Objektiivinen ja pelastava sovitus

Koska tässä kohden esiintyy moninaista harhaoppia, on tarpeen vielä lähemmin tarkastella objektiivista (yleistä) vanhurskautusta, varsinkin sen suhdetta subjektiiviseen (yksilön) vanhurskautukseen.

Raamatun mukaan on olemassa OBJEKTIIVINEN kaikkien ihmisten sovitus Jumalan kanssa, toisin sanoen sellainen, jota ei vasta ihmisten ole aikaansaatava, vaan joka on saatu aikaan yli 1900 vuotta sitten Kristuksen kautta. Sovitus on olemassa ennen mitään ihmisten taholta tulevaa toimintaa ja siitä riippumatta. Se on täysin valmis tosiasia, niin kuin maailman luominen.

Paavali todistaa Room. 5:10: ”Me tulimme sovitetuiksi Jumalan kanssa hänen Poikansa kuoleman kautta”. Silloin siis, Kristuksen kuollessa, tapahtui meidän sovittamisemme Jumalan kanssa. Samoin kuin Kristuksen kuolema on takanapäin, samoin on myös meidän sovituksemme toteuttaminen (2 Kor. 5:19).

Sovittaminen (καταλλάσσειν) Room. 5:10 ja 2 Kor. 5:19 ei merkitse ihmisessä tapahtuvaa mielenmuutosta, vaan TAPAHTUMAA JUMALAN SYDÄMESSÄ. Kun Jeesus uhrasi syntiuhrinsa, Jumala lakkasi vihaamasta ihmisiä. Tämä ei ole mitään dogmaattista kaavailua, vaan apostolin oma selitys. ”Jumala sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan”.

Jo silloin hän antoi koko maailmalle anteeksi sen synnin sydämessään (in foro divino) ja julisti sen vanhurskaaksi; se näet, ”ettei syntiä lueta” on Raamatun kielenkäytön mukaan (Room. 4:6─8) aivan samaa kuin synnin anteeksi antaminen tai syntisten vanhurskaaksi julistaminen. Edelleen on Kristuksen kuolleistaherättämyksen tosiasia Raamatun mukaan todellinen synneistäpäästö, toisin sanoen KOKO SYNTISEN MAAILMAN OBJEKTIIVINEN (YLEINEN, allekirjoittaneen lisäys) VANHURSKAUTUS (Room. 4:25).

Niin selvästi Raamattu todistaa objektiivisesta, Kristuksen kautta kerta kaikkiaan tapahtuneesta kaikkien ihmisten sovittamisesta Jumalan kanssa. (Vrt. Meyer 2 Kor. 5:18 s. johdosta: ”Ihmiset olivat sen tähden, ettei heidän syntiänsä ollut poistettu, Jumalan pyhän vihan alaiset, έχθροί θεοũ, Deo invisi [Room. 5:10], mutta sen kautta, että Jumala antoi Kristuksen kuolla, hän sai aikaan syntien poistamisen, jonka johdosta siis Jumalan viha lakkasi. Sama asia on ilmaistuna Room. 5:10, tosin passiivista sanontaa käyttäen.”)

Evankeliumi on sanoma tästä objektiivisesta, tapahtuneesta sovituksesta, ja siitä syystä sitä 2 Kor. 5:19 sanotaan sovituksen sanaksi. Sen ansiota on, että ihmiset nyt puolestaan eli SUBJEKTIIVISESTI (HENKILÖKOHTAISESTI, allekirjoittaneen lisäys) tulevat sovitetuiksi Jumalan kanssa yksinomaan uskon kautta (sola fide). Me tulemme toisin sanoen vain sen tähden uskon kautta sovitetuiksi Jumalan kanssa, että sovitus Kristuksen suorittaman hyvityksen ansiosta JO ON OLEMASSA, JULISTETAAN JA TARJOTAAN evankeliumissa.

