Teologian tohtori, psykoanalyytikko Matti Hyrckin (1942–2014) kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta. Hänen psykoanalyyttiseen objektisuhdeteoriaan perustuva jumalasuhdetrilogia on merkinnyt monelle kirkon työntekijälle uuden näkökulman avautumista uskontoon ja teologiaan.
Väitöskirjansa ”Mielen kuvat Jumalasta” (1995) jälkeen Hyrck kehitteli ajatteluaan kirjassa ”Ihmismieli ja Jumala” (2003) ja postuumisti ilmestyneessä omaelämäkerrallisessa kirjassa ”Onko Jumala hyvä? Antaako psykoanalyysi vastauksen?” (2014). Kirja on testamenttimainen mielipidekirjoitus, jossa hän omien sanojensa mukaan kertoo, mitä mieltä hän on Jumalasta ja uskonnosta. Hän tuo kirjassa esille oman jumalauskonsa perusteet, samoin kuin perusteet sille, minkälaiseen Jumalaan hän ei usko. Teos on tiiviiseen muotoon kirjoitettua dogmihistoriaa, kirkkohistoriaa, tieteenhistoriaa ja psykoanalyysin kehityskuvausta.
Matti Hyrckin tutkimustyö on auttanut kirkon työntekijöitä kohtaamaan omaa ja kanssaihmistensä kärsimystä uudella tasolla, tunnetason syvärakenteena. Hyrckin kuoleman jälkeinen vuosikymmen maailmantapahtumineen on lisännyt hänen tutkimustyönsä arvoa.
Mustavalkoinen ja huolenpidon mielialan uskonnollisuus
Psykoanalyytikon työssään Hyrck tutki uskonnon psykodynaamista taustaa, siinä ilmeneviä kehityspsykologisia voimakenttiä. Kirjallisessa työssään hän pyrki luomaan perustaa uskonnollisten tunteiden psykoterapeuttiselle ymmärtämiselle. Ihmisen jumalasuhde rinnastuu kahdenvälisen osapuolen suhteena ihmisen muihin suhteessa olon muotoihin, erityisesti lapsuuden hoivakokemuksiin. Jumalasuhteessa on kysymys psyykkisen kehityksen myötä rakentuvasta ”minän” ja ”sinän” välisestä suhdetodellisuudesta. Uskonnollisen kokemuksen ”sinä” on Jumala, johon kohdentuvat tunteet ovat nekin kehityksellistä tunnetodellisuutta. Nämä psyykkiset, tiedostamattomat syvärakenteet ovat pysyvästi läsnä ihmisen kokemusmaailmassa, myös uskonnollisissa kokemuksissa.
Syntytilanteestaan johtuen ”minä” ja sisäistetty hoivanantaja ”sinä” kiinnittyvät toisiinsa voimakkaiden, kaksijakoisten tunteiden välityksellä. Vastasyntyneen kulloisestakin tyydyttyneisyyden tilasta riippuen hänen tunteitaan hallitsee jako hyvään ja pahaan kokemustilaan. Hyrck toteaa, että psyyken sisäisellä, tiedostamattomalla kaksijakoisella syvärakenteella näytti olevan paljon yhteistä ihmisen jumalasuhteen kanssa tunteiden voimakkuuden ja ehdottomuuden osalta.
Hyrckin mukaan ihmisen uskonnollinen tunnemaailma ilmenee kahden erilaisen tilan muodossa. Hän nimeää nämä tilat mustavalkoisen uskonnollisuuden ja huolta pitävän uskon nimityksillä. Kahtia jakautuneessa, mustavalkoisessa tilassa, todellisuus jakautuu vastasyntyneen tyydyttyneisyyden tilaa vastaavasti kokonaan hyvään tai kokonaan pahaan kokemukseen. Alun alkaen jyrkkä kahtia jakautuminen syntyy suojaamaan vastasyntyneen mieltä vielä varhaisemmalta kaoottiselta kauhulta, jossa ei ole eroa hyvän ja pahan kokemuksen välillä.
Rauha saavutetaan ja kaaokselta vältytään vain hyvän ja pahan jyrkän erottamisen avulla. Tämän tilan sävyttämä uskonnollisuus nojautuu sekin ehdottoman varmuuden, oikean ja väärän, totuuden ja valheen, uskomisen ja ei-uskomisen antamaan suojaan. Todellisuuden kohtaamisessa jyrkät erottelut tulevat vallitseviksi. Kokemusta hallitsee mustavalkoinen joko-tai-asetelma. Uskosta tulee varmaan tietoon perustuva totuus. Vain oma sisäinen varmuus täyttää oikean uskon tuntomerkit. Pahimmillaan tämä johtaa erilaisen vakaumuksen omaavien vainoamiseen, laajassa mittakaavassa uskontojen pyhittämiin sotiin.
