Tämän pyhäpäivän aiheena on Kristuksen todistajat ennen kaikkea sen marttyyrit. Lukuisat kristityt, jotka Jeesuksen tähden ovat menettäneet henkensä, heistä sanotaan, että he ovat todistaneet Kristuksesta verellään.
Valitettavasti siitä on paljon esimerkkejä edelleen. Islamilaisen maailman terrorismi on lähes päivittäin uutisissa. Aina se ei ole suoraan kristittyjen vainoa, mutta usein saan sellaisia piirteitä. Viimeksi eilen Iltasanomien otsikossa luki: Isis muuttaa kirkot kidutuskammioiksi.
Marttyyrien veri huutaa maasta tänäänkin. Siitä huolimatta haluan kurkistaa sisälle siihen, mitä on Kristuksesta todistaminen Suomessa tänään. Siihen on viimeaikoina yhä enemmän liittynyt huolestuttavia piirteitä.
Nimittäin päivän tekstejä lukiessa tulee mieleen muutakin ajankohtaista kuin vain marttyyrit. Raamatun lukukappaleet kertovat surullisen vakuuttavalla tavalla väkivallasta ja vihasta, jossa uskontoa käytetään polttoaineena.
Tutuksi lienee tulleet kotoisat ylikuumentuneet keskustelut, joiden seurauksena ihmisiä vastalauseena eroaa kirkosta kuka mistäkin syystä mielensä pahoittaneena. Olemme viimeaikoina todistaneet mitä kummallisempaa vihapuhetta. Erilaisilla keskustelupalstoilla nimimerkin suojissa yritetään vahingoittaa toista osapuolta niin syvästi kuin se sanoilla vain on mahdollista. Uskon varjolla ihminen kykenee hyvin sydämettömiin tekoihin yhtä hyvin, jos uskon auttamana ihminen kykenee myös epäitsekkäisiin rakkauden tekoihin. Ei ole vaikea arvata kumpaan suuntaan ihmisen pitäisi ohjautua uskonsa mukaan.
Stefanos oli tullut tuntemaan evankeliumin vapauttavan ja uudistavan voiman. Valo oli virrannut pyhiin kirjoituksiin, jotka hän jo aikaisemmin tunsi. Hän näki ne kokonaan uudessa valossa. Hän oli oppinut näkemään siellä Kristuksen. Siitä rohkaistuneena hän myös julisti uutta oppia, mutta se aiheutti levottomuutta juutalaisten keskuudessa, jotka eivät nähneet kuin hän, jotka eivät olleet valmiita muuttamaan käsityksiään. Kun eri ajatusmaailmat törmäsivät ja he kokivat pyhien arvojensa olevan uhattuna, viha ja puolustautuminen uskonnollista hyökkäystä vastaan nousi pintaan:
Häntä vastaan esitettiin vääriä ja vääristeltyjä syytöksiä. Tahallaan oli ymmärretty pieleen toisen puheet ja muutettu niitä omia tarkoitusperiä vastaavaksi, jotta saataisiin ihmisten viha syytetyn päälle. Stefanoksen vastustajat yllyttivät kansaa, kävivät häneen käsiksi, veivät kuulusteltavaksi, tehtailivat vääriä todistuksia. Juuri samalla tavalla toimivat ihmiset tänäänkin: Facebook, twitter, instagram on helppo valjastaa joukkohysteriaa palvelemaan, painostuksen välineeksi. Valitettavasti tähän ovat menneet mukaan myös ihmiset jotka sanovat uskovansa Jeesukseen. Suomessa sentään väkivaltaisiin tekoihin ei kovin isossa mittakaavassa ole menty.
Kun Stefanos oli kuulusteltavana, hän ei varsinaisesti pehmentänyt sanomaansa vaan lisäsi vettä myllyyn. Hän paljasti syyttäjiensä synnin, jonka jälkeen nämä pakahtuivat raivosta ja kiristelivät hampaitaan. He huusivat suureen ääneen, tukkivat korvansa ja ryntäsivät hänen kimppuunsa – kivittääkseen hänet lopulta uskonnollisessa hurmiossa.
Vähän samanlaiseen maalliin voisi onnetonta keskustelua kuvata myös tänään. Kun tietty raja on ylitetty toinen ihminen tukkii korvansa. Vastapuolen kanssa ei käydä keskustelua, hänen ajatuksiaan ja näkökulmiaan kieltäydytään kohtaamasta. Hänet leimataan vaaralliseksi. Kaikkea sitä valtaa, mikä yksilöllä tai yhteisöllä on, käytetään vaaran torjumiseen.
Kirkolla on vain sanalla vaikuttamisen valta. Se ei ole enää edes sanelun valtaa, mitä sillä joskus on ollut. Kun muut uskonnot ja uskonnottomuus leviävät yhteiskunnassa, kirkkoa yritetään työntää marginaaliin. Keskeinen mielipiteen vaikuttamisen asemakin horjuu. On vain keskustelun ja kuuntelemisen tie. Todistamiselle on siis tarvetta entistä enemmän: Miksi olen kristitty? Miksi kuulun kirkkoon?