Paavali kehottaa uskomaan objektiivisesti olemassa olevaan sovitukseen 2 Kor. 5:20 sanoen: ”Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa”, ja Room. 5:11 hän todistaa puhuen kaikkien kristittyjen suulla, että me ”nyt”, toisin sanoen subjektiivisesti uskoviksi tullessamme, olemme ottaneet vastaan (objektiivisen) sovituksen.

 … Raamatunmukaisesti korostaa luterilainen tunnustuskin sitä totuutta, että on olemassa yksi ainoa tapa ihmisten tulla subjektiivisesti sovitetuiksi Jumalan kanssa nimittäin USKON KAUTTA Kristuksen hankkimaan sovitukseen eli syntien anteeksiantamukseen (vrt. Apologia: ”Usko sovittaa ja tekee meidät vanhurskaiksi Jumalan edessä, milloin hyvänsä uskon kautta tartumme Jumalan lupaukseen”; M. 144; 101, 81; 108, 114; 119, 61; suom. 77, 82, 90).

Koko kristinopin kannalta on ratkaiseva merkitys sillä, ettei vähääkään tingitä objektiivisesta sovituksesta. Jos pidetään kiinni siitä, että ihmiset ovat Kristuksen tekemisen ja kärsimisen kautta täysin sovitetut Jumalan kanssa, ei jää enää mitään tilaa sille moninaisessa muodossa esiintyvälle harhaopille, että ihmisten täytyy kokonaan tai osaksi itse saada aikaan sovituksensa Jumalan kanssa.

Näin on pohja poissa kaikelta rationalistiselta, roomalaiselta ja nykyajan-teologiselta tekojen opilta. Objektiivinen, Kristuksen kautta aikaansaatu kaikkien ihmisten sovitus Jumalan kanssa pakottaa käsittämään evankeliumin ja uskon oikein. Evankeliumi ei voi silloin olla mitään muuta kuin sitä, että julistetaan ja tarjotaan Kristuksen hankkimaa syntien anteeksiantamusta, eikä pelastava usko voi olla mitään muuta kuin sitä, että vain vastaanotetaan Kristuksen hankkima syntien anteeksiantamus (vrt. Luther: ”Joka julistaa koko maailmalle, että koko maailman synti on Kristuksessa nielty”; St. L. XI, 693; W.A. 12, 515; ja taas: ”Usko pitää kätensä ja säkkinsä ojennettuna ja vain sallii itsellensä hyvää tehtävän”; St. L. XI, 1103 s.; W.A. 21, 487 s.).

Mutta jos ei opita tuntemaan Raamatun oppia Kristuksen sijaishyvityksen kautta tapahtuneesta täydellisestä sovituksesta tai jos siitä taas luovutaan, on siitä aivan itsestään seurauksena rationalistinen, roomalainen, arminiolainen tai nykyajan-teologinen tekojen oppi.

Jos Kristus ei ole suorittanut hyvitystä ihmisten edestä tai on suorittanut sen vain osaksi, on ihmisten tehtävänä suorittaa se, mikä Kristukselta on jäänyt suorittamatta. Silloin evankeliumi ei ole julistusta sovituksesta eli armosta, vaan se alennetaan jonkinlaiseksi ohjeeksi, miten ihmiset itse voisivat omilla teoillaan saada Jumalan muuttumaan armolliseksi. Toisin sanoen: evankeliumista tulee silloin laki ja uskosta tulee ihmisen suoritus, jonka kautta ihminen pyrkii Jumalan suosioon. Mutta silloin onkin luovuttu kristinopin tärkeimmästä uskonkohdasta.

Ote yhdysvaltalaisen ja luterilaisen teologin Franz Pieperin (1852─1931) lyhennetystä laitoksesta ”Kristillinen dogmatiikka”, (alkuperäinen teos on nimeltään D. Franz Pieper, Christliche Dogmatik, umgearbeitet von D. Dr. J. T. Müller, Concordia Publishing House, St. Louis (Mo) U.S.A., 1946.), s. 321─323, SLEY, Helsinki, 1961. Teoksesta löytyy uudempi suomenkielinen laitos vuodelta 1995.