Kun mielen integraatiokehitys etenee, hyvän ja pahan kokemustilan erillään pakonomainen erillään pitäminen ei ole enää yhtä välttämätöntä. Itse asiassa hyvän ja pahan lomittaisuus tulee ilmeiseksi. Lapsen kokemukseen verraten tyydytyksen hetkellä hyväksi koettu äiti on sama objekti, joka tyydytyksen viipyessä koetaan pahaksi. Tällaisen tilan sävyttämässä huolenpidon uskonnollisuudessa mahdollistuu vastakohta-asetelmien yhteys. Uskonnon oppirakennelmien ja ihmisen oman tunnemaailman kohtaaminen tulee mahdolliseksi. Dogmit löytävät relevanssia ihmisen subjektiivisista elämän kokemuksista ja henkilökohtaisista tunteista. Usko sivuuttaa tietämisen pakon. Faktat korvautuvat symboleilla. Oikeassa olemisen vaatimus lievittyy.
Toisenlaisiin tunteisiin, kokemuksiin ja mielikuviin perustuvat erilaiset uskontulkinnat saavat luvan poiketa omistani. Totuus ei ole kenenkään yksin omistettavissa. Suvaitsevaisuus, epätäydellisyyden ja epävarmuuden sietäminen mahdollistuvat.
Matti Hyrck: ”Jumalan salaisuusluonne ja hänen tutkimattomuutensa korostuisivat. Häntä koskevat varmaan tietoon perustuvat opinkappaleet himmenisivät ja suhteellistuisivat. Jumalan armoa ja rakkautta luotaavat kokemukset ja uudet tulkinnat saisivat entistä keskeisemmän aseman. Rajojen vetämistä eri tavoin uskovien välille pyrittäisiin visusti välttämään. Puheet Jumalan tuomiosta olisi tulkittava kokonaan uudelleen, ei niinkään syntisiä kohtaavan rangaistuksen ja koston kuin parannukseen pyrkimisen ja oikeudenmukaisuuden toteutumisen näkökulmasta.” (2014.)
Omaa uskonnollis-psyykkistä kehityshistoriaansa avaten Matti Hyrck rohkaisee lukijaansa samaan.
Helsingin pommitusten keskeltä vuonna 1942 Matti Hyrck lähti matkalle elämän varjoihin ja valoon, psykoanalyysin auttamana.
Markku Nieminen, sairaalapastori (el), psykoterapeutti
Matti Hyrck muistaakseni aikoinaan eräällä luennolla Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa esitti seuraavan väitteen. Eräällä nuorella miehellä oli mennyt kaikki seurusteluyritykset pieleen, koska hän vihasi vanhempiaan, ja naiset hänen mukaansa vaistosivat tämän. Kysyin eräältä psykiatrilta, voiko tämä pitää paikkansa. Hänen mukaansa ei. Sanoin Hyrckille, että jos Jumala tahtoo, tämä mies saa kyllä puolison itselleen. Tähän Hyrck ei sanonut mitään, vaan jatkoi muihin asioihin.
Todellakin vaikutusta lapsuusajan tunnekokemuksilla on uskonnollisen mielenlaadun syntymiseen. Onhan isä suhde aivan selvästi rinnastettavissa siihen, millainen kuva Jumalasta meillä on. Liitämme omaan Jumalakuvaan juuri niitä ominaisuuksia joita isillämme on ollut. Nämä mielikuvat eivät kuitenkaan anna oikeaa kuvaa siitä millainen Jumala todella on. Todellisen kuvan Jumalasta saamme vain Raamatusta. Raamatun tekstit ja varsinkin Johanneksen kirjeet johdattavat meitä Jumalan ominaisuuksien tuntemiseen. Johannes tunsi Jumalan ja Jeesuksen rakkautena.
Mitään Jumalan rakkautta vastaavaa emme voi tästä maailmasta löytää. Siksi emme kykene sen syvyyttä laajuutta ja korkeutta käsittämään. Meillä ei ole mitään mihin sitä voisi verrata. Jumalan rakkaus ylittää koko ymmärryksemme. Usko Jeesukseen ja Hänen uskollaan voimme tuo rakkauden omistaa ja kohdistaa sisimpäämme.
Silloin koko hengellinen elämä saa aivan uuden näköalan. Rukous ja Raamatun tekstien lukeminen ja tutkiminen muodostuu ennen kaikkea Jumalan rakkauden läsnäolossa olemista. Ei enää jokin suoritus vaan ennen kaikkea sen vastaanottamista mitä rakkauden Jumalalla on meille jaettavana. Sitä on paljon enemmän, kuin osaamme aavistaa.
Meidän rajoittunut jumalakäsityksemme on suurena esteenä sille, ettemme odota häneltä sitä että Hän osoittaisi meille hyvyyttään. Siksi Johanneksen kuva Jeesuksesta rakastavana Jumalana on ensiarvoisen tärkeä näköala , jotta kuva Hänestä rakastavana isänä voi avautua. Ei oman isän kautta, vaan Jeesuksen persoonan kautta. Oma isä ja tämän persoona ohjaa meitä uskonnollisuuteen ja väärään jumalakuvaan. Olkoonpa hän miten hyvä tahansa isänä.
Matti Hyrck käsittelee tuossa uskonnollista uskoa, joka on monessa suhteessa vastakohta kristilliselle uskolle.
Markku
Kiitos Matti -kaiman ajatusten esittelystä.
Olen tavannut hänet 1960 -luvulla eräillä päiväkahveilla käydessämme.