Johanneksen jouluevankeliumissa sanotaan Jeesuksesta: ”Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei saanut sitä valtaansa.” ja edelleen: ”Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.”
Tämän neljännen joulupäivän evankeliumissa Jeesus-lapsi on todella kuin pimeyden keskellä lepattava hento valonliekki, jonka tämän maailman kylmät ja armottomat tuulet pyrkivät puhaltamaan sammuksiin. Vapahtajan syntymästä ilmoittavat enkelit olivat kuuluttaneet Jumalan rakkauden, sovinnon ja rauhan viestiä. Tätä maailmaa hallitseville Pahalle se oli kui-tenkin haaste toisteluun vallasta. Roomalaisten vasallikuningas Herodes oli tämän taistelun ensimmäinen välikappale.
Niin roomalaisten kuin juutalaistenkin historioitsijoiden mukaan Herodes ansaitsee lisänimen suuri. Hän oli älykäs ja rohkea hallitsija. Rooman valtakunnan vasallinakin pystyi kasvattamaan valtaansa ja neljänkymme-nen hallitusvuotensa aikana hän ylsi hämmästyttäviin rakennustöihin: joukossa rakennustekniikaltaan uskomattomia, voittamattomiksi raken-nettuja linnoituksia, loisteliaita palatseja kaikkine ylellisyyksineen, helle-nistisen valtakulttuurin mukaisia kaupunkeja teattereineen, kylpylöineen ja kauppakujineen. Kaiken huippuna oli kuitenkin Siionin vuorelle noussut temppeli, joka koossaan ja mahtavuudessaan voitti kirkkaasti kaikki edeltäjänsä. Tämä kaikki tietenkin edellytti raskaita veroja ja halpaa työ-voimaa. Ja kohtalon ivalta tuntuu, että miespolvea myöhemmin tämä kaikki aikaansaannos oli hävitetty lähes tyystin maan tasalle.
Herodeksella oli myös pimeä puolensa, ja sitäkään historioitsijat eivät salaile. Historioitsijoiden mukaan häntä ohjasi nimittäin kaikessa poik-keuksellinen vallanhalu ja ahneus. Se oli hänen ainoa johtotähtensä muutoin niin ristiriitaisessa persoonassa ja hallinnossa.
Herodeksen isoisä Antipater oli pestautunut juutalaisten palvelukseen idumealaisena sotapäällikkönä. Nuo idumealaiset olivat Juudean etelä-puolella elävä paimentolaiskansa. Herodeksen isä, Antipater hänkin, oli varsinainen takinkääntämisen mestari. Kun roomalaisen Pompeijuksen joukot lähestyivät vuonna 63 eKr Jerusalemia, Antipater katsoi saaliikseen luikerrella hyökkääjän puolelle ja kavaltaa puolustajat. Tästä arvokkaasta palveluksesta Rooman keisari nimitti hänet Juudean käskynhaltijaksi. Roomassa oppia ja ystäviä nuorena saanut Herodes ei hävinnyt kava-luudessaan isilleen. Kun hänet nimitettiin isänsä hallintoaluetta laajemman valtakunnan vasallikuninkaaksi, hän ensi töikseen tapatti viitisenkymmentä johtavien juutalaissukujen päämiestä.
Herodes esiintyi toisaalta juutalaisten ja heidän uskontonsa suojelijana, temppelin rakentajana. Mutta samalla hän häpeämättä edisti Rooman valtakunnan hellenistisen valtakulttuurin leviämistä maahansa. Hän ra-kennutti pakanallisia temppeleitä, kilparatoja ja teattereita, jotka olivat hurskaille juutalaisille kauhistus. Vastalauseet ja kapinat hän tukahdutti verisesti ja pokkasi siitäkin keisarin kiitolliset suosionosoitukset.
