Heikki Palmu otti esiin asian josta on yllättävän vähän keskustelua. Otsikolla ”Kirkon kohtalon kysymys”. Jäikö kommentointi mahdollisuus pois tarkoituksella, vai vahingossa ?)
Hänen tekstinsä sai tilannetta pohtimaan.
Kahdenkymmenen vuoden kuluttua oma kotiseurakuntani Heinolassa on väestömäärältään vähintään puolta pienempi, kuin tänään. Sitä ennen se on liittynyt jo Lahteen. Näin on palattu seurakuntamme juurille. Aikanaan papit kulkivat vaivalloista reittiä Hollolasta Heinolaan suorittamaan tehtäviään. Nyt on moottoritie helpottamassa ja nopeuttamassa yhteyksien pitoa. Ainoa mikä voi meiltä kadota on yhteisöllisyys, joka meillä toimii nyt erityisen hyvin. Liitoksen jälkeen meillä tuskin on enää omia työntekijöitä yhteisöllisyyttä hoitamassa. Suuri kysymys on nyt se miten kykenemme säilyttämään yhteisöllisyyden silloin ilman vakituisia työntekijöitä? Olisi hyvä herätä tähän tilanteeseen nyt. Jo paljon ennen kuin se on käsillä.
Lahden Launeen seurakunnassa on miesten toiminnan osalta ratkaistu tilanne siten, että miesten tiimi hoitaa miesten toimintaa itsenäisesti. Läheisessä yhteydessä seurakunnan työntekijöiden kanssa. Näin toiminta pyörii hyvin. Eikä takkuille työntekijöiden vaihtuessa. Pappien ei tarvitse miettiä sitä kuka miestentoiminnan ottaa vastuulleen.
Voisikohan tuota Launeen mallia soveltaa seurakuntiin, joissa liitos emäseurakuntaan tulee lähivuosina ajankohtaiseksi? Luulisi että, jos seurakuntaan voisi jäädä jokin itsenäinen toimintamuoto, niin se saattaisi hyvinkin luoda hyvät edellytykset koko seurakunnan yhteisöllisyyden säilymiselle. Toimintaa kun ei voi siinä vaiheessa enää organisoida, kun liitos tapahtuu. Sen on toimittava hyvin jo ennen kuin liitosneuvottelut on aloitettu.
PEKKA, kiitos vinkistasi. Minä IT-avuton HARTAASTI TOIVON KESKUSTELUA.Voitko ystävällisesti neuvoa, miten se sallitaan? YT Heikki
Heikki
Ojeita
1). Kirjaudu sisälle
2) valikosta kirjoita blogi
3) valikosta All blogit
4) valikosta muokkaa
5). Valikosta julkaise yksi merkki OIKEALLE
6) Alaspäin ruutu Salli keskustelu
7) Sitten julkaise tai ajasta tilanteen mukaan
Ja se on siinä. Kommenttiruudun pitäisi olla näkyvissä
Heikki. Heti kun avaa bogin kirjoitusmahdollisuuden auki, niin on oikeassa laidassa täppi: ”salli kommentointi”. Sen jälkeen kun kirjoittamisen on aloittanut ei täppiä enää ole. Joten jollei sitä ennen kirjoittamisen aloittamista laita, niin myöhemmin se ei enää onnistu mitenkään.
Kun klikkaa kohtaa ”pikamuokkaus” avautuu näkymä, jossa vähän oikealla ja ylhäällä ruutu ”salli kommentointi.” Siinä sitten voi mielensä mukaan mielen määrin milloin tahansa sallia tai kieltää kommentointi.
Seurakuntalaiset kykenevät täysin pyörittämään kokonaisia toimintamuotoja. Ilman työntekijää nämä työmuodot jäävät kuitenkin yhden ”sukupolven” mittaisiksi. Kun alkuperäinen porukka hyytyy, kuihtuu toimintakin. Työntekijää tarvitaan rakentamaan pitempiä kaaria valmentamalla koko ajan uusia johtajia ja vastuunkantajia.
