”Taas pienet tontut liikkuu ja muistiin merkitsee,
niin joulupukki tietää saa, kuka lahjat ansaitsee.”
Niin ne vaan joululaulut jo kaupungilla ja marketeissa soi. Lapsia aletaan pikkuhiljaa valmistella tonttujen kurkkimiseen. Että itkut ja melut ja riidat merkitään muistikirjoihin ja raportoidaan lopulta itselleen pukille.
Myös päivän teksteissä on tärkeässä asemassa juuri kirjoihin merkitseminen: Ensin Danielin kirjassa sanottiin, että ”pelastuu jokainen, jonka nimi on kirjoitettu kirjaan.”
Sitten Ilmestyskirjassa kuvattiin näkyä, jossa ”kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan.”
Lahjan saa siis merkintöjen perusteella aivan kuten joululaulussa.
Mikä lahja? Mitkä merkinnät?
Tuomiosunnuntain kertomus lahjojen jaosta ei sijoitu kuusen ympärille, vaan kuninkaan valtaistuimen eteen. Lahjanjako näyttää enempi palkitsemistilaisuudelta. Toiset kutsutaan, toiset ajetaan pois. Mutta huomaatko: Jokainen yllättyy paketin sisällöstä. Milloin me näimme sinut? Milloin me teimme noin tai olimme tekemättä? Saman kysymyksen tekee jokainen, jokainen yllättyy, että mitä on tehnyt toisille, onkin tehnyt Kristukselle. Hänelle, jolle on annettu valta.
Tuomio on loppuun asti salaisuus. Ja kuitenkin se on selkeä. Joka on kohdannut lähimmäisen, pysähtynyt hänen luokseen ja auttanut häntä, on kohdannut Kristuksen. Joka on kulkenut lähimmäisen ohi, on ohittanut Kristuksen. Kummankohan näistä Jeesus muistaa paremmin? Ohittajan vai sen, jonka on saanut kohdata, joka on viettänyt hänen kanssaan aikaa, joka on jakanut elämäänsä hänen kanssaan tai viitsinyt jakaa matkaansa myös lähimmäisen kanssa.
Monella lapsella on ystäväkirja. Ystäväkirjakin on sellainen kirja, jossa on merkintöjä. Se on kirja, johon kaverit voivat liimata oman kuvansa ja kirjoittaa itsestään, vaikkapa mikä on heidän lempiruoka, lempiväri ja lempiaine koulussa.
Valtaistuimen edessä avataan elämän kirja. Jos elämän kirja onkin kuin ystäväkirja, josta selviää, olenko ollut Jeesuksen ystävä, jonka hän tunnistaa ja jonka lempiasiat ja inhokkiasiat hän tietää. Olenko muistanut kertoa ne hänelle, jotta hän tuntee minut, kun seison hänen valtaistuimensa luona?
Mutta tuskinpa vaan Jeesus tarvitsee kirjoja, joista luntata, kuka on tehnyt oikein ja hyvin tai jättänyt tekemättä. Kai hän tunnistaa omansa ilman, että tekoja luetellaan. Kyllä paimen laumansa tuntee. Heidän nimensä on kirjoitettu hänen mieleensä, hänen sydämeensä, hänen ihollensa. Hän tuntee, koska hänet on kohdattu siellä, missä lähimmäinen on kohdattu. Hän on ollut paikalla. Hän on läsnä siellä, missä ihminen tulee ravituksi, autetuksi, kohdatuksi. Hänellä on ensikäden tietoa, hänellä on silminnäkijän todistus, eikä hänen tarvitse tarkistaa raportista, ketä asia koskee. Antaa tontuilla olla muistikirjansa. Jeesus muistaa sydämellä. Jeesus muistaa ystävänsä.
Mutta miten on sen ystävyyden laita? Entä jos olenkin ohittaja useammin kuin pysähtyjä, kiiruhtaja ennemmin kuin vierelläkulkija. Muistaako hän, vaikka itse en ole muistanut?
Kyllä kristillinen ja luterilainen usko lähtee yhä siitä, ettei kukaan voi pelastua omilla hyvillä teoillaan. Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Jeesuksen tähden. Tähän tapaan Luther asian tiivisti. Ne eivät ole minun ansaitsemia ne lahjat, joita saan. Minun tekojani ei luetella avattavissa kirjoissa kunniamaininnoin. Se on usko, joka pelastaa. Usko häneen, jolla on valta ja voima antaa synnit anteeksi, valta lausua tuomio, valta kutsua luokseen. Usko Kristukseen pelastaa. Meidän tekomme kumpuavat uskosta Kristukseen, ei uskosta itseemme.
Niin kuin matkustaessa. Myös matkustamisessa merkinnät ovat tärkeitä. Lentokoneeseen pääsee, jos nimi lukee matkustajaluettelossa. Ne, jotka ovat ostaneet lipun, pääsevät kyytiin. Jos taivaaseen pääsisi lentokoneella, millä me olisimme sen hinnan olisimme maksaneet? Kristus se on meidät lunastanut, hän on maksanut ison hinnan siitä, että meidän nimemme on taivaan matkustajalistalla. Annetaan hänelle siitä kiitos ja tunnustus, luotetaan siihen, että se riittää. Ei tarvitse yrittää omin konstein pummata kyytiä tai matkustaa siivellä. Usko riittää. Riittää, että luottaa.
