Joogaan ja meditaatioon kielteisesti suhtautuville tulee kuin syöttö lapaan Helsingin Sanomissa ollut artikkeli, joka kerrotaan, että ”spirituaalisen narsismin on havaittu olevan yleisempää joogan ja meditaation harrastajilla, vaikka lajit pyrkivät päinvastaiseen”.
Maaret Launiksen kirjoittamassa jutussa todetaan, että spirituaaliseksi narsismiksi kutustaan ilmiötä, jossa ihminen kokee olevansa tietynlaisen harjoittelun tuloksena henkisesti korkeammalla ja edistyneemmällä tasolla kuin muut. Kokemus on hassu, koska harjoittelulla tähdätään juuri päinvastaiseen eli egon hiljentämiseen.
Spirituaallinen narsismi ei ole tuntematonta kristillisissä piireissäkään. Sen muunnos eli uskonnollinen narsismi on yksi herätyskristillisyyden varjo.
Uskonnollinen ja hengellinen narsismi houkuttaa myös oikeasti narsistisia persoonia Jumalan tahdon välikappaleiksi.
Spirituaalisessa narsismissa ei kuinkaan ole kyse persoonallisuushäiriöstä, vaan ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, sanoo Hesarin jutussa haastateltu psykologi ja vapaa tiedetoimittaja Anne Haikoila.
Hesarin jutussa viitataan viime vuosina ilmestyneisiin tutkimuksiin, joiden mukaan jooga, meditaatio ja muut kehomieliyhteyteen keskittyvät lajit vahvistavat itsetehostamista ja henkistä ylemmyydentunnetta. Tämä ei silti tarkoita sitä, että esimerkiksi joogan harrastajat olisivat muita itsekeskeisempiä, Tutkimukset kommentoivat pikemminkin sitä mikä on henkisten harjoitusten lähtökohta eli ”hiljentää egoa”.
Eteneminen henkisissä harjoituksissa voi samalla hivellä itsetuntoa ja ihminen alkaa vertailla itseään muihin, jotka eivät hänen mielestään ole harjoituksissa yhtä pitkällä.
Helsingin Sanomien juttu Jooga tai meditaatio voi johtaa päinvastaiseen tulokseen kuin mitä lähdettiin hakemaan on Psykologia-vinjetin alla ja tarkoitettu lehden tilaajille.
Juttu kannattaa lukea kokonaan ja tarkkaan ennen kuin alkaa julkisesti hihhuloida jooga- tai meditaatiovastaisuudella.
En tilaa Helsingin Sanomia. Minulla ei ole esittää lähdettä (Kirkon tutkimuskeskus?), mutta olen lukenut kyselystä, jonka tulosten mukaan joogaa harrastaa suomalaisista 11% eli tuplasti se määrä, joka osallistuu jokseenkin säännöllisesti jumalanpalveluksiin.
Joogan harrastaminen tarkoittaa suurta kirjoa erilaisia menetelmiä. Ja uusia tulee koko ajan.
Entäpä jos kyseessä onkin vain (tai ”vain”?) ihmisen syntitaipumuksen ilmenenismuoto: ylpeys, joka ties mistä keksii ihmiselle oikeutuksen kuvitella – usein tiedostamattaankin – itsensä muita paremmaksi.
Siihen voidaan päästä myös erilaisilla itsensä kehittämisen muodoilla, opinnäytteiden suorittamisilla, osallistumalla ilmasto- ja ihmisoikeusaktiviteetteihin, tai vaikka vain korostamalla jopa omaa syntisyyttään ja nöyryyttään (tai ”nöyryyttään”?); vain muutamia erityisilmiöitä mainitakseni.
Mikä ettei, jos synnin ymmärtää ihmisen pohjimmaisena itsekkyytenä -. mikä tosin on yksipuolinen kuva ihmisluonnosta: eihän muuten olisi syntynyt sivilisaatioita ja kulttuureja. Ehkä kyse on enemmän psykologisesta taipumuksesta kuin myyttisestä selityksestä. – Synti ei ilmene psykologiana, mutta joitkin psykologiset toimintamallit voivat johtaa siihen mitä synniksi kutsutaan.
