Valon teologiaa – Vilauksia näkymättömästä: Mitä ovat todellinen ja varjomaailma?

Amazon Prime on aloittanut J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta –suurteoksen liitteisiin perustuvan Mahtisormukset (Rings of Power) –sarjan toisen esityskauden näyttämisen. Aivan sen alkupuolella haltija Galadriel on äskettäin asettanut sormeensa yhden haltioille taotuista turmeltumattomista täydellisyyttä heijastaneista sormuksista, Nenyan. Haltijakuningas Gil-Galadin johtaman kokouksen aikana Galadriel tempautuu pois tästä maailmasta ja kokee tolaltaan saattavan näyn varoituksena Sauronin juonesta.

Spoilereita kertomatta (jos joku ei Tolkienin teoksia ole lukenut) kiinnitän huomioni juonen sijaan siihen, miten sarjan suomentaja näkyä luonnehtii. Hän laittaa Galadrielin kertomaan, kuinka tämä on laitettuaan sormuksen sormeen tuntenut ja aistinut vilauksia ”varjomaailmasta”, englanniksi: ”unseen world”.

Tolkien-harrastaja ja teologi tuohtuu tässä kohdassa! Onpa tökerö käännös, nyt tuli karkea virhe! Mistä tuo tuohtumus johtuu? Leksikaalisesta perfektionismista?

Kääntäjän ennakko-oletus lienee: näkymätön maailma on varjojen maailma, kuoleman ja pahojen henkien tyyssija. Ikään kuin jonkinlainen manalaa muistuttava toinen ulottuvuus, jossa Sauron, ja myöhemmin, sormusaaveet, hallitsevat. Tämä näyttää vastaavan nykykulttuurimme ja antiikin käsitystä tuonpuoleisesta. Hämärä varjojen ja pahuuden epäpaikka, johon kuuluvat tummanpuhuvat värit ja kauhuelokuvien kuvasto.

Tolkienin tuotantoa läpäisee teologinen platonismi, joka on huomattavan kaukana tästä ajattelumallista. Platonisen teologian perusajatus on: koko todellisuus on valoa. Sen intensiteetti määrittyy jatkumolla täydellisestä infiniittisestä aktuaalisesta olemisesta (Jumala) ei-olevaan ei-mihinkään (pahuus). Eräs esimerkki täydellisemmästä olevasta ovat kuolemattomat maat, jossa valarit, Jumalan luomista enkeliolennoista ainureista maailmaan lähteneet asuivat yhdessä maailmassa heränneiden haltioiden kanssa. Astumista näihin maihin kuvattiin sarjan alkujaksossa valoverholla, johon Galadriel Keski-Maasta pakenevien haltioiden tavoin oli katoamassa, kunnes ymmärsi, että hänellä oli vielä tehtävä kesken kuolevaisilla mailla.

Tolkienin valon ja varjon maailma kumpuavat filosofi Platonin ja kirkkoisien ajattelusta sekä Raamatusta. Platon esittää Valtio-teoksessaan kuuluisan luolavertauksen. Siinä kuvataan joukko vankeja, jotka on kahlehdittu syntymästään asti liikkumattomiksi, pää luolan seinää kohti, niin etteivät he kykene kääntymään. Heidän takanaan palaa tuli ja tulen edessä liikutetaan hahmoja, joiden varjoja heijastuu seinälle. Varjojen luomat kuvat ja liikuttajien sekä toistensa äänet ovat ainoa maailma, jonka vangit tuntevat. Platon spekuloi, mitä tapahtuu, jos vanki vapautetaan ja vieläpä talutetaan ulos auringonvaloon. Kun on nähnyt valon ja todellisen maailman, eikö ”tahtoisi mieluummin raataa päiväläisenä [jopa] vieraan ja köyhän isännän pellolla ja kestää mitä hyvänsä kuin elää tuolla tavoin, tuollaisten käsitysten vallassa?”, hän kysyy, ja jatkaa selitystään:

Vankilamaista asuntoa vastaa näkyvä maailma ja siinä palavan tulen kajoa auringon valo.  Ja jos ymmärrät, että ylhäällä avautuvien näkymien katseleminen kuvaa sielun kohoamista ajatuksella tavoitettavaan maailmaan, olet tulkinnut käsitykseni oikein. (Valtio, 7. kirja, 527b)

Tämän jälkeen Platon jatkaa vielä pohtien, että ulkomaailman, todellisen ajatusten ja ideoiden maailman aurinko merkitsee hyvän muotoa. Se yhdistetään usein Platonin tässä esiin nostamaan Jumalaan:

Senhän sinä halusit kuulla; pitääkö se paikkansa, sen tietää jumala. Sellainen mielikuva minulla siis on , että ajatuksella tavoitettavassa maailmassa on viimeisenä ja vain vaivoin nähtävissä hyvä idea. Mutta kun se kerran on nähty, on pakko todeta, että se on kaikissa asioissa kaiken oikean ja hyvän aiheuttaja […]
(Valtio, 7. kirja, 517b-c)

 Kirkkoisä Augustinus liittyy elämänkerrassaan Tunnustukset Platonin vertaukseen. Hän kirjoittaa:

Sillä ne, jotka etsivät iloansa ulkomaailmasta, häviävät helposti ja takertuvat noihin näkyväisiin ja ajallisiin kappaleihin. Niiden varjokuvia he janoisin sydämin tavoittelevat. Jospa he uupuisivat nälkäänsä ja sanoisivat: Kuka osoittaisi meille sen, mikä hyvä on? Ja me sanoisimme ja he kuulisivat: Meidän keskuuteemme on ilmestynyt Sinun kasvojesi valkeus, Herra (Ps. 4:7). (Conf. IX, 4).