Mitä suuremmaksi Herodeksen valta kasvoi ja mitä häikäilemättömämpiä keinoja hän käytti, sitä enemmän hän alkoi vainoharhaisesti pelätä lähim-piensä juonittelua ja uskottomuutta. Tässä näemme ihmisen ikiaikaisen taipumuksen heittää oma pahuus toisten kasvoille. Herodeksen tapauk-sessa se johti äärimmäisyyksiin, kahdesti oman puolison murhaan ja lukuisten muiden perheenjäsenten tapattamiseen, puhumattakaan kym-menistä henkensä menettäneistä hovin jäsenistä ja neuvonantajista.
Betlehemin lastenmurha sopii hyvin kuvaan Herodeksen viimeisten elin-vuosien vainoharhaisesta julmuudesta. Voi hyvin kuvitella, että kaukaa tulleiden oppineiden astrologien tieto juutalaisen vapauttajakuninkaan syntymästä sai Herodeksen suunniltaan. Eikä tilannetta helpottanut temppelin kirjanoppineiden lukemat ennustukset Vapauttajasta, jota kansa juuri noina ahdingon aikoina hiljaa, mutta hartaasti odotti. Ehkä hänelle luettiin profeetta Miikan kirjasta:
”Sinä Betlehem, sinä Efrata,
sinä olet pienin Juudan sukukuntien joukossa!
Mutta sinun keskuudestasi nousee Israelille hallitsija.
Hänen juurensa ovat muinaisuudessa ikiaikojen takana. …
Hallitsija on nouseva ja kaitseva heitä Herran voimalla.
Herra, hänen Jumalansa, antaa hänelle vallan ja kunnian.”
Betlehemin lastenmurhaa juutalaiset ja roomalaiset historioitsijat eivät mainitse, mutta siinä ei sinänsä ole mitään hämmästyttävää. Tuohon aikaan ei ollut muutoinkaan tapana kirjata muistiin kuin suurimpien merk-kihenkilöiden poliittisia murhia. Tuhansia miehiä koskeneet kansanmurhat ehkä sentään nähtiin maininnan arvoisiksi. Vähäisen paimentolaiskylän kymmenen tai kahdenkymmenen vastasyntyneen kohtalo ei sen ajan arvostuksissa yltänyt uutisotsikoihin.
Betlehemiläisissä kodeissa asia oli tietenkin toisin, sen voimme kuvitella. Tuskalla ei ollut rajoja. Vähäinen asia ei ollut Jumalan sanankaan näkö-kulmasta. Betlehemin oma poika Daavid oli aikoinaan sepitellyt nämä pienessä lapsessakin sykkivää elämänihmettä ja mittaamatonta arvoa ihmettelevät säkeet:
” Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.
Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä,
muotoni kuin syvällä maan alla,
mutta sinulta pieninkään luuni ei ole salassa.
Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani.
Sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.”
Kertoessaan Jumalan syntymisestä ihmiseksi ja hänen elämänsä ensi vaiheista Raamattu painottaa meille jokaisen ihmisen mittaamatonta arvoa lapsen odotuksen ja syntymän hetkestä lähtien. Jeesus itse nousi aikansa lapsia vähättelevää ajattelua vastaan. Hän nosti lapsen uskon esikuvaksi ja varoitti, ettei vain yksikään hänen omistaan vähättelisi yhtäkään heistä. Jeesus vakuutti: ”Heidän enkelinsä näkevät joka hetki taivaallisen Isän kasvot.” Kuka voisi Jumalan silmien alla nostaa kätensä heitä vastaan nostamatta samalla kättään itse Luojaa vastaan?
