltiuden syvyyttä. Meille riittää se, mitä Jumala on nähnyt tarpeelliseksi ilmoittaa itsestään meille ihmisille. Siihen meidän on suostuttava, niin vaikeaa kuin se meille joskus onkin.
Meille kristityille on yhteistä, että uskomme yhteen Jumalaan, joka on ilmoittanut meille itsensä Pyhässä Raamatussa, kolmessa eri persoonassa. Niin, juuri tuota sanaa vanhan kirkon isät käyttivät. Kreikan kielen sana hypostasis ja latinan persoona tarkoittivat alunperin naamiota, jota antiikin näyttelijät käyttivät kasvoillaan. Sama näyttelijä käytti erilaisia naamioita tullessaan yleisön eteen erilaisissa rooleissa. Kristityt siis ymmärsivät, että puhuessaan Luojasta tai Isästä, Jeesuksesta Kristuksesta tai Pyhästä Hengestä Raamattu puhuu koko ajan yhdestä ja ainoasta Jumalasta, joka on ilmaissut itsensä ihmiselle näissä kolmessa roolissa, persoonassa. Jumalan olemus, kaikkivaltius, käsittämättömyys, viisaus ja ihmisrakkaus on kuitenkin koko ajan yksi ja sama.
On muitakin yksijumalaisia uskontoja, jotka osittain tai kokonaan nojaavat samoihin Raamatun kirjoihin kuin kristityt tai ainakin tunnustavat näiden kirjojen arvon, mutta kieltävät jyrkästi ajatuksen kolmiyhteisestä Jumalasta. Näin tekevät ensinnä juutalaiset, joille Jeesus Nasaretilainen suurimmillaankin on vain hurskas juutalainen rabbi. Kun Jeesus käytti itsestään Jumalan nimeä ”minä olen”, tai kun hän sanoi ”Isä ja minä olemme yhtä”, se oli juutalaisille lainopettajille jumalanpilkkaa. Muslimitkin tuntevat Jeesuksen, Ishan, Marian pojan. Koraani kertoo hänestä ja puhuu hänestä kunnioittavasti. Jeesus on kuitenkin muslimeille vain Jumalan profeetta. Uuden ajan Raamattua pyhänä kirjanaan pitävistä uskonnoista Jeesuksen jumaluuden kieltävät myös mm. Jehovan todistajat. Heille Jeesus on tien näyttäjä ja maailman tuomari, mutta ei jumala.
Mihin oppi jumalan kolminaisuudesta sitten perustuu? Ensi näkemältä Raamatusta näyttää löytyvän vain pari jaetta, jotka on mahdollista tulkita puheeksi kolmiyhteisestä Jumalasta. Ensimmäinen on Jeesuksen lähetys- ja kastekäsky, tämän päivän evankeliumi Matteuksen evankeliumin lopussa: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” Toinen on yhtä tuttu apostolinen siunaus Paavalin 2 kirjeessä Korinton seurakunnalle: ”Tulkoon teidän kaikkien osaksi Herran Jeesuksen Kristuksen armo, isän, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus!”
Oppi kolmiyhteisestä Jumalasta ei kuitenkaan nojaa vain näihin jakeisiin. Se nojaa koko Raamatun ilmoitukseen Jumalasta. Läpi Uuden Testamentin Jumalan toiminnan kuvausta hallitsee kolme toisiinsa erottamattomasti liittyvää toimijaa. Jeesus puhui usein siitä, että hän ja Isä ovat yhtä. ”joka tuntee minut, tuntee Isän.” Hän puhui Hengestä, joka tulee kirkastamaan hänet, niin kuin hän on kirkastanut Isän, siis paljastanut Isän kasvot, todellisen olemuksen. Jeesus käytti yhä uudelleen itsestään nimeä, joka oli omistettu Jumalalle ja oikeastaan juuri se vei hänet ristille.
Yhä uudelleen Uusi Testamentti alleviivaa Jumalan kolmen persoonan ykseyttä. Uusi Testamentti kuvaa Jumalan ihmisiä rakastavaa olemusta ja pelastavaa toimintaa kolmen persoonan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kautta. Jos niistä yhdenkin jätetään Jumalan olemuksesta pois, kuva muuttuu. Sanoma muuttuu, jos Jeesus Kristus nähdään vain ihmisenä. Sanoma muuttuu, jos Pyhä Henki nähdään vain voimana, joka annetaan ihmisten haltuun ja omaisuudeksi eikä tunnusteta Jumalaksi, joka toimii missä ja milloin tahtoo. Tällainenkin vaara apostolista uskoa on usein väijynyt.
