Vielä hurmahengistä, ja Yhdysvaltain presidentinvaaleista

Blogikirjoitus hurmahenkisyydestä poiki kiitettävästi keskustelua. Yksi teema koski sanaa ja sen merkitystä. Kuka enää puhuu hurmahengistä, ja kun puhuu, mitä oikein tarkoitetaan?  Sanan merkityskenttä on nimittäin kahtalainen.

Joukkohurmoksen lietsojat

Saksaksi ja latinaksi käytetään mm. termejä Schwärmer, Enthusiaster ja exstatici. Lutherin käyttämien nimien Schwärmer ja Schwärmerei merkityskenttä lienee useimmille tuttu englannin sanajuuresta swarm (parvi). Se viittaa joukkoon, joka on aina liikkeellä ja aiheuttaa hämminkiä siellä, missä se parveilee. Pörisijät tulevat, pöhinää on luvassa, mutta samaten kaaosta! Tässä merkityksessä hurmahenkisyys viittaa siis joukkohurmokseen. Sanaa on arvosteltu erityisesti siitä, että sen kohteiksi valikoituivat vakiintuneen kirkon ulkopuolella toimineet ryhmät, jotka vainottuina kiersivät paikasta ja maasta toiseen. Monet niistä päätyivät lopulta Yhdysvaltoihin. Termiä käytettiin muinoin näistä myös anglikaanisessa maailmassa, vaikka erityisesti se kuuluu luterilaiseen perinteeseen (tarkemmin Global Anabaptist Mennonite Encyclopedia Online).

…, sisäisesti hurmioituneet

Luterilaisen tunnustuksen yhteydessä ja opillisesti hurmahengillä tarkoitetaan taas erityisesti ulkoisen halveksimista ja sisäisen korostamista. Se liitetään pyrkimykseen saada suoraa ilmoitusta, ohittaa Raamattu ja asettaa itsensä jumalalliseksi auktoriteetiksi. Kyse voi olla profetioista ja seurakunnan tai valtakunnan johtamista niillä. Toisaalta toiminnan ei tarvitse olla karismaattista, vaan kyseessä voi olla ylipäänsä ulkoiseen kohdistuva halveksunta tai käsitys, että ihminen tavoittaa Jumalan ilman ulkoisia armonvälineitä. Siten Schmalkaldenin opinkohdat mainitsevat Müntzerin rinnalla paavin, joka väittää virkansa puolesta toimivansa Kristuksen sijaisena (ks. AS III, 8 Rippi). Termi Enthusiast viittaa sanoihin en + theos, Jumala sisällä, ja termi exstaticus ek-staasiin, itsensä ulkopuolelle kohoamiseen. Vaikka moderni kielitaju tulkitsee tämän hurmion tunnekokemukseksi, mystiikassa hurmio voi olla myös puhtaasti intellektuaalista mielen kohoamista ja valaistumista.

…, vai ehkäpä spiritualistit?

Esimerkiksi Karlstadt, jonka toiminta ei ollut niinkään profetiakeskeistä kuin ulkoista halveksivaa, kuuluu siten edelliseen kategoriaan. Myöhemmin hän vaikutti Sveitsin reformoidussa uskonpuhdistuksessa. Tältä osin tunnustuksen kritiikki ulottuu jossain määrin myös reformoituihin. Ominaista oli hämmingin aiheuttaminen radikaaleilla, välttämättömiksi koetuilla uudistuksilla, jotka korostivat henkistä puhtautta ja fyysisen merkityksettömyyttä hengelle. Kalvinistisessa reformaatiossa patsaat ja taulut vietiin pois, kirkot kalkittiin valkoisiksi, virret psalmeja lukuun ottamatta kiellettiin, jumalanpalvelusvaatteet poistettiin, kristityn tuntomerkiksi tuli ankara kuri, ja sakramenttiopista tehtiin symbolista. Opetettiin, että Kristus nautittaan ehtoollisessa henkisesti, mitä ulkoiset elementit vain symboloivat, ja Jumalan läsnäolo materiassa kiellettiin. Luterilaiset nimesivät liikkeen spiritualisteiksi (Spiritualisten), koska se korosti hengellistä materiaalisen kustannuksella.

