Mietin vieläkin kysymystä, josta kirjoitin pitemmän esseen Kotimaa lehteen syyskuussa otsikolla ”Suomen kirkon kohtalonkysymys”. Syitä on useita: Seurakuntien luku luterilaisessa kirkossa on muutamassa kymmenessä vuodessa pudonnut noin kuudestasadasta vähän yli kolmeensataan. Siis noin puoleen. Entisessä ”omassa” eli kotiseurakunnassa ei srk-liitoksen tuomiin ongelmiin ole löydetty ratkaisua, Ja Uudenkaupungin seurakuntaan tuomiokapoituli suunnittelee lisää liitoksia. Ennestään siihen on liitetty Pyhämaa, Lokalahti ja Kalanti. Ja nyt kapituli haluaisi liittää samaan vielä Vehmaan, Taivassalon, Kustavin ja Pyhärannan. Pakottaa yhteen kahdeksan seurakuntaa ja niiden kymmenen kirkkoa!
Liittäjien usko voi olla luja, mutta onko siinä järkeä? Kysymys ei ehkä Sinua kiinnosta. Heille, joita kiinnostaa, taltioin tähän syyskuisen lehtikirjoitukseni:
”Mikä on kirkon idea? Tai kirkon ydin? Onko se – korkeasti ilmaistuna – armo? Vai anteeksiantamus? Lähimmäisenrakkaus? Vai Jumalan sana, Raamattu? Eikö kirkon idean tai ytimen voi kertoa yhdellä sanalla: Seurakunta.
Ja mikä sitten on seurakunta? Sitä voi kuvailla monella eri tavalla. Seurakunta oli Suomessa koko maan kattava hallinto-yksikkö yli 1800-luvun puolivälin. Vasta autonomian ajalla, vuonna 1865 tuli seurakunnan rinnalle kunta, kuten sanotaan maallinen hallinto. Kummankin lukumäärä oli noin puoli tuhatta. Ja kun isoja yksikköjä jaettiin, oli seurakuntia yli kuusisataa.
Vielä 2000-luvun alussa oli seurakuntien lukumäärä 587. Vuonna 2008 se oli 515 ja 2015 enää 412. Viime vuonna seurakuntia oli 354, eli määrä on vähentynyt lähes puoleen. Tämä seurakunnan alueellinen ja jäsenmäärien kasvu on kirkkohistoriallinen, dramaattinen muutos, joka säteilee kaikkeen siihen, mitä kirkossa tapahtuu.
Kirkon historian alussa olivat uskon yhteisöt pieniä. Uuden testamentin seurakuntien koko oli joitakin kymmeniä tai korkeintaan satoja jäseniä. Ne antavat meille mallin. Hyppäys tämän päivän tuhansien tai kymmenien tuhansien jäsenten seurakuntiin on valtava.
Käännekohtana meillä oli tuo vuosi 1865. Sen jälkeen monet kappeliseurakunnat itsenäistyivät. Vielä 1900-luvun alussa vaikutti pienkirkko-liike ja trendinä oli seurakuntien pienentäminen. Siinä mielessä on viimeisten vuosikymmenien suunta ollut päinvastainen. Merkittävää samalla on, että hallinnon mallina on kirkossa jo kauan ollut kuntatalous.
Suuri määrä esimerkkejä eri puolilta Suomea. Saloon liitettiin Halikko, Kiikala, Kisko, Kuusjoki, Muurla, Perniö, Pertteli, Suomusjärvi ja Särkisalo. Eikä ”pienten” seurakuntien liitoksen nimeksi tullut pitkän historian Halikko tai Perniö, vaan Salo. Kirkkohallituksen linja on liitoksissa ollut horjuva. Salon mallilla ei toimittu Naantalissa, vaan vanhat Rymättylä ja Merimasku säilyivät seurakuntina, osana Naantalin srk-yhtymää.
Päämallina on kirkolla kuitenkin ollut monen seurakunnan yhdistäminen yhdeksi. Esimerkkinä Mikkelin hiippakunnan Suomenniemi, joka ilman lainausmerkkejäkin oli pieni. Oman kirkollisen urani huippu oli, kun 80-luvulla olin koko Suomenniemen kirkkoherra. Sen jäsenmäärä oli noin tuhat; tietoisesti valitsin pienen seurakunnan.
Seurakunta oli vireä, sen musiikkitoiminta tavallista vireämpää. Lähetystyössä ja Kirkon Ulkomaanavun tukemisessa oli seurakunta hiippakunnan aktiivisimpia.
