– Kristityt ovat hyvänilmanlintuja. Meillä on uutisia, jotka antavat aihetta toivoon.
Näin puhui Yhtyneiden Raamattuseurojen seurakuntasuhteiden johtaja, Redcliff-lähetyskoulun rehtori ja Evankelisen Allianssin teologisen komission johtaja Rosalee Velloso Ewell, kun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyskumppanuusneuvotteluissa keskusteltiin muuttuvan maailman haasteista.
Rosaleeta kuunnellessa mieleen piirtyi kuva unelmien kirkosta. Siinä Jeesuksen seuraajat erottuvat ilonaiheena maailmassa, jonka uutisotsikot ruokkivat kyynisyyttä, kaunaa ja epätoivoa. Kun kristityt avaavat suunsa, ympärille leviää helpotuksen tunne: ihmiset uskovat yhä hyvään! Kuten Jeesus sanoo Vuorisaarnassa: ”Te olette maailman valo.”
Unelmiin nähden todellisuus tuntuu haastavalta. Näinköhän minustakaan on maailman valoksi.
Toisaalta, vaikka Jeesus kannustaa hyviin tekoihin, pohjimmiltaan kysymys ei liene kristittyjen ylivertaisesta moraalisesta suorituskyvystä – josta onkin valitettavavan rajallisesti näyttöä. Oman erinomaisuutensa sijaan Jeesuksen seuraajien on määrä säteillä Jumalan heitä kohtaan osoittamaa rakkautta. Jumalan rakkauden myötä heihin on tarttunut uskoa hyvään, ja parhaimmillaan siitä riittää voimavaraksi muillekin.
Mutta onko hyväuskoisuudelle katetta? Kuinka vastuullista on jättäytyä sen varaan, että Jumalan armosta kaikki käy lopulta parhain päin? Tähän kysymykseen etsi omassa lähetyskumppanuusneuvottelujen puheenvuorossaan vastausta Kirkkojen maailmanneuvoston pääsihteeri Jerry Pillay.
Pillayn mukaan usko ei tarkoita sitä, että parempaa huomista on lupa odottaa kädet sylissä. Sen sijaan usko kutsuu tekemään työtä sen eteen, että Jumalan tahto voi toteutua maan päällä niin kuin taivaassa. Kristityt ovat Jumalan työtovereita.
Joka tapauksessa kristillinen usko on luottavaista. Se kurottaa toivoon silloinkin, kun toivon merkit ovat horisontin takana. Se on kuin piispa Teemu Laajasalon isoäiti, josta piispa kertoi vastauspuheenvuorossaan pääsihteeri Pillaylle. Korkea ikä ja koronasulku eivät kelvanneet isoäidille syyksi lykätä kampaajakäyntiä ja tanssikenkien hankintaa.
Lähetyskumppanuusneuvottelujen pysäyttävimmät keskustelut kävin kollegani, Arabi-Israelin Pipliaseuran johtajan Dina Katanachon kanssa. Elämässään seitsemän sotaa nähneessä Dinassa ympäröivä maailma ei juuri herätä toiveikkuutta. Hänen toivonsa on Jumalan todellisuudessa, jonka vain usko voi tehdä näkyväksi. Sieltä kumpuaa maailmaa riivaavan vihan ja väkivallan vastavoima, vihollisen rakastaminen Jeesuksen opetuksen ja esimerkin mukaisesti. Se antaa työlle tarkoituksen.
Mitä synkempänä maailman pimeys näyttäytyy, sitä selvemmin sen valaisemiseen vaaditaan muuta kuin omaa moraalista lihasmassaa. Kun omat voimat kannatella hyvää ehtyvät, tarvitaan uskoa itseä suurempaan. Muuten toivo sammuu.
Jeesus lähetti seuraajansa valoksi maailmaan, hyvänilmanlinnuiksi ja toivonlietsojiksi. Se on tehtävä, johon ei voi pätevöityä, eikä sitä voi lisätä osaksi omaa osaamisportfoliotaan. Jos yritän omin voimin valaista maailman pimeyden, vaarana ovat omahyväisyys ja loppuunpalaminen. Minusta yksin ei ole valonlähteeksi.
Silti maailmalla on toivo. Kristus toi valon maailmaan, eikä kukaan voi ottaa sitä sieltä pois. Valo loistaa pimeydessä, se valaisee meidät kaikki, ja puutteistamme huolimatta meidät on lähetetty heijastamaan sen meihin säteilemää hyvyyttä.
Teksti: Petri Merenlahti, Suomen Pipliaseuran toiminnanjohtaja
Kuvassa Piplian kutsumat vieraat Lähetyskumppanuusneuvotteluissa. Tekstissä mainittu Rosalee Velloso Ewell toisena vasemmalta, Dina Katanacho toisena oikealta, keskellä Petri Merenlahti
Kuva @ Hanna Paavilainen, Suomen Pipliaseura