Yhteenvetoa

Tunnustuskirjoissa hurmahenkisyyden kärki näkyy osuvan siten erityisesti sisäiseen ilmoitukseen. Kohteena ovat silloin profetiat, sisäinen ääni, omaan erityisasemaan ja auktoriteettiin sekä välittömään jumalalliseen kutsuun perustuva raamatuntulkinta ja sen julistaminen. Historiassa nämä kahtalaiset merkitykset yhdistyivät erityisesti Zwickaun profeetoissa ja Thomas Müntzerissä, joka ajautui talonpoikaiskapinan päälliköksi ja johti sitä ilmestyksillään. Ja jolle Jumalan sana tarkoitti Jumalan puhetta hänelle.

Evankeliumin ja hengellisen vapauden ajateltiin toisaalta talonpoikaissodassa ja radikaalireformaatiossa tarkoittavan Jumalan valtakunnan toteuttamista nyt ja maan päällä. Koska kristityt olivat veljiä, se merkitsi yhteisomistusta ja vapautta verojen kaltaisista rasituksista. Hengellinen olisi tällöinkin ensisijaista, mutta radikaalireformaatiossa tämä haluttiin toteuttaa ikään kuin maallisessa muodossa. Maallinen yhteiskunta nähtiin Saatanan vallassa olevana, ja sen instituutioihin osallistuminen, kuten viroissa toimiminen, avioliittojen solmiminen ja omistusoikeus tuomittiin. Näistä ajatuksista luterilaiset sanoutuivat tunnustuksissa samoin irti. Osa radikaalireformaattoreista oli väkivallattomia, mutta talonpoikaissota teki kaikista vainottuja. Müntzer hämmensi ja radikalisoi liikettä esiintymällä profeettana, ja sellaisiksi hän itsensä uskoikin. Luther uskoi Saatanan vaikuttavan liikkeissä tuhotakseen niiden kautta alkaneen uskonpuhdistuksen.

Yhteenvetona edellisestä ilmiössä yhdistyivät siis nämä yhdistää kaksi merkityskenttää: yhteiskunnallinen hämminki ja sisäisyyden korostus. Hurmasta puhuminen toimii sikäli, että siinä yhdistyvät molemmat, mutta nykyään hurmoskokemus, ekstaasi, ymmärrettäneen aina jonkinlaisiksi ääritunteiksi. Kuitenkin termin toinen käännös on tempautuminen, itsensä ulkopuolelle joutuminen, joka klassisessa mystiikassa liittyy mm. hiljaisuuteen ja meditaatioon yksinäisyydessä – Luther kritikoi hurmahenkiä ”loukoissa” viihtymisestä. Luterilainen teologia on pelännyt teemaa varmaankin hurmahenkien vuoksi, vaikka Luther Kristityn vapaudesta –teoksessaankin toteaa, että kristitty ei elä itsessään, vaan kohoaa uskon kautta Jumalaan. Usko on hänen mukaansa oikea ekstaasi, jo Jumalan näkemistä hämärästi. Lausumissa kyse ei ole vain metaforista, vaan Luther liittyy niillä suoraan keskiaikaisen augustinolaisen mystiikan perinteeseen ja keskusteluun hengellisen kokemuksen luonteesta. Tuomittu hurmos taas on ennen kaikkea aistillista hengellistä kokemusta; se on sanan ulkopuolella, koska ilmoitus koskee tapahtumia, käskyjä muille ihmisille, välitöntä tulevaisuutta jne.

Onko hurmahenkisyydellä mitään merkitystä?

Hurmahenkisyydelle on vaikea löytää yksiselitteistä uutta käännösvaihtoehtoa, joka niputtaisi yhteen sanan kaikki merkitykset. En jättäisi sitä kuitenkaan vain historialliseksi reliikiksi. Vaikka käsite leviää osin huonosti määritellyksi, se näyttää onnistuvan tavoittamaan tietynlaisen toiminnan hengen tai olemisen tavan, jolle on ominaista yli-intoilu, yksisilmäisyys ja kiihkomielisyys.

