Edessämme on kaksi kuvaa: maan suola ja maailman valo. Mitä Jeesus tahtoi näillä yksinkertaisilla kuvilla sanoa. Mikä tekee hänen sanansa kuulijoista ja niiden vastaanottajista suolaa ja valoa tälle maailmalle?
Valon käsitämme ehkä helpommin. Valo paljastaa totuuden. Se näyttää, missä kulloinkin ollaan ja se näyttää tietä eteenpäin. Valon avulla on mahdollista kulkea turvallisesti, joutumatta eksyksiin, kulkematta harhaan.
Entä suola. Suolahan estää pilaantumisen, me pohdiskelemme. Ennen vanhaan suolalla puhdistettiin märkiviä haavoja, vaikka suola kuinka kirveli. Juutalaisuudessa suolalla oli myös hengellinen käyttö. Lain mukaan uhriliha oli aina suolattava, että se kelpaisi Jumalalle. Siksi suola oli puhtauden, totuuden ja viisauden kuva.
Mutta onko meistä tämän maailman valoksi ja suolaksi. Onko sinusta, onko minusta siihen? Onko meistä maailmanparantajiksi, tien näyttäjiksi tämän ajan keskellä? Onko meistä toivon merkeiksi, suunnan näyttäjiksi edes lähimmillemme? Onko valossamme tehoa ja suolassamme makua silloin, kun meidät johdetaan keskelle kohtaamiemme hätää, pelkoja, harhailua ja eksyksissä kulkemista? Emmekö silloin pikemmin itse kaipaa niitä, jotka näyttäisivät meille suuntaa, olisivat rohkaisevana valona pimeässä? Meistä näyttää että valona ja suolana oleminen on vaatimus tai ihanne, jota emme kykene täyttämään.
Mutta huomatkaa: Eihän Jeesus vaadi ja käske meitä olemaan maailman valona ja suolana. Hän vain toteaa: Te olette. Ketkä ovat ja millä ihmeen perusteella? Sen paljastaa Herramme sanojen asiayhteys.
Tämän päivä evankeliumiteksti on suoraa jatkoa eilisen pyhäinpäivän evankeliumille Jeesuksen vuorisaarnan alusta. Siinähän Jeesus nähdessään perässään seuranneet ja hänen sanojaan kaipaavat kotimaakuntansa maanhiljaiset alkoi puhua heille näin: ”Autuaita ovat hengessään köyhät, autuaita murheelliset ja kärsivälliset, autuaita Jumalan vanhurskautta ikävöivät ja kaipaavat. Heidän on taivasten valtakunta. He saavat lohdutuksen. Heidät ravitaan runsain määrin.
Ei Jeesus puhunut siitä, mitä heillä jo oli, vaan siitä, mitä heiltä puuttui ja mitä he kaipasivat. Sen perusteella he olivat autuaita, onniteltavia, siunattuja. Sillä juuri heitä varten Jeesus oli lähetetty tähän maailmaan, heidän keskelleen, meidän keskellemme.
Näille ihmisille Jeesus sanoi samaan hengenvetoon: Te olette maailman valo. Te olette maan suola.
Tämän hän sanoi siis hengessään köyhille, niille jotka tunsivat oman huonoutensa ja neuvottomuutensa Jumalan ja ihmisten edessä. Tämän hän sanoi niille hiljaisille, jotka surivat tämän maailman vääryyttä ja kovuutta, omaa rakkaudettomuuttaankin. Hän sanoi sen niille, jotka janosivat rakkautta, oikeutta ja totuutta panivat toivonsa Jumalan mahdollisuuksiin. He ovat Jeesuksen mukaan tämän maailman valo ja suola.
Miksi Jeesus näin sanoi? Miten ahdistetut, alas painetut ja hengessään köyhät ja nälkäiset voivat olla valona ja suolana?
Siksi, että Jeesus itse on maailmanvalo, kuten hän itsekin oli sanonut: ”Joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on elämän valo.”
Jeesus itse on myös suola. Hän ainoastaan on Jumalalle kelpaava, puhdas ja viaton. Hän on ainut kelpaava uhri meidän puolestamme. Hän on suola, joka tekee meistä Jumalalle kelpaavia.