Mutta kyse ei ole vain Uudesta Testamentista. Samat kolme Jumalan olemuksen ilmausta, nimeä, näemme pitkin Vanhan Testamentin kirjoituksiakin. Siellä on Jumalan tutkimaton Viisaus, joka tahtonsa mukaan luo koko ajan uutta ja ohjaa historiaa, mutta ei yksin. Sen rinnalla on luomakunnan keskelle tuleva ja vaikuttava Jumalan Sana, luova, johdattava, tuomitseva ja armahtava Sana, itsessään voimallinen ja vaikuttava. Ja kolmantena kaiken keskellä liikkuu Jumalan Henki, joka antaa elämän niin luomakunnalle kuin hengellisen virkoamisen ihmiselle ja kokonaiselle kansalle. Jo Raamatun ensimmäisissä jakeissa on Jumalan kolminaisuus liikkeellä. ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli.
Apostoli Johannes on selvästi nähnyt Jumalan luovan Sanan tarkoittavan Kristusta, kun hän kirjoittaa evankeliuminsa alussa: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.”
Raamattu on täynnä ilmaisuja ja kuvia Jumalan kolmiyhteydestä. Yksi kauneimmista on Jumalan vierailu kolmen enkelin hahmossa Aabrahamin luona. Tätä hetkeä Ivan Rublev ja monet muut ikonimaalarit ovat käyttäneet Pyhän Kolminaisuuden kuvana. Ikonissa kolme enkeliä istuu toisiaan kohti taipuneina, ikään kuin yhdeksi liittyvinä. Hahmojen välille on kuvattu täydellinen rauha, yhteys ja ilo. Ikonilla on myös toinen nimi: Vieraanvaraisuus. Hahmot istuvat pöydän ääressä, johon Aabraham on itämaiseen tapaan kattanut yksinkertaisen aterian: leipää, viiniä, vettä ja oliiviöljyä. Ensin tulee mieleen Aabrahamin vieraanvaraisuus, mutta kuvaa katsellessa ajatus kääntyy. Pöydän ääressä on kolme hahmoa, mutta pöydässä neljä sivua, neljä paikkaa. Katsojan sivu on vapaa käydä pöytään. Ikoni kutsuu katsojaa osalliseksi Jumalan vieraanvaraisuudesta.
Hän, joka on salattu ja käsittämätön, mittaamaton viisaudessa ja rakkaudessa, kutsuu ihmistä yhteyteensä, osalliseksi ehjästä yhteydestä, joka vallitsee Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välillä. Tässä on Raamatun koko sanoma. Salattu Jumala, joka on ilmoittanut itsensä meille Luojana, Vapahtajana ja Pyhänä Henkenä, on kutsuu meitä yhteyteensä. Hän on kattanut eteemme sanan ja sakramentit. Niissä hän jakaa elämän kanssamme ja ravitsee meitä matkalla, kunnes olemme perillä siellä, missä yhteys häneen on ehjä ja koko elämä saa täyttymyksensä.
Edes perillä emme käsitä Jumalan kirkkautta täydellisesti. Peittäväthän enkelitkin kasvonsa hänen edessään. Silloin kuitenkin tajuamme, miten rajallinen on oma ymmärryksemme luotaamaan hänen pyhyyttään ja rakkauttaan. Sen todellisuuden edessä emme voi kuin iloita ja ylistää Jumalan suurta salaisuutta ja laulaa: Pyhä, Pyhä, pyhä, olet sinä Herra Sebaot, kaikki maa on täynnä Sinun kunniaasi.”
Kristittynä voimme rukouksissamme puhutella Jumalaa Isäämme, voimme puhua Jeesukselle, Vapahtajallemme ja voimme kutsua avuksemme Pyhää Henkeä riippuen siitä, mikä on asiamme. Puhuttelumme kohteena on kuitenkin koko ajan yksi ja sama meitä rakastava Jumala. Puhuttelemme kaikkia kolmea Jumalan persoonaa yleensä silloin, kun ylistämme Jumalaa kaikista hänen lahjoistaan, kaikesta siitä, mitä hän on tehnyt ja tekee meidän hyväksemme. Tällainen Jumalan omien ylistys on myös yhteinen uskontunnustuksemme, jonka nyt Jumalan kunniaksi lausumme Nikean tunnustuksen mukaan.