Uudessa evankeliumikirjassa tämä 22. sunnuntai helluntaista on nimetty Uskonpuhdistuksen muistopäiväksi. Vanhassa evanke-liumikirjassa sama sunnuntai ja samat tekstit oli otsikoitu sanoin ”Uskon perustus”. Juuri siitähän Luterilaisessa uskonpuhdistuk-sessa syvimmältään oli kysymys. Mihin uskomme nojaa. Minkä varassa se on. Mihin nojaa oma uskoni ja mikä on toivoni perustus.
Martti Luther itse käytti taistelusta kirkon uudistamiseksi nimeä re-formaatio. Kirjaimellisesti re-formaatio merkitsee suomeksi enti-seen muotoonsa palauttamista. Kysymys ei ole uudesta, vaan vanhaan ja alkuperäiseen palaamisesta. Hiukan korvaani särähtää uskonpuhdistuksen yhteydessä sana ”muistopäivä”. Toivottavasti uskonpuhdistus ei ole meille kuin kunnioitettu vainaja, jota tänään pysähdymme muistelemaan. Uskonpuhdistajamme ilmaisi asian aikanaan niin, että kirkkoa ja sen uskoa on aina uudistettava, palautettava ennalleen, juurilleen, kestäville perustuksilleen. Uskonpuhdistus on siis prosessi, joka kuuluu aina kirkon ja jokaisen kristityn elämään.
Miksi tämä jatkuva kurssin tarkistus, kestävän uskon perustan etsiminen? Johtuisiko se siitä, että meillä ihmisillä on taipumus tehdä Jumalasta oman kuvamme kaltainen, oman ajattelumme ja omien pyrkimystemme ja luotuun maailmaan kuuluvien kokemustemme mukainen. Sen sijaan, että Jumala saisi luvan luoda meistä uudel-leen sen oman kuvansa, joka kerran syntiinlankeemuksessa särkyi ja turmeltui.
Jeesus tuskastui useamman kerran fariseuksiin ja kirjanoppineisiin, jotka vaativat häneltä merkkiä siitä, että hän oli Jumalan lupaama Messias. Evankeliumitekstimme kohdassakin noita merkkejä vaadittiin heti kohta Jeesuksen tekemien tunnustekojen jälkeen. Aina niissä oli jotakin, joka ei sopinut heidän valmiiksi ajattelemaansa kaavaan. Milloin Jeesus oli parantanut sairaan vääränä päivänä, sapattina, milloin hän taas oli auttanut jaloilleen muka väärän ihmisen, julkisyntisen tai muukalaisen. Kerta kaikkiaan hän ei tuntunut olevan se merkkituote, jota oli odotettu. Mutta eivät vain juutalaiset opettajat vaivanneet näillä vaatimuksillaan Jeesusta. Samanlaisia vaatimuksia esittivät Jeesuksen omat opetuslapsetkin. ”Näytä meille isä, niin me tyydymme.”
Samanlaisen ahdistelun kohteena oli Mooses aikanaan johtaessaan kansaansa Egyptistä luvattuun maahan. Kansa napisi ja vaati merkkejä Jumalan voimasta ja suuruudesta. Monet profeetat hänen jälkeensä olivat historian aikana saaneet puhua kuuroille korville, pilkattuina ja vainottuina, vain siksi, ettei sanojen katteeksi löytynyt odotusten mukaisia voimatekoja, ihmisten kaipaamia merkkejä.
Paavali oli työssään törmännyt samaan ongelmaan. Korinttilaisille hän kirjoittaa: ” Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset et-sivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus.”
Kun Jumala on kaikkitietävä, kaikkivaltias ja pyhä, ihminen etsii luonnostaan häntä sieltä, missä on näyttöä salatusta ja suuresta tiedosta ja viisaudesta, voimasta ja ihmeteoista, pyhyydestä ja täydellisyydestä. Ihminen kaipaa näyttöä, jotakin kouriintuntuvaa todistetta, edes voimakasta tunnekokemusta jumalasta, jota hän etsii. Tai hän vaatii uskoa, joka on loogisesti todistettavissa, järjen avulla haltuun otettavissa. Näin on aina ollut, koska ihmisen on vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen sama, sama kaipauksessaan ja sama itsekeskeisyydessään.
Luther kutsui ihmisen luonnollista ajatusta Jumalasta ja hänen toiminnastaan kunnian teologiaksi. Kunnian teologia etsii Jumalaa tiedon ja järjen keinoin tai hän etsii voimatekoja, Jumalan vallan näkyviä merkkejä. Kunnian teologiassa uskon omistaminenkin on voiman, viisauden ja pyhyyden haltuun saamista. Näkyvät merkit kertovat, ketä Jumala on voimallaan ja rakkaudellaan siunannut. Kunnian teologiassa ei Lutherin mukaansa ole mitään erityistä. Sitä löytyy kaikista uskonnoista ja uskonnon filosofioista. Sen mukaisesti ihminen luonnostaan ajattelee.