Kysymys ei olekaan siitä, miten ja millaisin ominaisuuksin ihminen voi tulla maailman valoksi ja maan suolaksi. Meidän on kysyttävä, miten Kristus, maailmana valo ja suola, voisi saada sijaa meissä. Miten hän voisi elää ja toimia meissä?
Hengessään köyhät, omista voimistaan riisutut, murheelliset, omaan vaellukseensa pettyneet ovat autuaita, koska heissä on tilaa Kristukselle. He ovat niitä, jotka eivät tunne selviävänsä elämässä eivätkä kuolemassa omin neuvoin. He kaipaavat avukseen Vapahtajaa. Siksi he ovat maailman valo ja suola.
Tältä pohjalta ymmärrämme Jeesuksen sanat kokonaisuudessaan. ”Jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi?” Onko se sitä, että Kristuksen omien into laimenee, rohkeus pettää, mukavuudenhalu ja velttous astuvat tilalle. Nämä ovat varmaan joskus suolan mauttomuuden oireita, mutta eivät sen varsinainen syy. Voi olla niin, että suolan levitys jatkuu entistä kiihkeämmin, mutta siitä on tullut omaa pätemistä, hengellistä itseriittoisuutta, josta maku on poissa, armahtava Kristus jäänyt sivuun.
Millä suolan maku saadaan takaisin. Jeesus heittää kysymyksen ja jättää sen kuulijoittensa pohdittavaksi. Miten suolaton suola saa makunsa. Siten, että oma perustus pettää ja Kristus saa jälleen olla elämän kestävä pohja. Siten, että ihminen nöyrtyy ja tulee hengessään köyhäksi jälleen. Tai, että hänet Jumala itse painaa hänet maahan ja nostaa taas, särkee ja täyttää armollaan särkyneen astiansa.
”Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville.” Mitä on lampun siirtäminen kätköön pois jalustaltaan. Onko se sitä, että Kristuksen omat väistelevät vastuutaan, arkailevat ottaa kantaa asioihin, pelkäävät tulla esiin. Ehkä niinkin, mutta jälleen on kyse vain oireista. Toisaalta voimme olla hyvinkin tuomassa itseämme esille, ottamassa tiukasti kantaa, julistamassa rinta kaarella tuomioitamme ja mielipiteitämme, mutta silti lamppu ei ole kunniapaikallaan. Tätä kaikkea tekivät innokkaasti Jeesuksen ajan fariseukset, mutta heistä Jeesus sanoi: ”Jos teidän valonne on pimeyttä, kuinka synkkä onkaan pimeys.”
Pelkkinä lampunjalkoina emme ole mitään. Omaan erinomaisuuteensa luottava pettää itseään ja muita. Pimeässä tyhjä lampunjalka vain varjostaa. Se, joka pimeydestä kurkottaa kohti valoa, kohti Kristusta, näyttää oikeaa suuntaa.
Ennen pyhäinpäivän 2. vuosikerran teksteinä kuullut Jeesuksen sanat valosta ja suolasta on uudistetussa evankeliumikirjassa sijoitettu uskonpuhdistuksen päivään. Uskonpuhdistuksessa, reformaatiossa on juuri kysymys tästä: ”Jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi.” Jos sanoma Kristuksesta ja hänen armostaan ja voimastaan hukkuu ihmiskeskeisen moralismin ja hengellisen täyteyden vaatimuksiin, on aika palata perusteisiin, juurille. Jos hengessään köyhillä ja kaipaaville ei ole tilaa, jos he saavat tuntea olevansa seurakunnassa ulkopuolisia ja osattomia, on suuren luudan aika lakaista, suuren tuulen aika puhaltaa.
Ihmismielen tuntien Luther sanoi aikanaan: Ecclesiam semper reformanda est. Kirkko kaipaa jatkuvasti uskonpuhdistusta, uudistumista, paluuta juurilleen. Yhtä tärkeää se on kullekin meistä erikseen. Siksi pyydämme, Kristus, pidä meidät aina niin köyhinä, että emme ilman sinua selviä.