Platonin, Augustinuksen ja heidän seuraajiensa (joihin kuuluvat mm. Bonaventura ja Luther) ajattelussa varjomaailma on tämä näkyvä maailma. Valon maailma taas on näkymätön maailma, jonka valoisuutta näkyvä maailma vain vähän ja hetkittäisesti heijastaa. Sen keskelle on kuitenkin tullut tosi hyvä ja tosi valo, Aurinko Jeesus Kristus. Hän on Vapahtaja, vapauttaa vankeja ja kutsuu heitä kääntymään kohti valoa, ja karkottaa pimeyden. Hän värvää joutilaita päivätyöhön hänen perustamaansa valon ja hyvän maailmaan, kirkkoon. Vieläpä maksaa työhön lähteneelle, niin ensimmäiselle kuin viimeiselle, saman palkan, koska on hyvä. (Joku voisi sivumennen sanoen kysyä, missä määrin Kristus ja evankelistat ovat tunteneet kontekstia, jossa Platonin luolavertausta on levitetty, sikäli Raamatun puhetapa sisältää siihen useita yhtymäkohtia).

Rikhard Pyhäviktorilainen ja Bonaventura yhdistävät vielä myöhemmin kolminaisuusopin Platonin hyvän ideaan, Lutherinkin hyödyntäessä ajatusta. Korkein hyvä on Kristus, koska tosi hyvä on Platonin mukaan itseään antavaa, ja Kristus antaa itsensä olemalla luomisessa ja pelastuksessa Sana, jossa Jumala suuntautuu ulos itsestään ja antaa muillekin olemassaolonsa ja autuutensa.  Luomissanana eli Logoksena hän on myös antanut maailmalle ymmärrettävän muodon, ja on itse se periaate ja loogisuus, jonka kautta maailma voidaan ymmärtää. Tätä ymmärrettävyyttä Platon ja koko häntä seuraava traditio sopusoinnussa Johanneksen evankeliumin kanssa kutsuvat valoksi. Kristus on siten intellektuaalisen maailman valo ja sen lähde, aurinko.

Tolkien ajatteli, että taide pystyy kuvaamaan tällaisia tosia myyttejä. Haltioiden maailma säteilee valoa, joka ajaa pois pimeyttä ja pahan vaikutusta, niin kuin sormusaaveen tikarin myrkyn Frodosta. Gandalf Harmaa kohtaa pahan ystäviensä puolesta ja kuolee, mutta nousee kohtaamisen jälkeen Gandalf Valkoisena, valon edustajana. Turmeltumattomat haltiasormukset, jotka pitävät yllä ja suojelevat haltiavaltakuntaa, lienee mahdollista tulkita jonkinlaisiksi sakramentaalisen analogioiksi. Lähellä valoa olevat ja siitä osalliset saavat välähdyksiä ja aavistuksia tulevaisuudesta.

Valomaailmassa on toki myös pimeä puolensa, olennot jotka tuntevat pyhyytensä, mutta ovat valinneet valosta pois kääntymisen, kuten Melkor eli Morgoth, ja Sauron. Niissä on silti jäljellä niiden luomistyössä osakseen saamaa hyvyyttä tai mahtia, jota ne vääristävät ja jolla ne pettävät. Saatana esiintyy valon enkelinä. Niillä on roolinsa Keski-Maan historiassa, mutta vääjäämättä ne tullaan kerran kukistamaan.

Kristitylle näkymätön maailma ei siten ole manala, epäpaikka jossa pahat henget piileskelevät. Se on pikemminkin maailman valoisa ja tosi, näkyvää todempi ulottuvuus. Kristus on sitäpaitsi astunut jopa sen alimpiin osiinkin, voittanut niiden mahdit ja tuonut ja tuo valon niihinkin. Hän on vanginnut vankeuden, vapauttanut ja vapauttaa vankeja. Varjojen seassa vaeltavat ne, jotka eivät hahmota, kuinka taivaallinen valo ja läsnäolo antaa todellisen merkityksen materiaalisille hahmoille ja läpäisee ne. Niiden todellinen muoto ei ole näkyvä, vaan näkymätön, mikä voidaan nähdä intellektuaalisin silmin, uskon silmin. Valo kutsuu hyvyyden yhteyteen, pahat olennot pyrkivät siitä kohti pimeyttään.

Tolkien on yksi tällaisen näkymättömän valon ja pimeyden kaiken alla liikkuvien voimien parhaimpia ja puhuttelevimpia kaunokirjallisia kuvaajia. Tolkienin todet myytit ovat eräänlaista eeppistä teologiaa, jolla on syvä uskonnollinen, eksistentiaalinen ja metafyysinen ihmissielun tiedostamatonta puhutteleva sanoma. Kertoo kulttuurimme tilasta, kun meitä uhkaa sen tulkintakontekstin menettäminen, jossa ymmärrämme haltioiden elävän kosketuksessa valon maailmaan. Juuri sen kautta he havaitsevat tarkemmin myös varjon liikkeet ja pimeän vivahteet. Me käännämme asian päälaelleen ja ymmärrämme materiaalisen maailman pysyväksi ja vakaaksi, mutta hengellisen varjoksi ja kuvitelmaksi.