Ei kyse ollut siitä, että synti olisi ”itsekkyys” vaan siitä että itsekkyys on syntiä.
”Joogan harrastaminen tarkoittaa suurta kirjoa erilaisia menetelmiä. Ja uusia tulee koko ajan.” Ihan tärkeä pointti tuoda esiin, mutta jos 11 % pitää paikkansa, niin onhan sekin aika kiintoisa havainto sinänsä kyselyn tuloksissa. Hanna Salomäki on arvioinut, että evannkelisluterilaisen kirkon asema enemmistökirkkona tulee mahdollisesti murtumaan 2030-luvun loppupuolella.
Joskus ihmettelen olisiko syytä tehdä selvä ero ”joogan” ja ”intialaisen voimistelun” välillä.
”Jooga” tarkoittaa hindu-uskonnon harjoittamista. Tapahtuman alussa huudetaan hindu-jumalia (jotka ovat siis demoneita) avuksi. Harjoitusten tarkoituksena on lähentyä näiden demoni-jumaluuksien kanssa.
”Intialainen voimistelu” taas tarkoittaa voimistelu joogasta lainatuilla liikkeillä.
(Olen itse jonkin verran nuoruudessani harjoittanut joogaa yllä kuvatun määritelmän mukaan).
Ehkä jollain on tietoa, missä määrin eri kristillisissä yhteisöissä harjoitetaan oikeaa joogaa eli palvotaan demoneita ja missä määrin joogaksi kutsuttu toiminta on pelkkää voimistelua.
Jooga on paljon käytetty termi, mutta ehkä intialainen voimistelu olisi parempi, kun kyse todellisuudessa on siitä. Ja kristitytkin voisivat osallistua, koska kyse ei ole demonien palvonnasta.
Jari Haukka. Olet samoilla linjoilla joogan ja voimistelun suhteen kuin yksi 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista luterilaisista teologeista Suomessa: Osmo Tiililä.
Luterilaisesta näkökulmasta joogaan liittyy useita perustavan laatuisia ongelmia. Yksi on se, että me emme löydä Jumalaa sisimmästämme vaan Sanasta. Sen tulee tietysti päästä sisimpäämme asti. Hesykastinen rukous on tästä erinomaisen hyvä ja luterilaisellekin ongelmaton: Kristus-keskeinen ja syntisen lihan kuolettamiseen sekä hengellisen ihmisen vahvistamiseen pyrkivä hengellinen harjoitus.
Toinen ongelma liittyy syntiin. Kristillinen perinne tunnistaa erittäin hyvin ihmisen langenneisuuden, vaikka se sanoitetaan eri tavoin. Koska synti riippuu meissä aina kuolemaan asti, ihmisen ”jalostaminen” hengellisillä harjoituksilla ilman ristiinnaulittua ja ylösnoussutta Kristusta ei voi johtaa häntä vapauteen tai pyhyyteen. Perisyntihän ei ole vain itsekkyyttä vaan erityisesti epäuskoa, vailla Pyhää Henkeä ja kadotuksenalaisessa tilassa olemista (kuten Augsburgin tunnustuksen II artikla toteaa).
Perisynnistähän myös todetaan, että siinä tosiasiallisesti Jumalan kuva katosi kokonaan. Se tietysti aiheuttaa tietynlaisia ongelmia ihmiskäsitykseen. Olli Seppälä mainitsi myös eräänlaisen ”herätyskristillisyyden varjon,” joka tietysti ilmentää tiettyä puolta meidän ihmisyydessämme monella muullakin tasolla. Olisiko siitä kuitenkaan ollut kysymys, kun Paavo Ruotsalainen joutui hengitysharjoitukseen, siis joogaamaan, kun hevonen potkaisi häntä suoraan rintaan ja hän lensi maahan kuin kuolleena. Ympärillä oleva väki heräsi: Hän kuoli. Ei kuollut. Kuolemasta tosin muistutettiin.
