Viime pyhän Vanhan testamentin sanassa profeetta Jeremia antaa synkän tilannearvion omasta ajastaan, oman aikansa kaupungeista ja kansoista. Kuin nykyaikaisen lööppisanaston kieltä käyttäen hän soimaa Petturi-Juudaa ja Luopio-Israelia (3:11), jotka ovat unohtaneet, kuka on heidän Jumalansa. Vähiin ovat käyneet ne, joita Jumalan enää kannattaa etsiä. ”Vaikka teitä olisi vain yksi joka kaupungissa ja kaksi joka kansan keskellä.”
Onko meillä aihetta näin synkkään arvioon oman aikamme ja oman kirkkomme tilasta? Riippumatta siitä, montako meitä on kaupungeissa ja kansan keskellä, monet nykyajankin tarkkailijat arvelevat, että kuva kirkosta on muuttunut aiempaa synkemmäksi ja mustemmaksi. Tyytymättömyys kirkon tilaan kasvaa.
* * *
Kriisitilanteessa ihmisellä on kiusaus reagoida kahdella eri tavalla, joko masentua tai syyttää muita.
Synkkä tilannearvio voi saada aikaan masennusta, jopa toivottomuutta. Jos asiat eivät mene toivotulla tavalla, apeus ja alakuloisuus voi olla lähellä. Muistattehan vanhan tarinan siitä, mikä on pessimistin ja optimistin välinen ero? Pessimisti katsoo ympärilleen ja sanoo: ”tämän huonommin ei voi enää mennä”. Optimisti vastaa: ”kyllä voi”.
Vaikka meidän kristittyinä pitäisi muistaa, että Jumala itse pitää huolen kansastaan, toivottomuus valtaa usein mielen. Vanha, psalmin 43 luettu sakaristorukous kehottaa jumalanpalvelukseen valmistautuvia pappeja varomaan toivottomuutta: ”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton?”
Toinen tapa reagoida kriisiin on, että syy vieritetään toisten tiliin. Onkohan meillä kirkossakin yleistymässä tapa, että syy kirkon huonosta tilasta siirretään niihin kirkon jäseniin ja piireihin, jotka ajattelevat toisella tavalla kuin minä tai me. Kiusaus tehdä parannusta naapurin synneistä on läsnä koko ajan, ehkäpä on kasvamaankin päin. Miten usein itse kukin lankeamme ajattelemaan, että asiat olisivat paremmalla tolalla, jos vain muut ja nuo toiset parantaisivat tapansa ja noudattaisivat sitä, mitä minä pidän oikeana.
Avoin ja kriittinen keskustelu on sekä tarpeen että välttämätöntä. Miten osaisimmekaan antaa sille aidon ja toisia kunnioittavan tilan? Ja miten osaisimme muistaa sen, että kun puhumme toisista ihmisistä ja kristityistä, puhumme yhden ja saman Kristus-ruumiin jäsenistä, siis aivan kuin oman ruumiimme jäsenistä.
Kaikilla ihmisillä ja kaikilla instituutioilla, parhaimmillakin, on omat vaikeat aikansa. Avioliittoon vihittäessä, siis onnen kauneimmalla hetkellä, pyydetään rakkautta, joka kestäisi ”myötä- ja vastoinkäymisessä”, ”hyvinä ja pahoina päivinä”.
Ehkä me tarvitsisimme vähän enemmän tahtoa pysyä yhdessä, vähän enemmän taitoa kuunnella toisiamme, vähän enemmän sen muistamista, mikä meille lopulta on yhteistä, vähän enemmän sen ajattelemista, mitä varten me kirkkona lopulta olemme olemassa.
Dietrich Bonhoeffer ei totisesti elänyt helppona aikana eikä hän vaiennut oman aikansa vääryyksistä. Silti hän antoi viisaan neuvon: ”Sellainen ihminen, joka rakastaa enemmän unelmaansa kirkosta kuin sitä kirkkoa, jonka keskellä hän elää, voi tuhota molemmat – vaikka hänen persoonalliset tarkoituksensa olisivat kuinka kunnialliset, vakavat ja uhrautuvat tahansa.”
* * *
Profeetta Jeremian tarkoituksena ei kuitenkaan ole antaa neuvoja siiten, miten me keskenämme tulisimme paremmin toimeen.
