Muustakin voisi puhua, mutta puhun nyt kuitenkin Jeesuksesta
Pitäjänmäen seurakunta täyttää tänään 50 vuotta. Vuosi vaihtuu, on syytä arvioida kulunutta vuotta ja esittää toiveita alkavalle vuodelle. Ennen vanhaan oli tapana tässä jumalanpalveluksessa lukea kirkon jäsentilastot: kastetut, kuolleet, vihityt, liittyneet, eronneet. Maailmalla tapahtuu, kauppojen aukiolo vapautuu. Ajan merkkejä on syytä kuunnella ja arvioida.
Uudenvuodenpäivän aiheena on kuitenkin Jeesuksen nimi ja siitä aion puhua. Teen sen kolmesta syystä, jotka liittyvät seurakunnan historiaan, kristittyjen tehtävään tässä maailmassa ja kristinuskon sanomaan.
1. Historiasta. Tänään siis tulee kuluneeksi tasan 50 vuotta siitä, kun Pitäjänmäen seurakunta aloitti toimintansa. Seurakunta syntyi hallinnollisella päätöksellä, kun silloinen Huopalahden seurakunta jaettiin neljään osaa: Huopalahteen, Hakavuoreen, Kannelmäkeen ja Pitäjänmäkeen. Näistä kaksi ensimmäistä, Huopalahti ja Hakavuori, muuten liitettiin yhteen muutama vuosi sitten Haagan seurakunnaksi. Tästä olisi helppo jatkaa päivämäärillä ja entisten kirkkoherrojen luettelemisella. Lyhyenkin historiikin esittämiseen menisi helposti tunti. Seurakunnan 50-vuotisjuhlaviikkoa toukokuussa helluntain edellä. Silloin meillä on enemmän aikaa käydä läpi seurakunnan historiaa eri näkökulmista.
Mutta jos taaksepäin on katsottava, voimme aivan yhtä hyvin katsoa 2000 vuoden taakse tai jopa vielä pidemmälle, 2600 vuoden taakse. Mehän olemme heprealaisen Raamatun eli Vanhan testamentin ja sen välittämän historian perillisiä. 600 vuotta ennen Kristusta profeetta Jeremia valoi uskoa pakkosiirtolaisuudessa eläneisiin maanmiehiinsä: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Kyllä heillä oli syytä katsoa taaksepäin, kuninkuuden ja Daavidin valtakunnan aikaan, jolloin nuori kansakunta tuntui olleen voimissaan. Nyt edessä näkyi pelkkää mustaa. Mutta maansa myyneestä, masennuksen vallasta eläneestä kansasta tuli jälleen Jumalan kansa, kun se tarttui lupaukseen. Ja nämä Israelin kansalle 2600 vuotta sitten lausutut sanat tulevat siihen kansaan ja kuningas Daavidin sukuun kuuluneen Jumalan voidellun, Messiaan, Kristuksen Jeesuksen kautta meidän omaksemme tässä ja nyt! Ainoastaan Jeesuksen kautta me täällä pohjoisen perukoilla elävä erikoinen kansa voimme omistaa itsellemme tämän lupauksen. Jeesuksen nimen kautta sinä ja minä voimme omistaa itsellemme kaikki Vanhan testamentin tulevaisuuden lupaukset.
Jeesuksesta on puhuttava, koska hän kääntää aina uudelleen meidän katseemme menneestä kohti tulevaisuutta ja toivoa.
2. Tehtävästä. Jeesuksesta on puhuttava, koska hänen nimensä kautta ymmärrämme oman tehtävämme ja kirkon tehtävän tässä maailmassa. Useimmat meistä muistavat Jeesuksen lähetyskäskyn: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastakaa heitä ja opettakaa jne.” Se on niin tuttu lause, että se ei enää oikein sytytä.
Olin joitain vuosia sitten Tukholmassa S:ta Klaran seurakunnassa. Mieleeni jäi paikallisen papin ajatus siitä, millä periaatteella he haluavat ihmisiä kohdata. ”Kun menet kalastamaan”, hän sanoi, ”tärkeintä on, että et pelottele kaloja tiehensä.” Ei siis auta, että olet hyvä kalastaja, jos kalat pakenevat. Mitä tämä tarkoittaa meille seurakuntana ja kristittyinä vuonna 2016? Miten ihmeessä me tässä ajassa toteutamme Jeesuksen yksinkertaista käskyä tehdä kaikki kansat opetuslapsiksi, kun ihmiset eivät näytä edes olevan kiinnostuneita meistä? No, se ei pidä ihan paikkaansa. Viime vuoden aikana ennätysmäärä ihmisiä liittyi kirkon jäseniksi. Eroaminen väheni, liittyminen lisääntyi. Silti tosiasia on, että liian monille seurakunta on jäänyt täysin vieraaksi ja aivan liian moni päätti ’erota kirkollisverosta’ vuoden viimeisinä päivinä. Emme ehkä voi vaikuttaa yleisiin trendeihin, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten ihminen otetaan vastaan täällä Pitäjänmäen kirkossa.
