Tieteen huimat askeleet ja erilaiset valmiussuunnitelmat ja –järjestelmät ovat saaneet meidät aikamme viisaat ihmiset tuudittautumaan ajatukseen: Kaikki on hallittavissa. Mitään ei tapahdu yllättäen. Kaikki on ennustettavissa ja kaikkeen on puolestamme varauduttu. Ihmisen omaan ja yhteiskunnan elämänhallintaan saatetaan uskoa jopa niin vakaasti, että kun joku yllättävä vastoinkäyminen kuitenkin osuu kohdalle tai jopa aivan luonnollinen läheisen sairaus tai kuolema, ensimmäisenä mieleen nouseva ajatus on: Kuka on syyllinen? Kuka teki virheen? Ketkä laiminlöivät tehtävänsä? Kenelle minä voin tästä valittaa?
Menneitten aikojen ihmisiltä puuttui paljon sitä tietoa, jolla elämää vaarantavat uhkat tunnistetaan ja torjutaan. Sen sijaan heillä saattoi olla enemmän viisautta varautua siihen, mikä meitä ihmisiä voi kuitenkin kohdata ja ennen pitkää joka tapauksessa kohtaa. Heillä oli viisautta tunnustaa, että elämä on haavoittuva ja rajallinen, sekä oma ja lähimmäistemme elämä, että elämä yleensä. Tätä viisautta he jopa rukoilivat: ”Herra, opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen.”
John Hemingwayn vuonna 1940 julkaistun kuuluisan romaanin nimi on: Kenelle kellot soivat? Nimen Hemingway sai 1500 ja 1600 lukujen taitteessa eläneeltä runoilijalta, tuomiorovasti John Donnelta. Hän sairasti pitkään elämän voimia vähitellen kuluttavaa tautia, johon ei parannuskeinoa tunnettu. Sairasvuoteelleen John Donne kuuli usein kylän kirkon hautauskellojen soivan. Niinpä hän kirjoitti:
”Hautajaiskellot soivat aina myös sinulle.
Älä siis koskaan lähetä ketään kysymään,
kenelle kellot soivat!
Ne soivat sinulle.”
Vanhoissa luostareissa oli tapana muistuttaa samasta asiasta vielä konkreettisemmin. Kun yksi hauta peitettiin, kaivettiin yhdessä uusi odottamaan seuraavaa lähtijää. Jokainen tiesi: ”Saatan kaivaa tätä itselleni.” Siellä se oli, aina avoin hauta muistuttamassa. Se, jolle elämän ja ajan rajallisuus on tabu, torjuttu asia, saattaa ajatella: Onpa synkkää! Kuolemalla pelottalua! Eikö elämässä ole muuta kuin kuoleman ajatteleminen. Asia onkin oikeastaan juuri päinvastoin. Tämän päivän psalmissa oli rukous:
Opeta meille, miten lyhyt on aikamme,
että saisimme viisaan sydämen.
Ravitse meitä armollasi joka aamu,
niin voimme iloita elämämme päivistä.
Aito ja syvä ilo syntyy siitä, ettei mitään tarvitse torjua, unohtaa eikä kieltää. Todellinen vapaus syntyy siitä, että kaikki pelottava on jo kohdattu, läpi pohdittu ja sovittu. Asian kohtaamisessa on kysymys senkin selvittämisestä itselleen, mikä pelottaa, mikä panee kieltämään, unohtamaan ja torjumaan. Kenen varassa lopulta tuon tuntemattoman kohtaan? Jos olen tottunut kohtaamaan kaiken vain omien voimieni, varmuuteni ja tämän yhteiskunnan järjestelmien varassa ja luottamaan vain niihin, toki pelottaa se, minne nämä keinot ja valta eivät yllä.