Hesykastisen perinteen rukoushengistysharjoitukset ennen 1000-lukua sekoitettiin virheellisesti, mutta eräässä mielessä aiheellisesti joogaan. Esimerkiksi keskeisen itäisen teologin Palamaksen vastustaja Barlaam luonnehti hesykasteja ”napauskovaisiksi”. Hengityshän lähtee navanseudulta. Jokainen voi kokeilla tätä kumartuen hieman eteenpäin ja tunnistaen hengitysilman kulkua. Kun Jeesuksen rukousta ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika [sisäänhengitys] armahda minua syntistä [uloshengitys] harjoitettiin myös fyysisinä hengitysharjoituksina tietyissä, säännönmukaisissa asennoissa, ei ole yllättävää, että sitä jo varhaisvaiheessa verratiin joogaharjoituksiin.
Ero on ehkä siinä että joogan kautta pyritään yksilökeskeisesti saavuttamaan hyvää itselle , mutta uskollinen narsismi siitä että yksilö ajattelee tekevänsä hyvää myös ulkopuolelle näkemättä omaan tilaansa .
Ja toinen.ajattelee saavuttaneen jo kaiken ja toinen hakee sitä parempaa olotilaa . Toinen väärän opin uhri ja oikeuttanut oman osansa , uskon Jumalan edessä sementoiden itsensä yläpuolelle. Toinen voi olla että pakenee tyhjyyttä ja arkea hakien parempaa mieltä ja ennenkaikkea rauhas sisälle, joka kristillisyyden mukaan ei voi todellisena tulla kuin Jeesuksen antamana. Focus jokaisen ihmisen kohdalla on mielestäni lopulta omassatunnossa , onko se puhdas ja vapaa .Näistä meditaatio ja joogaharrastajista aika-ajoin löytää rauhan Jumalan yhteydestä .
Minua yritettiin joskus koululaisena saada lähisukulaisen toimesta meditoimaan. Siitä tuli vain paha olo, vaikka vaihdoin meditoitavan tavun tilalle nimen Jeesus ja luin Uutta testamenttia. Paha olo katosi, kun lopetin meditoimisyritykset ja palasin Isämeidän -rukoukseen.
Jooga ja meditointi kannattaisi pitää ainakin käsivarren mitan päässä kristitystä spiritualiteetista. En yksinkertaisesti ymmärrä kirkossamme levinnyttä puhetta kristillisestä joogasta ja meditaatiosta sekä niiden tarjoamisesta ihmisille.
Hiljaisuuden jooga on siis kristillinen harjoituskokonaisuus, jossa yhdistyvät lempeä kehollinen harjoitus, mielen hiljentymisen harjoitus, kuten luterilaisten seurakuntien sivuilla kerrotaan.
Kun on tultu herätykseen tavalla tai toisella, niin Jeesus Kristus näyttää tarjoavan myös vähemmän lempeää kehollista ja mielenhiljentymisharjoitusta, jossa aarteet haetaan pimeän peitosta Herran itse nukkuessa. Tästähän todistaa koko Raamattu ja kirkon historia. Psalmissa 88 todetaan; ”Ystävät ovat minusta kaukana ja pimeys on ainut tuttavani.” Mutta minä huudan avukseni Herraa vaikka olen neuvoton, olen suljettu sisään enkä pääse ulos!
Idän hesykastisella traditiolla on varhaiset juuret. Sitä on harjoitettu yksin, kirkon ohjausperinteen alla. Sakraalitiloissa tapahtuva joogan ja mietiskelyt kaltaiset ohjatut yhteiset kokoontumiset ovat vieraita idän kirkolle. Hesykastinen traditio on toisenlaista.
Protestanttisten kirkkojen piirissä hiljaisuuden viljely on enemmän katollista, läntistä traditiota seuraava. Jossa on katkennut varhaiskirkon traditio. Jos näin ei olisi, huomaisimme sen niistä lähteistä mitä hiljaisuuden ohjaajat käyttävät materiaaleina.
Sami. Inspiraatiota haetaan ainakin Ignatius Loyolalta mutta myös itämaisista lähteistä, koska ajatellaan Pyhän Hengen olevan jotenkin läsnä myös ei-kristillisessä hengellisyydessä (!). Mutta myös ortodoksista traditiota on kuunneltu, muun muassa metropoliitta Anthonyn kirjoja rukouksesta on luettu ainakin jossain piireissä.