Kirjoittaessaan roomalaisille Paavali intoutui antamaan heille tällaisen käytännöllisen neuvon: ”Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat. Siunatkaa, älkää kirotko.” Se on kahdella tavalla radikaali ja tänäkin vuonna voimaa täynnä oleva kehotus. Ensinnäkin se tarkoittaa, että meidän ei tarvitse pihistellä siunaamisen kanssa. Ihmisiä voi siunata, ja sitä me tietysti teemmekin. Toiseksi, siunaaminen todella muuttaa maailmaa. Nimittäin miten muuten olisi mahdollista oppia siunaamaan vainoojiaan kuin antamalla anteeksi?
Etelä-Afrikan kuuluisa arkkipiispa Desmond Tutu kirjoittaa kirjassaan: Anteeksiantaminen – tie tulevaisuuteen näin: ”Anteeksiantaminen ei ole vain epäitsekkyyttä. Se on itsensä arvostamisen paras muoto.” Anteeksiantaminen on itsensä arvostamista! Pahuus riistää ihmisarvon sekä uhriltaan että tekijältään. Se, joka antaa anteeksi, palauttaa ihmisarvon. Se, joka antaa anteeksi ja siunaa, tuo taivaan maan päälle.
Jumala sanoi Moosekselle: ”Kun Aaron ja hänen poikansa siunaavat Israelin näin minun nimeeni, minä annan sille siunaukseni.” Nimi, jossa siunaaminen tapahtuu, on vakiintuneen raamatunkäännöksen mukaan ”Herra”. Me tiedämme, että Herra on kiertoilmaus sille nimelle, joka oli liian pyhä lausuttavaksi, joka kirjoitettiin neljällä kirjaimella JHWH, ja joka parhaiden kielitieteellisten arvioiden mukaan tarkoittaa ”olevaa”, ”sitä, joka on”, sitä, joka ilmoitti itsensä Moosekselle palavassa pensaassa ”minä olen, se joka minä olen”. Uusi testamentti kertoo meille sen Jumalan suunnitelman täyttymisen, että tämä Oleva, kaikkeuden Herra, tuli lihaksi pienessä lapsessa ja sai kahdeksantena päivänä nimen Jeesus.
Kun me ylipappi Aaronin tavalla siunaamme kanssaihmisiämme Jeesuksen nimeen, Jumala itse myös siunaa. Jeesuksen nimestä on puhuttava, hän kääntää meidän katseemme menneisyydestä tulevaisuuteen ja toivoon, ja koska se nimi tuo siunauksen.
3. Kristinuskon sanomasta. Mikä se lopulta on? Voiko sen kiteyttää yhteen sanaan tai lauseeseen? Eikö kristinuskon ydin pitäisi olla rakkaus? Vai onko se sittenkin Jeesus? Monet niistä, jotka eroavat kirkosta, ovat tavalla tai toisella pettyneitä siihen, että kirkon sanoma ei ole selkeä. Sain pari päivää sitten kirjeen henkilöltä, joka kertoi juuri eronneensa Pitäjänmäen seurakunnasta siksi, että kirkon johto ja Kirkko ja kaupunki -lehti eivät anna selvää ääntä. Tiedämme, että jokaisella on eroajalla on omat syynsä. Ne eivät ole kaikille samat. Myös käsitys siitä, mikä on kirkon ydinsanoma, näyttää vaihtelevan.
Uskon, että meille kaikille kirkon ydinviesti on selvä: Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan Jeesuksessa Kristuksessa. Tämän rakkauden viestin välittäjäksi Jeesus jätti jälkeensä opetuslapsijoukon, seurakunnan, kirkon, josta Paavali sanoo, että se on Kristuksen ruumis. Me yhdessä kirkkona ja seurakuntana olemme siis juuri se ydinviesti. Kirkko ei siis ole jokin kansallinen instituutio virkamiehineen – vaikka sille on sellainenkin rooli historian kuluessa kehittynyt – vaan elävä, kärsiväkin, joskus kompasteleva Kristuksen ruumis. Onneksi tämän ruumiin yhteinen nimittäjä ei ole meissä, vaan päässä, joka on Jeesus Kristus.
Nimi Jeesus tarkoittaa pelastusta. Siinä nimessä on meidän tulevaisuutemme ja toivomme, se nimi tuo siunauksen ja siinä nimessä kirkko tuo pelastuksen koko maailmalle.
Siksi me aloitamme tämänkin armon vuoden Herramme ja kuninkaamme Jeesuksen nimessä. Pidetään Jeesuksen nimi kalliina aarteena ja tunnussanana. Varjellaan sitä niin kuin aarretta kaikelta väärinkäytöltä ja likaamiselta, mutta käytetään sitä rohkeasti tunnussanana rukouksessa ja kaikkialla, missä kohtaamme Jeesukseen uskovia.