Tällä vuosituhannella virisi ajatus liittää seurakunta Ristiinaan. Lopulta molemmat liitettiin Mikkelin tuomiokirkkoseurakuntaan. Jos puhuttaisi naimakaupasta, niin köyhä Suomenniemi ei miniänä ollut. Kaikki kiinteistöt olivat hyvässä kunnossa. Seurakunnalla oli monta sataa hehtaaria hyvin kasvavaa metsää ja kilonmetrikaupalla tonttimaata Saimaan ja Kuolimon rannoilla. Kaiken lisäksi vielä merkittävä osakesalkku Suur-Savon Sähkön osakkeita (monen kymmenen miljoonan euron arvosta).
Liitossopimukseen kirjattiin viikottaisten jumalanpalvelusten pitäminen ja osa-aikaisen kanttorin viran säilyminen. Myös pappi on osa-aikainen, mikä noin seitsämänsadan jäsenen vuoksi on ymmärrettävää.
Yhdistyminen tehtiin vuoden 2013 alusta. Ja mitä sitten tapahtui? Suomenniemellä on vanha ja kaunis hautausmaa. Jo ensimmäisenä kesänä ilmestyi haudoille suuri määrä ilmoituksia. Haudat olisi ”laitettava kuntoon”, tai ne siirtyisivät Mikkelin haltuun. Tilan puutetta hautausmaalla ei ole.
Paljon pahempaa oli tulossa. Kirjallisen sopimuksen vastaisesti ja siitä neuvottelematta, aluksi edes ilmoittamatta Mikkeli lopetti 15 vuotta tehtävässä palvelleen kanttorin viran. Mikä tarkoitti kirkkokuoron ja lasten musiikkitoiminnan loppua.
Jeesuksen neuvo Matteuksen evankeliumissa on, ettei hänen seuraajiensa tule toimia ”herroina halliten”. Mistä tulee kirkkoon moinen vallan kopeus? Iso määrää pientä ja leikkaa hänen toiminnan mahdollisuuksiaan. Näin, vaikka tässä tapauksessa ei ollut edes raha kysymyksessä. Ja kuka tällaisen huonon hallinnon korjaa? Paperilla tuomiokapituli, mutta käytännössä ei aina sekään.
Vielä uudestaan: Mikä on seurakunta? Se on ennen muuta yhteisö, hengellinen jumalanpalvelus-yhteisö. Tilastot kertovat ja kaikkien tiedossa on, kuinka kirkkokäynnit liitosten jälkeen säännönmukaisesti laskevat ja usein romahtavat. Eikö tämä päättäjille osoita, että tämä on tuhon tie?
Samalla selvää on, että ajan myötä myös rakenteet muuttuvat. Alkuseurakuntien muutaman sadan ihmisen jäsenistöihin on tuskin paluuta. Tai sitten se tapahtuu vasta suuren kirkosta eroamisen aallon jälkeen.
On toinenkin tie, jota kirkkohallitus haparoiden, silloin tällöin on seurannut. Mietintöjä on tehty paljon, hyllymetreittäin. Johtoajatuksena osassa niitä on ollut, että seurakuntien taloutta ja hallintoa on pakko keskittää.
Käyhän se järkeen. Parinkymmenen tuhannen työntekijän laitosta ei voi perustaa hurskaisiin toiveisiin. Tosin sekään ei tapahdu itsestään. Kun taannoin seurakuntien taloustoimistoja lopetettiin ja yhdistettiin koko kirkon virastoksi oli tavoitteena isot säästöt. Näin ei käynyt, vaan menot kasvoivat miljoonilla.
Kirkollisen keskustelun keskiössä ovat jo kauan olleet sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset. Se on ajan haaskausta ja merkitsee kirkon etsikkoajan menettämistä. Missä mennään? Mistä on kysymys? Seurakunta ei ole kunta. Seurakunnan ytimessä ei ole talous eikä hallinto, eikä sitä niitä uudistamalla voida reformoida.
Seurakunta on ihmisten yhteisö ja nimenomaan hengellinen yhteisö. Jäsenten ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä – eivätkä he ole, se olisi mahdottomuus. Riittää kun hyväksymme toisemme eli toistemme erilaisuuden. Niin Jeesus kuin Paavali kehottavat meitä rakastamaan toinen toisiamme. Se on hyvä tavoite, vaikka emme siihen aina pääse. Mutta, ellei toisen erilaisuutta voida hyväksyä, käy kirkolle niin kuin Jeesus sanoi käyvän itsensä kanssa riitautuvalle kaupungille.
(Kirjoitus on julkaistu Kotimaa-lehdessä 13.09.2024)