Usko Kristukseen voi olla sellaista rakkautena vaikuttavaa uskoa, luottamusta, joka tulee näkyväksi teoissa, joita toisillemme teemme. Ystävyys Jeesukseen voi tehdä meistä ystäviä toisillemme. Hänen rakkautensa meitä kohtaan, hyväksytyksi tulemisen, autetuksi tulemisen, kohdatuksi tulemisen kokemus kantaa meitä, mutta kantaa edelleen meissä hedelmää. Rakkaus, jota koemme, saa aikaan rakkautta, jota annamme lahjana eteenpäin ja joka tulee meidän teoissamme lihaksi. Kristus on läsnä meidän teoissamme ja hän on läsnä heissä, jotka meitä elämänsä mutkissa kaipaavat.
Viimeisellä tuomiolla kysymys on Jeesuksen tunnistamisesta. Siitä, tunnistaako Jeesus meidät, onko hän tarvinnut apuamme ja olemmeko auttaneet. Onko meidän kuvamme ja nimemme hänen ystäväkirjassaan? Mutta myös siitä, olenko minä tunnistanut hänet toisessa ihmisessä. Siitä, että hänen kärsimyksensä on meidän kärsimyksemme, meidän kärsimyksemme on hänen kärsimyksensä. Hän itkee meidän itkumme, meidän kipumme hän tuntee ruumiissaan. Hän on se nälkäinen ja janoinen, koditon ja alaston, sairas ja vanki, joka keskellämme huutaa apua. Kuuleeko kukaan? Auttaako kukaan? Käykö kukaan katsomassa?
Kuulin äskettäin tutkimuksesta, jonka mukaan joka kymmenes, tai iästä riippuen jopa joka viides lapsi ja nuori kokee olevansa yksinäinen tai kärsii yksinäisyydestä. On paljon heitä, jotka eivät saa kirjoittaa itsestään kenenkään ystäväkirjaan. Heitä, joilla ei ole yhtään kaveria, jolle puhua omista asioistaan. Ei ole tunnetta, että kelpaisi. Ei ole ketään, joka pitäisi heistä, ei ketään, joka pitäisi heitä tärkeänä. On vain yksinäisyys, ohitetuksi tuleminen, syrjään jääminen, muilta unohtuminen. Ahdistus, joka tästä kaikesta kasvaa.
On varmasti monta aikuisempaa, joilla on sama kokemus. Lapsena koettu yksinäisyys kulkee helposti mukana koko elämän. On valtava ihmisen nälkä. On sammumaton kohtaamisen jano. On sanomaton tarve, että joku kävisi katsomassa. Että joku huomaisi. Että joku kutsuisi luokseen. Ottaisi lähelleen. Osoittaisi luottamusta ja jakaisi omastaan. Osoittaisi lämpöä, jonka suojaan kaikesta ylpeydestä ja omanarvontunnosta riisuttuna voi käpertyä.
On paljon heitä, vähäisimpiä, Jeesuksen vähäisimpiä veljiä ja sisaria. On paljon heitä, joita nyt, tänään, tässä ja täällä kutsutaan huomaamaan heidät, huomaamaan yksinäiset ja tekemään asialle jotain. Pysähtymään vaikka luokse. Kysymään, mitä kuuluu, voinko tehdä sinulle jotakin.
Jeesus tiesi, mistä puhui. Hän tiesi yksinäisen osan. Hän tunsi, mitä on joutua hylätyksi. Torjutuksi. Kielletyksi. ”Ei, en minä tunne tuota miestä.” Pietarikin pudisteli päätään ja pakeni paikalta. ”Kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.”
Me voimme valita. Voimme tehdä tai jättää tekemättä. Mutta ei jätetä tekemättä, vaan rakastetaan lähimmäistä. Rakastetaan lähimmäistä niin kuin Kristusta. Monelle meistä on tärkeää rakastaa Jumalaa paremmin, olla parempi ystävä Jeesukselle. Mutta jos me lokeroimme elämämme niin että keskitymme vain pyhiin ja hurskaisiin asioihin ja uppoudumme hoitamaan vain suhdettamme ylöspäin, voi olla että kaikessa siinä unohdamme suhteet vierellämme, laiminlyömme läheisemme, ohitamme toinen toisemme. Saatamme rukoilla Jumalaa, että hän kuulisi meitä, mutta emme ehkä itse kuule, kun Kristus lähimmäisessä huutaa apua huonoon osaansa.
Tänään me katselemme kohti taivaan valtaistuinta, odotamme kutsua ja elämää sitten. Mutta vielä on täälläkin elämää, vielä on tehtävä kesken. Vielä meitä kutsutaan: Rakastamaan, rakastamaan, rakastamaan. Kaiken se täyttää, mutta aina on sille tilaa.
Siksi se on rakkaus, joka kirjojen avautuessa sivujen kätköistä pilkahtaa esiin. Rakkaus, jota olemme toisillemme yrittäneet lahjoittaa. Rakkaus, joka on peittänyt monet laiminlyöntimme. Rakkaus, jolla Jeesus on rakastanut meitä ja jonka olemme lahjaksi saaneet ilman mitään ansioita. Rakkaus, jonka Jeesus muistaa, kun hän meitä katsoo. Rakkaus, jolla hän on tarjonnut ystävyyttään meille.
Sen vuoksi me voimme odottaa tulevaa ilman huolta ja pelkoa. Me voimme luottaa ja turvata ystäväämme ja pelastajaamme. Hän ei jätä yksin. Täällä, tai sitten siellä.