Tämä on yksi esimerkki työntekijän ja seurakuntalaisen työnjaosta. Oleellisinta on hahmottaa, mihin työntekijöitä tarvitaan, jotta seurakunta voi olla yhteisö. Nykyisin valtaosa työntekijöiden ajasta / energiasta menee asiakaspalveluun ja tilaisuuksien järjestämiseen. Yhteisönrakentaminen tai vapaaehtoisten tukeminen ovat vain sivubisnes, jota tehdään, jos aikaa jää. Siitä pitäisi kuitenkin tehdä monien työntekijöiden päätoimi, jos halutaan, että kirkolla on tulevaisuutta aitona yhteisönä. Muutoksen tekeminen tässä tuntuu monissa seurakunnissa ylivoimaiselta. Tiedän tämän kokemuksesta lukuisista seurakunnista.
Mistä löytyy se seurakunta, joka räjäyttää nykyiset toimenkuvat ja työntekemisen kulttuurin? Sitä tarvittaisiin kipeästi. Hienosäätö ei riitä, mikäli haluamme rakentaa kirkkoa, joka toimii vielä 30 vuoden kuluttuakin.
Eikö se tie ole apostolien viitoittamaa ? Herra huoneen rakentaa . Eikö elämä synny seurakunnan kautta , mutta kysymys on yhteydestä ja sitä on mahdotonta saavuttaa kestävästi , muuten kuin apostolien opetuksien kautta. Silloin ei tarvitse miettiä seurakuntalaisten kesken mikä on oikeaa oppia tai arvostella muiden kirkkojen oppia , kun paimen pitäytyy Jumalan sanaa ja tahtoo opettaa sitä . Ihminen mielestäni herkästi ajattelee että tässä ajassa täytyisi syntyä jotakin uutta ja modernia ja aikaan sopivia toimintoja . Kaikki sovellutukset on hyviä kun niissä pysytään apostolien opetuksessa tai ohjaavat Kristuksen tuntemiseen . On kuitenkin esim Jumalanpalveluksissa niin paljon raamatusta nousevaa traditiossa koeteltua että se on seurakunnan tärkein kokoontuminen kun itse Kristus meitä palvelee . Ja tästä kumpuu kaikki muu toiminta yhteydestä ja ykseydestä .
Kaima otti esille että vastuunkantajajien työ jää herkästi yhden sukupolven mittaiseksi. Ja varmaan näin ainakin on herätysliiketoiminnassa ja järjestöjen toiminnassa käynyt ja varmaan myös muussa seurakunnallisessa toiminnassa.
Tästä herää ajatus että onko sen ryhmän jäsenet tiedostanut sen merkityksen laajemmin tai onko sillä työllä sitouttava päämäärä?
Jos joku laittaa vaikka kahvipöydän niin sen ensisijainen merkitys ei ole että kahvihammasta kolottaa, vaan sillä on hyvin raamatullinen vaikutus , kun se on alusta keskinäiselle yhteydelle . Ilman kahveja jäisi moni yhteys saavuttamatta . Raamatun aikaan ja myös vieläkin tietyissä maissa yhteisellä ruokailulla on merkitystä yhteyteen. Sitten onko ihmisiä jotka antavat kiitosta ja huomiota vastuunkantajille ja tämä pitäisi olla paimenesta seurakuntalaisiin saakka sisäisen ymmärryksen hedelmää . Kaikki palvelutehtävät seurakunnassa on merkityksellisiä ja niihin löytyy hyvin raamatullisia perusteita . Tämän toteutuminen vaatii mielestäni Kristuksessa saatu yhteys joka toteutuu messun ja raamatullisen opetuksen kautta . Eikö Jeesuksen sanat ehtoolliseen liittyen viittaa hyvin läheisesti tähän : syödä ruumis ja juoda veri ja te pysymme minussa , yksin Kristuksessa hyvin erilaiset ihmiset on yhtä
Vapaaehtoisporukalla järjestettyjen miesten Perusleirien toteuttamisessa heräsimme muutama vuosi sitten tuohon Timon näköalaan :
” Seurakuntalaiset kykenevät täysin pyörittämään kokonaisia toimintamuotoja. Ilman työntekijää nämä työmuodot jäävät kuitenkin yhden ”sukupolven” mittaisiksi. Kun alkuperäinen porukka hyytyy, kuihtuu toimintakin. Työntekijää tarvitaan rakentamaan pitempiä kaaria valmentamalla koko ajan uusia johtajia ja vastuunkantajia.”