Merkillistä profeetan sanoissa on se syvä optimismi, jolla hän huonosti toimineelle kansalle puhuu. Profeetan kuulijat ovat kyllä ”luopuneita lapsia” eikä heitä ole edes monia, jotka ovat jäljellä, ehkä vain se yksi joka kaupungissa tai kaksi kansan keskellä. Tilanne näyttää olevan synkkä ja toivoton.
Siitä huolimatta profeetan sanojen perussävy on rohkea, uskalias, toivorikas. Luopuneita hän puhuttelee lapsiksi, siis kauniilla ja rakkaalla sanalla. Vaikka kansa olisi paennut miten kauas tahansa, he ovat pysyneet lapsina, Jumalan luomina ja hänen ominaan. Näitä omia lapsiaan Jumala kutsuu takaisin, paluuretkelle, kotimatkalle. ”Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset”.
Me jotka olemme Jeremian aikojen jälkeen saaneet kuulla tuhlaajapojasta ja tämän kotiinpaluusta, ymmärrämme, miten suuresta asiasta on kyse, kun luopunut kutsutaan takaisin. Jo kaukaa Isä näkee luopuneen poikansa, juoksee häntä vastaan, ottaa syliinsä ja suutelee.
Jeremian optimismi perustuu siihen, että hän tietää, millainen Jumala hänen kansallaan on. Pessimistin ja optimistin ero on siinä, mihin he katsovat. Pessimisti katsoo ihmisiin ja siihen kaikkeen outoon, mitä me olemme saaneet aikaiseksi. Optimisti kääntää katseensa Jumalaan ja siihen kaikkeen hyvään, mitä hän on saanut aikaiseksi ja saa aikaiseksi.
* * *
Jeremian optimismi saa kuitenkin vielä vahvemman sävyn. Jumala ei nimittäin vain kutsu luopuneita tulemaan takaisin, vaan lupaa itse hakea heidät luokseen. Jumala sanoo neljä kertaa sen, mitä hän aikoo lapsilleen tehdä. ”Minä otan…, minä kokoan…, minä tuon…, minä annan…”
Jeremia saattaa kaikkein synkimmänkin tilannearvion keskellä olla rohkea sen vuoksi, että hän tietää, kuka on todellinen ”minä”. Ihmisen oman minän sijasta nyt puhuu jumalallinen ”minä”. Tämä Jumala, oikea ja todellinen ”minä”, ei ole passiivinen eikä joutilas, vaan aktiivinen ja toimiva Jumala.
Silloin kun ihminen ei jaksa mennä Jumalan luo, silloin Jumala ottaa omakseen, silloin kun ihminen harhailee, silloin Jumala kokoaa, silloin kun ihminen eksyy, silloin Jumala tuo ja vie Siioniin, siis hyvään paikkaan ja oikeaan kirkkoon, silloin kun me papit emme osaa, silloin Jumala antaa mielensä mukaiset paimenet.
Profeetan sanassa hämmästyttää vielä lukusanojen optimismi. Synkkään tilannearvioon kuuluu, että etsittäviä ihmisiä on vain vähän, yksi tai kaksi, ja hekin luopuneita. Mutta kun Jumala ottaa, kokoaa, tuo ja antaa, silloin hän ”kokoa teidät kaikki”.
Vaikka siis olisit masentunut ja vaikka tekisi mieli syyttää muita, katso ensi sijassa siihen Jumalaan, joka kutsuu palaamaan takaisin ja joka noutaa sinut luokseen. Vaikka kirkko sinussa ja sinun ympärilläsi olisi miten luopunut tahansa, luota Jumalaan, joka kokoaa kaikki lapset yhteen ja ottaa heidät omikseen. Vaikka olisit kuinka yksin, Jumala ei unohda sinua, vaan tuo sinut takaisin itsensä ja muiden kristittyjen luokse.
* * *
Lopuksi tulevat vielä Jeremian sanat Helsingin hiippakunnan papeille. ”Minä annan teille mieleni mukaiset paimenet, ja he johtavat teitä viisaasti ja taitavasti.”
Kun kuulet nämä sanat, älä ryhdy arvioimaan itseäsi äläkä mittaamaan työtovereitasi. Viisaaksi ja taitavaksi papiksi tulemiseen tarvitaan toki opiskelua, ponnistelua ja itsekriittistä tutkistelua. Ratkaisevinta on kuitenkin se, että muistat, kuka on antanut sinulle viran. Jos haluat olla optimisti, katso Jumalaan ja muista, että hän on sinut valinnut, hän on sinut kutsunut, hän on sinut lähettänyt ja hän on sinut siunannut.