Jeesuksen vertauskertomus kymmenestä morsiustytöstä ei puhu mistään pelottavan ja pahan odottamisesta. Kymmenen morsiusneitoa odottavat innokkaasti sulhasen saapumista ja riemullisen hääjuhlan alkamista. Kyse on iloisesta, toivorikkaasta, suorastaan ikävöivästä odottamisesta. Odottavan aika on kuitenkin pitkä, odottamattoman pitkä. Kaikki eivät olleet varautuneet sellaiseen. Kymmenestä viisi oli varautunut lyhyempään odottamiseen ja sitten he ajattelivat, että näyttääpä tässä olevan vielä hyvin aikaa korjata virhe. Mutta sulhanen tulikin juuri silloin, kun he eivät olleet valmiina, eivät edes paikalla. Valmiina vastaanottamassa olleet kutsuttiin viettämään iloista juhlaa. Toiset jäivät siitä osattomiksi.
Jeesus kuvaa vertauskertomuksellaan aina valmiina olemisen välttämättömyyttä sen odottamisessa, kun aikamme päättyy, omamme, yhteinen läheistemme kanssa ja aika ylipäätään. Emme tiedä, koska se on ohi meille. Siksi on viisautta, että kellot soivat aina meille, minulle ja sinulle. Valmiina täytyy olla, mutta tätä valmiutta ei voi ulkoistaa. Tässä ei riitä, että jossain on valmiussuunnitelma ja systeemit meitäkin varten valmiina. Valmiusohjeet meille on toki annettu. Jeesus on ne itse antanut, mutta valmiina kukaan ei voi olla toisen puolesta.
Mitä valmiina olemisen sitten on, johon Jeesus meitä kehottaa? Jeesuksen vertauksissa ei aina kannata etsiä sanomaa jokaiselle kertomuksen yksityiskohdalle. Yleensä vertauksen havainnollistavat ja teroittavat kuulijoille kerrallaan yhtä asiaa, tässä tapauksessa aina valmiina, valveilla olemista. Tässä kohden kuva lampuista ei kuitenkaan ole sivuseikka. Kehottaahan Jeesus paluunsa odottamisesta puhuessaan: ”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa” (Luuk 12:35). Jo vuorisaarnassaan kutsuu omiaan valon kantajiksi. ”Te olette maailman valo. Ei lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.”
Samaan kuvaan liittyen apostoli Paavalikin toteaa, että Kristuksen seuraajina olemme lamppuja, hauraita ja puutteellisia ”saviastioita, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.”
Sana sydän tarkoittaa monia asioita. Ensinnä se on vasemman rintamme alla sykkivä lihas, joka pumppaa verta suoniin. Toiseksi sillä tarkoitetaan ydintä, myös ihmisen sisintä, josta käsin tahtoamme ja pyrkimyksiämme lopulta hallitaan. Myös lampulla, öljylampulla tai miksei kynttilälläkin on sydän. Se on lanka tai paksumpi nauha. Suurin osa siitä on öljyssä tai steariinissa. Sen toinen pää on paljas, kuin avoimena maailmalle. Siinä palaa tuli ja se valaisee ympäristöään. Jos toinen pää ei ole öljyssä (tai steariinissa), ei sydän itsessään kauan pala. Joskus sydän uppoaa kokonaan öljyyn tai katoaa steariiniin, ei se pala silloinkaan. Jotta olisimme Kristuksen seuraajina maailman valo, meidän tulee olla rohkeasti avoimina ulkopuoliselle maailmalle mutta samalla jatkuvasti ja kokonaan yhteydessä kaiken valon antajaan, Jumalaan, Kristuksen armoon, rakkauteen ja huolenpitoon.
Oikea odottaminen ei siis ole maailmasta vetäytymistä. Se ei ole vain odottamiseen keskittymistä ja käpertymistä. Se on elämää Kristuksessa, hänen armonsa varassa. Samalla se vastuun kantamista, herkkyyttä nähdä ympärilleen, nähdä lähimmäiset, jotka kohtaamme. Se on ilojen ja taakkojen jakamista. Sydän, joka uskoo, elää yhteydestä Kristukseen. Sydän joka rakastaa, loistaa Hänen valoaan tässä maailmassa. Tätä on se valmius, joka viidellä viisaalla sulhasen odottajalla oli. Heidät kutsuttiin juhlaan.