Huomasimme tiimissä voimavarojemme vähenevän iän myötä. Emme olleet aikaisemmin huomioineet sitä. Meillä kun oli niin mukava hoitaa hommaa itse. Tajusimme sen että uudistumista tulee olla jatkuvasti vetoporukan koostumuksessa. Uusien vetäjien pitää olla rinnalla kasvamassa, eikä johto saa omia kaikkea vastuuta itselleen.
Se käy niin helposti, kun on tottunut ottamaan vastuun, niin uuden kaverin opastaminen vastuisiin unohtuu.
Tutustuminen leirikeskukseen tulee tehdä yhdessä ”untuvikon” kanssa. Työelämässä opin tarkastus – taidon perusteellisella tavalla. Siihen sisältyy paljon sellaista hiljaista tietoa, jonka voi välittää eteenpäin vain yhdessä tekemällä. Tajusin tuon kerran kun olin yksin etukäteen kaikki erään keskuksen paikat tutkinut tarkkaan. Vasta leirin alussa tajusin virheeni. Eikä siinä vaiheessa enää voinut asiaa korjata. Virheistä oppii parhaiten.
Tuleva tilanne on juuri se ettei sitä työntekijää enää ole, joka voisi olla valmentamassa uusia vastuun kantajia. Eihän seurakunnissa ole nytkään sitä kulttuuria, että vapaaehtoiset voisivat omatoimisesti ottaa jonkin osa-alueen hoitoonsa.
Valmentajalla tulee olla läheinen suhde valmennettaviin. Hyvä suhde syntyy vain riittävästä yhdessä olosta ja yhdessä tekemisestä. Sitä mahdollisuutta ei enää ole, jos työntekijät jatkuvasti vaihtuu ja sama käy vain satunnaisesti tapaamassa.
Pekka minulle ajatus on vieras kuvaus seurakunnan toiminnasta että valmennetaan toinen tehtävään . Ja varmaan tälle ajattelulle voi saada raamatullisia perusteitakin ottamalla eri raamatunkohtia . Mutta ajattelen että seurakunta viettää aikaa keskinäisessä yhteydessä ja Jumalan läsnäolossa hän vaikuttaa tahtomista ja tekemistä . Kun sisäinen ymmärrys on että tämän Kristuksen ruumiin kautta menemme Herramme luo ja tämä on se perhe jossa on minun veljiä ja siskoja . Ajattelen että ihmisen ei tarvitse olla itseään työntämässä tai ottamassa tehtäviä vastaan vaan jos sisäinen halu on tehdä jotain niin sen voi rukouksessa jättää ja varmasti sinua johdetaan kysytään tehtäviin . Seurakunnissa on paljon erilaisia lahjoja ihmisillä jotka jäävät käyttämättä jos keskinäistä yhteyttä ei ole ja mielekkyys työtä kohtaan nousee siitä isosta merkityksestä että saa olla osata ”perheen” kanssa.
Heikki Palmun kuvaama kehitys kertoo siitä, ettei kirkko ole ottamassa vastuuta kuihtuvien seurakuntayhteisöjen tulevaisuudesta. Seurakuntaliitoksissa käy jatkuvasti niin että työntekijöiden vähetessä toiminnat ja yhteisöllisyys vain katoaa. Jäljelle jää ulkoiset rakenteet.