Marko, Loyola on niin erilaista, Anthonyn seuraa isien traditiota. Itämaiset lähteet eivät kelpaa. Ortodoksisesta traditiosta voi hakea, mutta ymmärtääkö mitä hakee? Läntisen ja itäisen tradition ero on huomattava. Itse voi yrittää kehittää omaansa, sellaisen sekaisen ”sopan”. Valitettavasti luterilaisuudessa on näin. Itse en näe kirkon hiljaisuuden perinnettä, joogassa, en edes retriiteissä. Pidän sielulle vahingollisena näiden harrastamista. En suositte, muuta kuin kirkon hesykastista laajaa traditiota. Hyvä huomio sinulta.
Sami. Näyttää siis siltä, että Jeesus järjesti opetuslapsilleen myös sellaisia hengellisiä harjoituksia (siis pimeyttä!), että he huusivat: Auta me hukumme! Se periytyy punaisena lankana kaikille Kristukseen uskoville. Ei kaiketi meidän tarvitse etsimällä etsiä, vaan meille annetaan kulloinkin sitä mitä me tarvitsemme. Myötätuulta ja sitten enimmäkseen vastatuulta lihan kuolettamiseksi. Toden paikan tullen me suoritamme ”hengellisiä harjoituksia” sydämestämme. Muutoin rukous lienee hieman sinnepäin johtuen hengellisestä hitaudestamme. Vaikuttaa myös siltä että tuo hengellisen hitauden yhtälö on sama kirkkokunnasta riippumatta.
Kosti, ” Hyvä on sen osa, joka ei vaella jumalattomien tavoin, ei astu syntisten teille, ei istu pilkkaajien parissavaan löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin ja öin.” ( Ps 1) Kristityn elämä on kauttaaltaan Herran kasvojen etsimistä ja lihan kurittamista. Uusi elämä alkaa Kristuksessa, mutta muutos parempaan on myös kivuliasta ja ilman pikavoittoja. Voimme siis etsiä ja edistää etsimistä, siinä ei ole mitään pahaa, kunhan etsimme kirkon yhteydestä.
Monet kirkon martyyriot vievät meidän vielä syvemmälle kuin aaltojen katveeseen.
.
Sami. Totean tässä yhteydessä vielä sen, että Juha Vähäsarja piti äskettäin luennon teemalla ”Erämaita ja pimeitä laaksoja – lohdun ja rohkaisun Jumala.” Juhalla on aivan maaginen taito tuoda lohdutus vaikeisiinkin tilanteisiin. Sen huomasi siitä, että tunnin luennon aikana kirkossa vallitsi lähes täysi hiljaisuus. Pimeisiin laaksoihin viittaa myös Symeon Mesopotamialinen – Hengessä ja totuudessa -homiliassaan I: ”Usko vie elämään koettelemusten kautta.” Vähäsarja myös luentonsa lopuksi suositteli kahta kirjaa. Leif Andersen: ”Miksi nukut Herra” ja Olav Valen-Senstad: ”Pistin lihassa”. Sehän se oli Paavalinkin lihassa, josta myös me Jeesukseen uskovat olemme jonkun osan saaneet, mitä se sitten kenellekin tarkoittaa.
Kosti, Makarioksen homiliat ovat traditionaalista perinnettä. Nuo kolme muuta ovat ilman juuria ja se on ongelma. Ja koska näin on, heiltä puuttuu isien yhtenäinen hesykastinen, askeettinen eetos.
No jaa Sami. Makariosta on jossain yhteydessä kutsuttu Kaksoisvirranmaan körtiksi. Serafim Seppälä on myös todennut, että Makarioksen tekstit tarjoavat mielenkiintoisen pohjan ortodoksis-protestanttiselle dialogille. Mielenkiintoista kuitenkin, että Juha Vähäsarjan luento oli kuin ”hiljaisuuden retriitti” kirkon täyttäville seurakuntalaisille. Totta on, ettei tuota luentoa leimannut askeettinen eetos. Tosin hiljaiseksi se vetää, kun risti päällemme lankeaa. Siinä voimme sitten harjoitella resignaatiota, kilvoitella luopumista omasta tahdostamme jopa hengitysharjoituksin, kun ottaa välillä oikein lujille.