Eilen eräs twiittaaja teki hyvän huomion: tuomiosunnuntai ja tuomiopäivä ovat kaksi eri asiaa. Tuomiosunnuntai on tietenkin joka vuosi, tuomiopäivä vain kerran. Tämänkin tuomiosunnuntain jälkeen pääsemme aloittamaan uuden kierroksen niin kirkkovuodessa kuin omassa elämässä, mutta tuomiopäivä on lopullinen ja vihoviimeinen.
Tuomiosunnuntai on kirkkovuoden päätös, mutta sijoittuu kuitenkin keskelle varsinaista itsetutkiskelun teemaputkea, joka alkaa Valvomisen sunnuntaista ja jatkuu ensimmäisen adventin kautta paaston aikaan. Tämän teeman mukaisesti meitä kutsutaan tarkastelemaan omaa elämäämme, herätellään huomaamaan sen epäkohdat ja tekemään parannusta.
Päivän evankeliumi ei jätä tulkinnan varaa. Se on harvinaisen yksiselitteinen. Siitä käy selvästi ilmi, miten meidän tulisi tässä elämässä toimia, mitä meiltä odotetaan. Kyse ei ole vuorten siirtämisestä tai ikiliikkujan keksimisestä; kyseessä ovat pienet, arkipäiväiset tavat osoittaa lähimmäisen rakkautta, joihin kuka tahansa meistä kykenee. Kristuksen seuraajina meidän tulisi myös olla halukkaita toimimaan Hänen opetuksensa mukaisesti, eikä Hän vaadikaan meiltä muuta kuin Jumalan ja lähimmäisen rakastamista. Kyseessä ovat oikeastaan sellaiset teot, joihin meitä velvoittaa jo pelkkä inhimillisyys ja ihmisenä oleminen. Eikä ole olemassa mitään syytä, miksi meidän ei pitäisi auttaa toista ihmistä.
Kristityn elämänasenne: ”Tervetuloa, rakastan sinua” pätee tässäkin tapauksessa.
Mutta kuinka usein pienikin ystävällisyyden osoitus unohtuu, tai jää tekemättä? Miksi olen haluton toimimaan oikein, vaikka se olisi itsestään selvä vaihtoehto? Kuinka monta kertaa olen kulkenut toisen ohitse, vaikka pysähtyminen olisi ollut mahdollista, suotavaa tai jopa välttämätöntä? Omatunto kolkuttaa arjen keskellä useinkin. Toisinaan olen itselleni se ankarin tuomari, mutta kyllä toisten arvostelukin helposti käy. Me olemme niin taitavia tuomitsemaan toisiamme. Mutta toisaalta myös toisinaan päästämme toisemme kuin koiran veräjästä, katsomme läpi sormien, annamme uuden mahdollisuuden tai armon käydä oikeudesta.
Tuomiopäivä on tämän maailman viimeinen päivä. Silloin kuolleet herätetään, ja kaikki ihmiset kohtaavat Luojansa. Silloin elämän valinnat on tehty, tehty mikä tehty ja muu jätetty tekemättä. Jumala on nähnyt kaiken, Häneltä ei voi salata mitään, eikä Hänelle ole tarpeen selitellä tai puolustella. Tuomari on puolueeton ja oikeudenmukainen. Olemme vastuussa teoistamme. Vaihtoehtoja on vain kaksi: backstage –passi taivaaseen tai menolippu helvettiin.
Vaikka olisi kuinka mukava ajatella, että kyllä niitä hyviä tekoja on riittävästi, jotta pääsisin lampaiden joukkoon, Kuninkaan oikealle puolelle, löytyy ihan jokaisen elämästä myös sellaista, mikä riittää kallistamaan vaakaa väärään suuntaan. On isoja asioita, joita itsekin kadun katkerasti, on pieniä juttuja, joita en ole huomannutkaan. Olen ehkä tehnyt hyvää tarkoittamattani, mutta toisinaan hyvät aikeet ovat saaneet huonot seuraukset. Ja kuinka monesti olen toivonut pahaa, satuttanut, syyttänyt… Aiheuttanut kaikin tavoin mielipahaa, loukannut lähimmäistäni ja Jumalaa. Ei hyvältä näytä.
Mutta onko omaan napaan tuijottaminen oikea suunta? Eiköhän jo ole käynyt selväksi, että en itse voi
pelastaa itseäni, enkä suorituksilla voi ansaita armoa. Jeesus ei toimi siten kuin odottaisimme. Päinvastoin, useimmiten Hän hämmentää ja herättää meissä ihmetystä. Kristus ei vastaa odotuksiimme, vaan haastaa ne.
Entäpä jos tässäkin kääntäisimme katseen Kristukseen? Häneen, joka ei katsokaan meitä arvioiden, arvostellen ja tuomiten, vaan rakkaudella. Tuon rakkauden katseen alla voimme huomata, että ehkä Jeesus ei puhukaan meistä, vaan itsestään.
Sillä Hän on se, joka tarjoaa meille nälkäisille elämän leipää. Hän on se lähde, jonka vettä juotuaan ei tarvitse enää koskaan olla janoinen. Hän on itse se vaate, johon meidät kasteessa puetaan. Kristus tulee sinne, missä me olemme, vankilassa tai sairaana, oman elämämme ja ihmisyytemme kahleissa. Hän on se, jolla on vapaa pääsy taivasten valtakuntaan ja iankaikkiseen elämään. Ainoastaan Hänen seurassaan meillä on mahdollisuus päästä sinne. Ei omien ansioidemme vuoksi, ainoastaan Kristuksen vuoksi.
Kristuksen rakastavan katseen alla Tuomiopäiväkään ei ole pelottava ja ahdistava päivä. Armo ei ole silloin kaukana, vaan erittäin todellista. Kuninkaana Kristus ei asetu yläpuolellemme. Hän laskeutuu niin alas, että voi ottaa kantaakseen kaikki meidän taakkamme ja kärsimyksemme. Ehkä Kristuksen seuraaminen ei olekaan sitä, että minä kärsin Kristuksen kanssa, vaan että Hän kärsii minun kanssani, seuraa minua, mutta vie minut myös mukanaan. Enkä enää elä minä, vaan Kristus minussa. Enkä enää rakasta minä, vaan Kristus minussa.