Tuhat vuotta aikaisemmin Jumala säästi lastenmurhalta Mooseksen pe-lastamaan kansansa, tuomaan sen orjuudesta vapauteen. Samalla tavalla hän pelasti nyt oman Poikansa vainoojilta. Vielä ei ollut hänen aikansa. Jumala varoitti unessa Josefia, niin kuin hän oli neuvonut tietäjiäkin pa-laamaan toista tietä omaan maahansa. Mutta mihin Josef perheineen olisi voinut paeta? Pohjoisessa oli Jerusalem ja Herodeksen hovi, idässä hänen vahvimmat linnoituksensa, etelässä Idumea, Herodeksen oma heimo. Lounaaseen johti vanha kauppatie Gazaan ja sieltä tasamaata Egyptin puolelle, Herodeksen ulottumattomiin. Matka ei ollut vaikeakul-kuinen eikä juuri sen pitempi kuin Nasaretiin. Tien varsi oli Aleksandriaan saakka täynnä juutalaisia siirtokuntia, monet jo ennestään poliittisten pakolaisten asuttamia. Niiden ihmisten apuun saattoi luottaa.
Pian enkelillä oli Josefille taas uutinen. ”Voit palata takaisin. Hän, joka lastasi vainosi, on kuollut.” Herodes Suuri on karmivan havainnollinen esimerkki siitä, millainen on sananlaskunkin mukaan ahneen loppu. Vai-noharhan ja synkkämielisyyden lisäksi vanhaa Herodesta vaivasi tauti, joka mädätti hänen elimistöään sisältä päin. Historioitsija Josefuksen kuvaus Herodeksen sairaudesta sisältää yksityiskohtia, jotka ovat harvinaisen vastenmielistä luettavaa.
Mikään vapauden aika ei maalle Herodeksenkaan jälkeen koittanut. Käskyvalta Rooman alaisuudessa jaettiin Herodeksen eloon jääneiden lasten kesken. Koska Juudean hallitsijaksi tullut Arkelaos tiedettiin jul-muudessa isänsä veroiseksi, ei Joosef uskaltanut palata Betlehemiin. Uskollisen enkelinsä neuvosta hän asettui takaisin Galileaan, Nasaretiin. Siitä tuli Jeesuksen kotikaupunki.
Mistä tämä historia meille kertoo. Ihmisen ahneudesta ja vallan halusta. Siitä, miten helposti näemme toisissa sen, mitä emme kestä itsessämme katsoa. Ja siitä, miten sen jälkeen jokainen ihminen alkaa näyttää uhkalta ja viholliselta.
Mutta tämä evankeliumi kertoo meille myös sen, ettei mitään tapahdu sattumalta ja omia aikojaan. Mikään ei tapahdu Jumalan tietämättä ja sallimatta, ei pahinkaan vastoinkäyminen, ei julminkaan teko. Kaikki ta-pahtuu Jumalan kasvojen edessä eikä Jumala ole sitä katsellessa välin-pitämätön ja poissa. Hän on keskellä tätä maailmaa, sen julmuutta ja elämäniloa, sen hyvyyttä ja ahdistusta. Kristus, ihmiseksi tullut Jumala, samaistui itse tämän maailman sorrettuihin, poljettuihin ja tuskaansa itke-viin.
Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani.
Sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.”
Se koskee meitä jokaista ja omaa elämäämme, oli se lyhyt tai pitkä. Elämämme päivät ovat Jumalan käsissä. Mutta nämä sanat Jeesus epäilemättä sovitti myös itseensä, niin kuin monet muutkin psalmin sanat. Hän tiesi, ettei Jumalan tarkoitus ollut varjella häntä tämän maailman vai-nolta ja kivulta, ei edes kiusauksilta. Niilläkin oli aikansa. Samoin oli hänen päiviensä määrä alun alkaen Isän tiedossa. Siksi oli turha murehtia ja kantaa huolta. Mitään pahaa ei tapahdu, ellei Jumala sitä salli. Ja jos sallii tapahtuvaksi sen, mitä tapahtuu, ei hän hylkää eikä hän jätä aloittamaansa suunnitelmaa kesken.
Tämä muistaen meidän on hyvä käydä uuteen vuoteen. Emme tiedä, mitä se tuo tullessaan. Mikään ei kuitenkaan tapahdu sattumalta eikä omia aikojaan. Saamme käydä uuteen vuoteen Kristuksen kanssa, hänen kanssaan, joka tarkkaan tuntee meidät ja tietää, mitä ihmisen osa on.