Mikä on meidän todistuksemme tänään? On hyvä tiedostaa, että Jeesuksen seuraaminen on vastavirtaan kulkemista. Maailma ei koskaan hyväksy Jeesusta. Jos hyväksyn Jeesuksen Vapahtajaksi, tuomitsen samalla itseni syntiseksi. Se juuri on asia mikä nykyisin halutaan kieltää. Joulunakin halutaan uskoa kovasti ihmisten hyvyyteen – vaikka koko juhla on täysin vastakkainen sille. Jeesus syntyi maailmaan juuri vapahtakseen meidät pahuudestamme.
Otan muutaman esimerkin mihin todistustamme tarvitaan tänään.
Kirkon piirissä on paljon sellaista uskonnollisuutta, joka on arkkipiispan sanoja mukaillen arkaa ja ujoa. Olen huomannut, että tämä arka usko hapuilee Jumalan suuntaan ilman jeesus-sanastoa, mutta kuitenkin kristillisen armo-käsitteeseen turvautuen. Se katsoo sellaiseen Jumalaan, jonka Jeesus meille on osoittanut – mutta Jeesuksen persoona ja nimi on heidän suuhunsa liian iso tai itsevarma. Se on sana joka jätetään lausumatta ja teologien ja ns. uskovaisten käyttöön.
Sitäkin uskoa on syytä kunnioittaa eikä jyrätä nurin. Sille voi yrittää kyllä antaa sellaisia apu- ja tukisanoja, joita se ei ole hoksannut käyttää, mutta jotka voisi tuntea omakseen. Tällaisen ujon uskon mukaan ei kirkon opetusta muokata uudeksi, vaan tarkoitus on osoittaa yhteys näiden välillä. Kärsivällinen rinnalla kulkeminen voi antaa heille todistuksen: ”Jumalan valtakunta on oikeasti teidänkin keskellä. Te ette ole ulkopuolella – älkää myöskään itse ajako itseänne ulos.” Ihmiset kokevat etääntyneensä kirkosta, mutta ehkä etääntymistä on ollutkin vain tiettyyn kielenkäyttöön, mutta usko Jeesukseen ei olekaan heistä niin kaukana kuin ensiajattelemalla tuntui. Ehkä on turhauduttu jonkin tietyn kirkon piirissä käydyn kohukeskustelun tähden. Kristillinen todistus olisi tärkeä saada myös heille, jotta välimatka uskon keskukseen ei kasvaisi tavoittamattomiin.
Samanaikaisesti on tunnistettava henkinen muutos, mikä on käynnissä kaiken aikaa maailmassa. Ihmiset oikeasti vieraantuvat kristinuskosta ja myös vastustavat sitä – kaikkea hapuilua ei voi selittää niin sanotusti parhain päin, että se on sitä ujoa uskoa. Eikä kaikki hengellinen etsintä johda kristinuskon totuuksien äärelle. On myös äänekästä julistusta, joka on armotonta, joka on sokea sille mikä kirkossa on oleellista.
Siksikin kristillinen todistus on tärkeä. On tärkeä pitää esillä sitä, mistä oikeasti uskonelämässä on kysymys ja miksi se on tärkeä.
Edessä olevat ajat luultavasti seulovat kirkon jäsenistöä. Se voi olla kirkolle myös siunaukseksi, kun se etsii omaa ääntään muuttuneessa maailmassa. Mutta se todistaa myös siitä, että leiviskä on hoidettu huonosti. Henkien taistelu on saanut viime vuosina terävämpiä muotoja – siksi se edellyttää kirkon jäseniltä myös tiedostetumpaa kristityn elämää.
Kirkon riidoissa ei tarvitse aina valita puoltaan. On hyväkin toisinaan vetäytyä turhista riidoista. Mutta todistajan paikalle tänään saattaa helposti joutua, kun meitä yllytetään joukkoon mukaan. Miten perustelet kuulumisesi kirkkoon? Mitä sanot: ”Olen kirkossa siksi, koska Kristus on siellä. Häntä minä seuraan enkä muodin tuulia.”
Smyrnan piispa Polykarposta on yksi tunnetuimpia marttyyrejä (kuoli 155). Häntä vaadittiin henkensä uhalla kiroamaan Kristus. Hänen vastauksensa puhuttelee yhä: ”Olen 86 vuotta palvellut Jeesusta eikä hän koskaan ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka minä voisin kirota kuningastani, joka on pelastanut minut.”
Mutta kirkosta on lähtenyt myös niitä, jotka ovat vahvoja uskossaan, joille sanoma Jeesuksesta on tärkeä juuri sellaisena, mitä luterilainen kirkko on parhaimmillaan välittänyt. He ovat pettyneet kirkkoon. Toivottavasti sinä et joudu pettymään.
Jos kirkko muuttuu niin vieraaksi, ettei siellä enää tunnista siellä Jeeusksen kasvoja, silloin ne kasvot on etsittävä muualta. Niinkin voi tapahtua. Jos kirkkoon jää vain kuoret, silloin temppeli on jäänyt asujaansa vaille. Kasteessa sinusta on tullut Jeesuksen opetuslapsi. Hänen ääntään meidän on kuultava. Kristus pitää huolen omistaan. Tarvittaessa hänen kirkkonsa pärjää ilman seiniäkin – oli kysymys ulkoisesta vainosta tai kirkon sisäisestä maallistumisesta. Hän tarvitsee vain sydämiä, jotka laittavat turvansa häneen.