Esimerkiksi reformoitu hengellisyys ja hurmahenkisyys näyttävät ehkä toistensa vastakohdilta, kunnes havaitaan, että se reformoitu kristillisyys, joka luopui ankarasta predestinaatio-opista, synnytti Amerikassa suuret herätykset, jotka olivat melkoisia yhteiskunnallisia uudistusliikkeitä. Samalla ne olivat monissa asioissa, kuten raittiudessa, äärimmäisiä, kohtuullisuuden mahdollisuuden jo periaatteessakin torjuvia. Niiden hedelmänä saatiin mm. kieltolaki ja siihen liittynyt monitahoinen kuohunta ja lain rikkominen, kun ihmiset kokivat uudistusten menneen liian pitkälle ja menettäneen moraalisen oikeutuksensa. Kun reformoitu kristillisyys luopui puritaanisesta etiikastaan, se omaksui taas erittäin liberaaleja eettisiä kantoja (esim. Alankomaat), joissa päihteisiin kohdistuvasta säätelystä siirryttiin melkein täyteen vapauteen.

Äärimmäisyys, vaatimus muovata yhteiskunta ihanteiden kaltaiseksi, ja tämän johtaminen konflikteihin pahaa poistettaessa näyttävät siten leimaavan kristillisyyden muotoa. Aiemmin malli vaikutti ns. manifest destiny –opissa, jossa Lännen valloitus ja amerikkalaisen elämänmuodon levittäminen nähtiin jumalallisena velvollisuutena. Myöhemmin se on näkynyt Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa, jolle on ollut ominaista viedä ”demokratia” asein takapajuisina pidettyihin valtioihin pohtimatta tarkemmin niiden yhteiskunnan luonnetta ja muutosprosessia, jolla tämä tapahtuisi orgaanisesti. Tulokset eivät ole aina olleet kehuttavia.

Hurmahenkisyydestä Amerikan presidentinvaaleihin

Reformoitu kristillisyys ja sen perintö synnyttää myös Amerikassa edelleen jatkuvasti liikkeitä, joille on ominaista maailman jakaminen hyvään ja pahaan sekä radikaali eettinen vakaumus muuttaa maailma niiden ihanteiden mukaiseksi. Jossain määrin jopa Trumpin ja Kamala Harrisin kannattajajoukot edustavat amerikkalaisen kristillisyyden ja elämänmuodon vanhaa ja uutta, puritaanista ja liberaalia tulkintatapaa. Myös tietty apokalyptisuus, uudistukset toteuttavan profeetan odotus, toivo maailmanjärjestyksen muuttamisesta ja uudelle aikakaudelle siirtymisestä vaikuttaa niissä. Moni on asettamassa myös ainakin toiselle ehdokkaalle erehtymättömyyden viittaa, toisella puolella auktoriteetti taas lepää ehkä enemmän liikkeen kuin yksilön päällä.

Edellisessä blogissani totesin, että luterilaiselle teologialle on ominaista erottaa käsitteellisesti henkinen ja maallinen, mutta samalla pitää ne yhdessä muuttamatta niitä toisikseen. Tätä Khalkedonin tunnustuksen kristologista ajatustapaa sovelletaan niin ihmiseen kuin yhteiskuntaan. Sitä leimaa myös ajatus maltillisesta muutoksesta. Hengellisen ja maallisen suhde ja luonne ymmärretään hieman eri tavalla, ja sillä on laajoja seurannaisvaikutuksia. Suomalainen tutkimus sanoisi, että kyse on ajattelumuodon erosta. Joka tapauksessa ilmiö kuvaa, kuinka uskonto ei ole yhteiskunnan luonteen kannalta irrallinen elementti, vaan kulttuurin sydän, joka vaikuttaa laajasti mm. politiikan tekemisen tapaan. Siten suomalaiselle voi olla välillä täysin mahdotonta ymmärtää sitä kiihkoa ja vastakkaisia käsityksiä elämäntavan luonteesta, jonka Yhdysvaltain presidenttiehdokkaat keräävät taakseen. Syytä lienee lausua pieni rukous, että maan valitessa ehdokkaiden väliltä maailmanlopun hurmos ei kuitenkaan saisi valtaansa kummankaan osapuolen tukijoukkoja.