Olethan kuullut puhuttavan kaanaan kielestä. Sillä tarkoitetaan hengellistä kieltä, joka tuntuu kuulijasta oudolta ja vieraalta. Se kuullostaa sisäpiirin kieleltä, joka ei oikein avaudu. Tätä varoessaan pappi voi ajatella, että nyt täytyykin saarnassa ja puheissa varoa kaikkea hengellistä kieltä. Silloin taas saatetaan huomata, että puhe Jumalasta ja hengellisistä asioista katoaa saman tien. Uskon todellisuudella on oma kielensä. Jeesuksesta evankeliumit kertovat, että puhuessaan Jumalan valtakunnasta, hengellisestä todellisuudesta, hän puhui aina vertauksin ja ilman vertauksia hän ei puhunut koko asiasta. Hengellinen kieli on vertausten ja kielikuvien kieltä. Uuden testamentin sana ”puhua vertauksin” al-legoo on suoraan käännettynä, ”sanoa jotakin muuta”, Se tarkoittaa: ”sanoa jotakin muuta, kuin nuo sanat arkikielessä tarkoittavat”
Kun Raamatussa puhutaan hengellisistä asioista, käyttöön otetaan ihmisen arkielämän sanoja, joiden merkitys onkin nyt uusi, vertauskuvallinen. Kaanaan kielen tavallisimmat sanat ovatkin usein arkikielen perussanastoa aikakaudesta ja kulttuuriympäristöstä riippumatta. Jos haluamme puhua hengellisistä asioista ja ymmärtää niitä, emme voi välttää hengellistä kieltä. Sen sijaan sitä on avattava, opittava tuntemaan. Valvomisen sunnuntain uuden testamentin lukukappale ja evankeliumi on täynnä kristillisen uskon perussanastoa. Poimitaampa noita sanoja ja yritetään avata niitä.
Paavali kirjoittaa tessalonikan kristityille: ”Te kaikki olette valon ja päivän lapsia. Me emme kuulu yölle emmekä pimeydelle.” Paavali ei suinkaan tarkoita kirjaimellisesti, että kristitty ei saa liikkua ja toimia öisin, vaan ainoastaan päiväsaikaan, silloin kun on riittävästi valoa. ”Valo ja päivä” tarkoittaa tässä kristityn valmiutta kohdata tosiasiat avoimesti ja rohkeasti, sekä ympärillään että omassa itsessään. Elämme aina Jumalan kasvojen edessä, hänen silmiensä alla. Meidän on turha kuvitella, että voimme kätkeytyä niin kuin ihminen kätkeytyy katseilta yön ja pimeyden suojaan. Totuuden edessä valo ja päivä merkitsee myös turvallisuutta. Yöhön ja pimeyteen kuuluu pelko, kaikkialla väijyvät uhkakuvat ja mahdolliset viholliset. Pimeydessä Jumalakin näyttää pelottavalta ilonpilaajalta. Valo ja päivä merkitsevät armollisen ja rakastavan Jumalan tuntemista. Valo merkitsee toivoa, pelon väistymistä. Outo ja erilainen tai joskus hankala ihminenkään ei ole enää vihollinen, vaan kaltaiseni Jumalan kuva ja hänen rakkautensa kohde.
Myös nukkuminen, herääminen ja valvominen ovat hengellisen elämän peruskuvia. Päivämme tekstit eivät suinkaan tarkoita, ettei väsynyt saisi levätä ja nukkua rauhassa eikä sitä, että meidän pitäisi uuvuttaa itsemme olemalla aina liikkeellä ja touhuta. Hengellisessä kielessä nukkuminen on petollista huolettomuutta ja todellisuuden pakoa. Se voi olla sen kieltämistä, mitä ympärillämme tapahtuu, silmien sulkemista lähimmäistemme tarpeilta. Samalla se on silmien sulkemista siltä, mitä Jumala meiltä odottaa. Se on silmien sulkemista myös siltä, mikä meitä painaa, mitä me kaipaamme ja tarvitsemme, voidaksemme elää päivän ja valon lapsina. Hengellinen nukkuminen voi olla unta haavekuvissa tai unta peloissa ja painajaisissa, mutta totuuden valoa se kaihtaa.
Kokemuksesta tiedämme että unesta heräämistä on monenlaista. Joskus heräämme levänneinä ja hyväntuulisina sarastavaan valoon, uuteen aamun. Olemme pirteitä ja levollisia tarttumaan yhdessä toisten kanssa kaikkeen siihen, mitä päivä tuo tullessaan. Joskus taas herätys on raju. Heräämme ahdistuneina ja levottomina, säntäilemme sinne tänne, touhuamme harkitsematta ja sotkemme asioita, kiukkuamme niille, jotka ovat olleet valveilla ennen meitä. Vähitellen valo ja lämpö, toisten kärsivällisyys ja rakkaus saa meidät rauhoittumaan. Näemme asiat oikeassa valossa. Löydämme paikkamme muiden rinnalla ja yhteydessä heidän kanssaan.
Voisiko hengellinen herääminenkin voi olla näin monenlaista? Uuden Testamentin kirjeet, kirkon historia ja monen ihmisen hengellinen kokemus viittaavat siihen. Syvästä unesta herännyttä ahdistaa Jumalan pyhä laki ja yölliset uhkakuvat, kunnes Jumalan rakkauden aurinko sulattaa mielen ja antaa rauhan, jossa voi kantaa vastuunsa levollisesti, kärsivällisesti ja rakastaen.
Paavali liittää valvomiseen toisen kielikuvan: Valvokaa ja olkaa raittiit! Nukkumiseen liittyy kuva juovuksissa olemisesta. Juovuksissa oleva on omien tarpeittensa vietävänä. Hän elää hetkessä huomisesta välittämättä. Usein tolkuton ryyppääminen onkin pakoa todellisuudesta, oman mielihyvän hakemista kaiken muun kustannuksella, omaan surkeuteensa käpertymistä. Juopunut ei kykene kantamaan huolta toisista. Raittiina oleminen on kuva siitä, että meidän tulee olla selväjärkisiä, jalat tukevasti maassa, kykeneviä kantamaan huolta itsestämme ja toisistamme.
Tätä kaikkea on valveilla oleminen. Se on elämistä Jumalan kaikkinäkevien silmien alla, mutta samalla hänen armonsa ja rakkautensa varassa. Se on elämistä toisten ihmisten kanssa niin, että elämämme heijastaisi Jumalan armoa ja rakkautta. Valvomiseen kuuluu avoin yhteys ylos ja sivulle. Ora et labora. Rukoile ja tee työtä, kanna vastuusi. Se on vanha hyvä valvovan ihmisen elämänohje.
Iltapäivällä olen menossa siioninvirsiseuroihin. Saattaa olla, että veisaamme siellä nämäkin säkeet:
Herrassa valvominen sielulle tarpeellinen
päivästä päivään on. Jos armossaan en pysy,
sanasta tietä kysy, on omatunto rauhaton.
Siis, Jeesus, sieluani kaikissa vaiheissani
herätä valvomaan. Veresi puhdistusta
ja uskon uskallusta suo joka päivä uudestaan.
Opeta aina uutta myös yksinkertaisuutta,
lapseksi minut tee, niin että lapsen lailla
on sielu huolta vailla ja omanasi iloitsee.