Minusta tuntuu, että eräs ongelma vapaaehtoistyössä on se, että nykyään nuoremmilla (varsinkin miehillä?) tuppaa olemaan useitakin velvollisuuksia – myös perhe-tilanteissin liittyen: lapsia kuskataan harrastuksiin, jossa myös vapaaehtoisuutta tarvitaan, jne.. Järjestöissäkin tuntuu vaikuttavan ”ukkoutumisilmiö”. Jatkuvuus on haasteena, kun (yksittäisille) nuorille voi olla myös kynnys tulla ”ukkoporukkaan” mukaan. Voihan sama trendi naispuolellakin olla? Monenlaisia velvollisuuksia nuorilla naisillakin on!) Ehkä joku sosiologi osaisi enemmän kertoa?
Nyt nuoret miehet kaipaa aitoa miehistä identiteettiä, joka on monelta hiukan kadoksissa. Siihen hyväksi koettu lääke on olla tekemisissä sellaisten miesten kanssa, jotka ovat löytäneet oman miehuutensa. Monesti miesten kohtaamisissa koetaan tiettyä kilpailuasetelmaa, jossa kaikki on pakotettuja esittämään jotain muuta kuin mitä he todellisuudessa ovat.
Kypsän miehen ei tarvitse tähän ryhtyä. Kypsä mies on isällinen ja ottaa vastuuta mielellään. Heillä ei ole tarvetta lytätä muita , vaan kannustaa. He kykenevät rohkaisemaan toisia etsimään ja löytämään omaa miehistä identiteettiä. Jopa pelkästään oman läsnäolonsa vaikutuksella.
Vastuun ottamiseen pitää kasvaa ja kasvuun tarvitaan isällisiä mentoreita tukemaan sitä kasvua. Moni mies kaipaa syvällä sisimmässään juuri sitä kasvua oikeaan miehisyyteen, joka ei perustu toteutumattomiin unelmiin. Monelle miehelle on hätkähdyttävä kokemus oivaltaa, että riittää juuri sellaisena mitä on.
Nuoret miehet tänään ja 20v sitten olivat hyvin erilaisia ja niitä jotka seurakuntaan tänä päivänä nuorista miehistä tulee eivät hae sitä mitä ennen . Tämän päivän nuori mies on etsinyt ja tutkinut uskonasioita ja on varmasti paljon enemmän teologiasta perillä kuin menneinä sukupolvina. Ne ei tarvitse nuorisojoukkoa eikä tyttöjä seurakuntaan kun heillä on halu päästä yhteyteen Jumalan kanssa . Heitä on yksinäisinä siirtynyt Ordodoksisuuteen, katolilaisuuteen ja tunnustuksellisen luterilaisuuden piiriin . Vaikkapa liturgia ja sen kokemisessa on tullut iso muutos kun tämän päivän nuoret miehet jotka seurakuntaan tulevat eivät vierasta liturgiaa vaan ainakin luterilaisuuden piiriin tulleista tiedän että jopa toivovat sitä enemmän . Tämä on varmaan yllätys vaikkapa viidesläisen vanhemman miehen ajatuksiin koska se kirkollinen liturgia ei ole ollut samanlailla mukaansa tempaava . Liturgian sisältö ja kulku on myös varmaan paremmin tiedossa kun vanhemmalla miehellä . Tämä suuntaus nuorten miesten osalta näkyy käytännössä ja myös tutkimuksissa . Nuorten tyttöjen osalta tilanne menee vastakkaiseen suuntaan ja osin siinä uushenkisyyden etsintää. Ja nuoret perheet joilla pieniä lapsia niin ainakin luterilaisuuden piirissä niiden joukko kasvaa . Tämän taustalla on yksinkertainen asia kun sitä uteliaisuutta kyselee tai sanovat niin ensimmäinen syy on – lapset ! Haluavat että lapsi sais kasvaa turvallisesti vauvasta vaariin seurakunnan yhteydessä , pyhäkoulu , nuorisotyö jne.