Markuksen evankeliumin 8. luvussa kerrotaan, miten Jeesus paransi Betsaidassa sokean miehen. Kun Jeesus oli pannut kätensä miehen silmille, hän kysyi: ”Näetkö mitään?” Mies avasi silmänsä ja sanoi: ”Näen ihmisiä, ikään kuin puita, mutta ne kävelevät.” Jeesus pani kätensä uudelleen miehen silmille. Sen jälkeen hän näki tarkasti. Ehkei ensimmäinenkään näköhavainto mennyt pahasti pieleen. Uudelleen ja uudelleen puut ovat Raamatussa kuva meistä ihmisistä, kuva Jumalan omaisuuskansasta ja kuva Kristuksen seurakunnasta. Niin myös uudenvuoden aaton evankeliumitekstissä.
Mutta ennen kuin menemme vertauksen puutarhaan, lähtekäämme pienelle matkalle halki Pyhän Raamatun ja aluksi paratiisin puutarhaan. Jumala oli luonut paratiisiin monenlaisia, ihania, puita. Ne tuottivat hedelmää, kukin lajinsa mukaan. Ihminenkin oli kuin paras hedelmäpuu. Hänet oli istutettu hyvään maahan. Ympäristö oli joka suhteessa hyvä. Hänenkin tuli tuottaa hedelmää lajinsa mukaan, täyttää Jumalan ihmiselle aset-tamaa tarkoitusta. Mutta tähän puuhun iski kuoleman tauti. Se alkoi tuottaa ylpeyden, itsekkyyden, epäuskon, vihan, katkeruuden, väkivallan ja tuhon hedelmiä. Siemenistä kasvoi lisää puita. Ne kasvoivat samanlaisia hedelmiä. Sairas laji tuotti sukupolvesta toi-seen hedelmää, mutta syntiin langenneen lajinsa mukaan.
Kansojen metsästä Jumala valitsi kansan, jonka kanssa hän teki liiton. Vanhan testamentin profeetat vertaavat valittua kansaa uudelleen ja uudelleen Jumalan viinitarhaan, -köynnökseen ja jaloon hedelmäpuuhun metsän puiden seassa. Kansan uskottomuuden tähden Jumala joutuu kuitenkin kerta toisensa jälkeen kurittamaan tätä kansaa, tarha tuhotaan, köynnös lyödään maahan, puu hakataan.
Profeettojen tavoin Johannes Kastaja kulki airuena Jeesuksen edellä ja julisti: ”Kuka teistä voi välttää tulevan vihan? Tehkää hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy! Kirves on pantu puunjuurelle. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen.” Näin Johannes puhui hänestä, itseään suuremmasta, jonka edellä hän kulki.
Ensimmäisenä pääsiäisaamuna Magdalan Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi. Se hän onkin saarnatekstimme vertauksessa. Mutta hän ei olekaan Johanneksen kuvaama kirvesmies. Sen aika ei ole vielä. Jeesuksen vertaus vie meidät kyllä satokauden jälkeiseen arvioinnin ja johtopäätösten hetkeen. Silloin on mietittävä, miten palsta tuottaisi jat-kossa parhaan sadon. Silloin on ratkaistava, mitä tehdä puille, jotka vuosi vuodelta vievät vain maasta kosteuden ja voimat, ympäristöltään auringonvalon ja hoitajaltaan ajan ja vaivan, mutta eivät kanna toivottua satoa.
Todella kärsivällinen on vertauksen puutarhan omistaja. Hän on säästänyt puun, vaikkei se toisenakaan perättäisenä vuonna ole tuottanut hedelmän hedelmää. Mutta aivan käsittämätöntä rakkautta ja toivoa osoittaa puutarhurin pyyntö isännälleen, suorastaan anova rukous puun puolesta sen kolmannen hedelmättömän vuoden jälkeen: ”Herra, anna vielä vuosi aikaa. Minä muokkaan ja lannoitan sitä. Jospa se ensi vuonna tekisi hedel-mää.” Tällainen on meidän Herramme. Tällaisen puutarhurin hoidossa olemme Kristuksen seurakunnassa.
Kristus tekee työtä ja odottaa hedelmää? Mutta mitä me odotamme hänen kirkkonsa ja seurakuntansa jäseninä? Emmekö yleensä odota, että meidän odotuksiimme vastataan, että meitä hoidetaan, että meille osoitetaan huomiota, että me saamme kasvaa hyvin muokatussa kasvualustassa. Kyselemme, mitä kirkko on meille antanut. Jos tunnemme, ettei se ole vastannut odotuksiimme, olemme tyytymättömiä.
Jeesuksen vertaus kääntää itsekkäät kysymyksemme ja vaatimuksemme ylösalaisin. Joudumme hänen edessään kysymään: Olenko itse täyttänyt sen, mitä Jumala minulta odottaa? Olenko tuottanut sitä hedelmää, jonka eteen Kristus on puutarhurina minunkin hyväkseni vaivaa nähnyt?
Mitä ne hedelmät sitten ovat? Ajattelemme tekojamme ja sanojamme? Niitähän itse toisil-tamme odotamme? On hyvä muistaa, mitä lajia hedelmä-puita me olemme. Olemme Adamin ja Eevan lajia. Teemme hedelmää lajimme mukaan. Kaikki, mikä on omaamme, puhuu meitä vastaan: oma pahuutemme ja oma pyhyytemme, omat laiminlyöntimme ja omat suorituksemme, oma epätoivomme ja oma varmuutemme.
Paratiisissa viikunapuun lehtiä tarvittiin peittämään syntiin langenneen ihmisen häpeä. Jumala näki ihmisen häpeän lehtiverhonkin läpi. Miten käy meille, kun Kristus puutarhurina katselee elämämme viikunapuuta. Onko omat suorituksemme ja hurskautemme, varmuutemme, jolla muita arvostelemme, vain lehtiverho, joka peittää syntimme ja häpeämme. Kristus näkee siistin ja hurskaankin lehtiverhon läpi synnin saastuttaman puun, joka itsessään on voimaton kantamaan puutarhurin kaipaamaa hedelmää.
Vertaustekstiä edeltävät Jeesuksen sanat: ”Te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.” Tuo kääntymiseksi ja parannukseksi suomennettu sana ”metanoia” merkitsee kokonaan uudelleen ajattelemista, mielenmuutosta. On käännyttävä pois omien tekojen tieltä, pois siltä tieltä, jolla olemme tottuneet arvioimaan itseämme ja varsinkin toisiamme. On kään-nyttävä Jumalan tekojen tielle, sille tielle, jossa olemme kokonaan hänen varassaan.
Silloin puutarhuri, Kristus itse, saa tehdä parantavaa työtään. Se, mikä on hänen omaansa, saa parannettavassa vähitellen sijaa: rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys, itsehillintä. Näin Paavali luettelee Hengen hedelmiä. Ne eivät ole tekoja, joita pystyisimme itsestämme pakottamaan. Ne ovat tuliaisia, joita itse Kristus tuo tullessaan.
Jeesuksen vertauksen varsinainen evankeliumi on siinä, että puutarhuri itse lupaa tehdä työtä sen eteen, että puu säästetään. Hän antaa meille aikaa jäädä hänen varaansa, hä-nen käsiinsä ja käyttöönsä. Häpeämme on hänen, mutta hänen on myös kunnia. Hänen hoidossaan ja hänen uskollisuutensa varassa edessämme on jälleen uusi armon vuosi.