Se, mitä Paavali sanoi julistaneensa, oli aivan muuta. Kunnian teologialle Paavalin julistama evankeliumi herjausta ja hulluutta. Paavali kertoi julistaneensa yksinkertaisesti ristiinnaulittua Kristusta. Hän julisti Jumalaa, jonka valta ja rakkaus tulee ilmi heikkoudessa, häpeässä ja tappiossa. Tämänkaltaisen evankeliumin olivat ottaneet vastaan ne, jotka Jumala oli ensin painanut maahan, jotka tunsivat oman syntisyytensä, heikkoutensa ja tappionsa. He olivat kohdanneet ristiinnaulitussa Kristuksessa Jumalan voiman ja viisauden, tulevaisuutensa ja toivonsa.
Tätä Paavalin jumaluusoppia Luther kutsuu ristin teologiaksi. Se on vastoin luonnollista järkeä ja olettamuksiamme. Ristin teologialle avautuu se tosiasia, että Jumala ilmaisee meille itsensä vastakohdissaan. Hänet, jonka käsissä elämämme lepää, on annettu ihmisten käsiin. Hän, jonka edessä jokainen ihminen kerran tuomi-taan, seisoo ihmisten tuomittavana. Hän, jolle kuuluu kaikkia kunnia taivaassa ja maan päällä, on kaikkien estoitta häpäistävänä ja pilkattavana. Hän, jonka kädessä on elämämme, ajallinen ja iankaikkinen, antaa henkensä meidän edestämme.
Jumala itse tulee näin alas, ettei kenenkään tarvitse olla hänen rakkaudestaan osaton sen vuoksi, ettei yllä siihen, täytä mittaa. Kunnian teologia tekee uskosta menestyvien ja vahvojen turvan. Samalla se tekee uskosta pettävän turvan, joka sortuu, kun oma pohja pettää. Kunnian teologia johtaa ihmisen loputtomaan uurastukseen varmuuden saavuttamiseksi tai loputtomaan harhaan, kyvyttömyyteen katsoa totuutta silmiin.
Ristin teologia tekee uskosta heikon ja voimattoman ihmisen turvakallion, jolla hän saa levätä vaikka kaikki muu viedään. Se on vuorilinna, jossa väsyksiin ajettu ja uupunut on viimein turvassa.
Vielä tekstissämme on järjellä yksi arvoitus. Mikä on se Joonaan merkki, joka meille ainoana merkkinä annetaan?
Kertomus Joonasta on yksi Vanhan Testamentin syvällisiä opetuskertomuksia. Joona sai Jumalalta tehtävän, mennä saarnaamaan Babylonian rikkaan ja syntisen pääkaupungin Niiniven asukkaille parannusta, kääntymistä elävän Jumalan puoleen. Joonan mielestä tehtävä oli vailla järkeä. Mitä Jumalalla saattoi olla tekemistä syntisten Niiniveläisten kanssa. Ja mitä syytä heillä olisi ollut kuulla häntä ja muuttaa elämänsä. Hänhän joutuisi vain pilkan kohteeksi. Muistamme, miten Joona yritti päästä Jumalaa ja tehtäväänsä pakoon, mutta joutui kuin joutuikin lopulta näyrtymään ja menemään Niniveen. Hän piti tulikiven katkuisen saarnan ja toivoi sydämestään, että nuo ylpeät ihmiset todella saisivat osakseen kaiken sen, millä hän heitä uhkaili. Mutta kuinka ollakaan, avuttomasta ja vastahakoisesta saarnamiehestä ja hänen katkeruudestaan huolimatta Niiniven asukkaat kuulivat Joonan sanoissa Jumalan kehotuksen ja kääntyivät hänen puoleensa. Jumala pelasti heidät.
Mitä siis oli Joonan merkki. Mitään merkiksi kelpaavaa ei ollutkaan. Kuitenkin Jumala armossaan vei päätökseen sen, minkä hän oli niiniveläisten osalle suunnitellut. Riittävä merkki oli sana, jonka Jumala oli antanut Joonan saarnattavaksi. Sanassa itsessään oli Jumalan voima. Ei sen julistajassa, ei hänen olemuksessaan eikä hänen tunnusteoissaan.
Joonan merkki on Jumalan sana. Se riittää. Se on uskon kestävä perustus. Sen lupausten varassa uskomme saa levätä. Siinä on turvakallio, jolle saamme paeta ja josta käsin saamme palvella Jumalaa puutteellisina, mutta Jumalan lähettäminä ja siunaamina.