”Kuule, istuta vielä se omenapuu, vaikka tuli jo tukkaasi nuolee, vaikka huomenna saaste jo laskeutuu, vaikka huomenna aurinko kuolee. Hyvin mielin voin vierelläs vilkuttaa, kun maailma hautaansa nilkuttaa…” lauloi Juice Leskinen aikoinaan kappaleessaan Myrkytyksen oireet.
Vilkuttaa ja nilkuttaa rimmaavat hyvin, mutta muuten idea on epälooginen: Jos lauluntekijä olisi ystävänsä kanssa todistamassa maailmanloppua, niin tuskin he pelkästään maailmalle olisivat vilkuttamassa hyvästiksi, eiköhän itselleenkin, omalle lopulleen, vääjäämättömälle kohtalolleen. Minä tosin jo tuossa vaiheessa halaisin vierelläolijaa, pitäisin kädestä ja itkisin hänen kanssaan ääneen. Varmaan myös rukoilisimme.
Kun ihminen on tilanteessa, jossa ja jolle ei voi tehdä mitään, hän voi symbolisesti nostaa tyhjät kätensä pystyyn täydellisen avuttomuuden merkiksi. Kun urheilija hoksaa mokanneensa, hän voi nostaa toisen kätensä ylös tunnustaakseen, että virhe oli hänen. Tässä bloginassa olen kuitenkin kiinnostunut vain ja ainoastaan vilkuttamisesta.
Kun olen seurannut vunukoitteni (nyt 3 ja 1 vuotta) varhaisia kontaktihakuisia pyrkimyksiä, niin havaitsin, että taputtamisen ja vilkuttamisen oppiminen olivat niin hauskoja asioita, etä niitä seurasi aina leveä hymy. Aikuiset vastasivat tietysti samalla tavalla.
Vilkuttamis-idea on kiehtonut minua aina. Tuntuu, että omien lasten ja aivan erityisesti lastenlasten myötä olen jälleen saanut sekä luvan että syyn vilkutella kaikkien vaahtosammuttimen kokoisten kansalaisten kanssa. Kun en enää oman näkövammani takia erota kunnolla kasvoja, niin hymy tekee poikkeuksen, sen tunnistan.
Tuohon ihmisten tunnistamattomuuteen liittyy tietysti myös se hankala puoli, että en yleisillä paikoilla välttämättä tunnista edes omia ystäviäni tai tuttujani – elleivät he sitten vilkuta minulle!! Ja asia vahvistetaan puolin ja toisin hymyllä.
Jo kauan ennen pandemiaa törmäsin näkevänä jännään ilmiöön joissakin vanhainkodeissa: Kun tulin hartautta pitämään, päiväsaliin kokoontuneet asukkaat ja hoitajat vilkuttivat minulle ja hymyilivät ystävällisesti. Ja sama toistui, kun pappi poistui. Nyt, kun olen itsekin vanha ja ihan romuna, pidän etuoikeutenani moikkailla muitakin kuin vain lapsia vilkuttamalla. Olen kehitellyt monia erilaisia tapoja ottaa kontaktia muihin kädenheilutuksin. 37 työvuotta, korona-aika ja kivulias nivelrikko käsissä tekivät lopun kättelyhaluistani. Sellaista tapaa en enää kaipaa.
Nuorena pappina mieleeni jäi muuan siunaustilaisuus Krematoriokappelissa joskus 1980-luvun alussa. Kappelissa oli erään melko nuorena kuolleen elämän laitapuolen kulkijan hautajaisissa vain jonkin asuntolan pikkubussilla paikan päälle saapuneita asukkeja. Pelkäsin, että nyt voi olla odotettavissa jotakin yllättävää. Kaikki sujui kuitenkin hyvin aina siihen asti kunnes arkku lähti liukumaan kohti ”pilviverhoa”. Silloin etupenkissä istunut myssypäinen kaveri ponnahti ylös kuin vieteriukko, vilkutti kaverilleen ja lausui kovaäänisen uskontunnustuksen:”Hyvää matkaa, Arska. Me nähdään vielä!”
Kun näin oman äitini viimeisen kerran pienenä ja surkeana makaamassa sairaalan vuoteessa, oli pois lähteminen todella vaikeaa. Vaivalloisesti maamoni sai vilkutetuksi meille läheisille ja kuiskatuksi: Heippa! Minä tein samoin, mutta nyt ei kumpikaan meistä hymyillyt. Ei mennyt montakaan tuntia, kun sairaalasta tuli ikävä soitto…
Kuinka ollakaan: Kun seitsemän vuotta sitten pidin viimeisen saarnani Helsingin Vanhassa kirkossa ennen eläköitymistäni, niin puheen päätteeksi en millään saanut sanotuksi Aamen vaan omaksi ällistykseksenikin havaitsin sen sijaan sanoneeni Heippa ja oikean käteni nousseen vilkuttamaan seurakunnalle.
Vanhana ihmisen on hyvä vilkutella ja hymyillä, sillä uusien vihamiesten hankkiminen ei ole viisautta, se kävisi henkisesti liian raskaaksi.
