Teologi Johanna Mantereen vaikea ensimmäinen synnytys sai hänet pohtimaan, miten lapsen tuomaan elämänmuutokseen voisi valmistautua paremmin. Omaan vanhemmuuteensa hän on saanut voimaa ajatuksesta, että koko perhe on suuremman suojassa.
Miksi kukaan ei kertonut? Se oli kysymys, joka Johanna Mantereen mieleen nousi pian hänen esikoisensa syntymän jälkeen.
Synnytys oli ollut vaikea. Kivuliaat supistukset jatkuivat päiväkausia, eikä niiden välillä ollut lopulta lainkaan taukoja. Myöhemmin Johanna sai tietää, että syynä tähän oli todennäköisesti vauvan asentovirhe.
Moni muukin asia meni toisin kuin Johanna oli etukäteen ajatellut. Hän oli esimerkiksi toivonut lääkkeetöntä synnytystä, mutta joutuikin pitkän rupeaman kuluessa turvautumaan useisiin puudutuksiin.
– Anelin jo sektiota, mutta lopulta tapahtui käänne ja pääsin synnyttämään alateitse.
Synnytyksessä vauva oli kuitenkin vetänyt keuhkoihinsa vihreää lapsivettä. Johanna ehti nähdä vastasyntyneestä vain selän, kun vauvaa jo kiidätettiin tarkkailuun.
Neuvoja vaan ei tukea
Länsi-Helsingin mutkittelevilla pikkukaduilla on arkiaamuna raukea tunnelma. Niiden välissä kohoavat matalat 1950-luvun vaaleiksi rapatut kivitalot.
Tänne Johanna muutti puolisonsa, muusikko Teri Mantereen kanssa noin vuotta ennen pariskunnan esikoisen syntymää. Nyt perheen lapset Isla (3) ja Ele (6) ovat päiväkodissa ja eskarissa kivenheiton päässä.
– He voisivat melkein kävellä sinne itse, Johanna sanoo ja osoittaa keittiön ikkunasta kohti päiväkotia.
Toisella puolella parvekkeelta avautuu metsäinen maisema. Sen takana on ulkoilualueita ja perheen viljelypalsta, josta saatiin tänä vuonna pöytään muun muassa tomaatteja. Yllättäen niistä tuli violetteja.
– Palstaviljely on hyvä vertauskuva vanhemmuudelle. Ei tarvitse tietää ja osata kaikkea voidakseen vaalia uutta elämää, ja jatkuvasti saa oppia uutta ja yllättyä kasvun voimasta. Se on armollista, Johanna sanoo.
Itä-Suomen yliopistossa tutkijana työskentelevä Johanna tekee usein etätöitä kotoa käsin. Hiljattain alkaneessa tutkimushankkeessa hän selvittää isäksi tuloon liittyviä arvojen ja hengellisyyden muutoksia.
Tutkimus liittyy aihepiiriin, johon Johanna on viime vuosina muutenkin perehtynyt. Tänä syksynä julkaistu esikoiskirja Odotuksen sävyt (Kirjapaja) on odottajille tarkoitettu tietokirja, jossa perehdytään raskauteen, synnytykseen ja vauva-aikaan kokonaisvaltaisesti.
Oppaaksi Johanna ei sitä mielellään kutsu, sillä hän ei halua antaa neuvoja, miten odotus tulisi hoitaa. Sellaisia oppaita hän esikoistaan odottaessaan löysi aivan riittämiin.
– Niistä tuli olo, että raskaus on suoritus, jossa on monta mahdollisuutta tehdä väärin.
Henkistä puolta Johannan löytämissä oppaissa korkeintaan sivuttiin ja neuvot jäivät pintapuolisiksi. Oikeastaan ohjeet muistuttivat ennemmin käskyjä.
– Saatettiin opastaa, että meditoi ja rentoudu, mutta ei pureuduttu siihen, mikä voi estää rauhoittumista ja rentoutumista. Samaan tapaan saatettiin ohjeistaa, että pidä huolta liikkumisesta, mutta ei kerrottu mitä pitäisi tehdä, jos siihen ei ole voimavaroja.
Odotus ei ole vain lääketiedettä
Kun Johanna alkoi odottaa esikoistaan, oli raskaus harkittu ja toivottu. Johanna ja Teri ovat olleet yhdessä lukioikäisistä saakka, ja naimisiin he menivät verrattain nuorina, 22-vuotiaina. Päätöksen perheenlisäyksestä he tekivät palattuaan Suomeen puolen vuoden Australiassa asumisen jälkeen.
Vaikka asiaa oli harkittu pitkään, raskaus aiheutti valtavan sisäisen myllerryksen. Erityisesti Johanna pelkäsi synnytystä. Neuvolan kautta hän pääsi synnytyspelkoryhmään ja sai siellä kirjatuksi ylös synnytykseen liittyviä toiveitaan, mutta ei silti oikein uskaltanut ajatella tulevaa.
”Ei minulla ollut käynyt mielessäkään, että synnytyksessä tarvittaisiin sellaisia mielentaitoja”
Synnytykseen liittyvien mielikuvaharjoitusten aikana Johanna yleensä nukahti. Myöhemmin hän on miettinyt, oliko nukahtaminen alitajuinen keino kieltäytyä käsittelemästä synnytyksen vaikeita puolia.
Lääketieteen näkökulma korostuu Johannan mielestä odotuksessa liikaa. Neuvolassa tarkkaillaan äitiä ja vauvaa ja pyritään ennaltaehkäisemään riskejä.
– Se on todella tärkeää ja sillä voidaan ennaltaehkäistä monenlaisia ongelmia, mutta haaste on, että odottaja jää vähän sivuosaan omassa odotuksessaan. Hän ei ehkä uskalla luottaa omiin havaintoihinsa tai tunteisiinsa.
Jälkikäteen Johanna on ajatellut, että esikoisen synnytys oli hänelle traumaattinen kokemus, johon hän ei ollut osannut valmistautua. Vinkit keinoista lievittää kipua ovat tärkeitä, mutta ne eivät auttaneet Johannan valmistautumaan siihen, mitä oli edessä.
– En halua olla yhtään lääketieteen vastainen. Olisin vain halunnut etukäteen tietää, miten tärkeitä muutkin asiat ovat. Synnytyksessä se ei ole vain kiva plussa, jos pystyt hengittelemään rauhallisesti. Voi olla jopa ratkaiseva asia, että synnytystä ajattelee etukäteen ja menee sitä kohti, vaikka se pelottaa.
Monille synnytys on ensimmäinen kerta elämässä, jolloin joutuu todella kohtaamaan oman rajallisuutensa. Johannan mielestä kaikkein tärkeintä olisi, että synnyttäjän mieli pysyy tilanteen tasalla.
– Ei minulla ollut käynyt mielessäkään, että synnytyksessä tarvittaisiin sellaisia mielentaitoja. Mielenlujuus on väärä sana, koska en halua antaa sellaista viestiä, että pitäisi olla vahva ja kaikkivoipa. Kysymys on siitä, miten voi rauhoittaa itseään silloinkin, kun tapahtuu jotakin yllättävää tai synnytys kestää paljon kauemmin kuin etukäteen kuvitteli. Monesti synnytystä verrataan fyysisenä suorituksena maratoniin, mutta se voi olla maraton myös psyykkisellä tasolla.
Vanhemmatkin ovat erilaisia
Paitsi synnytyksessä myös sen jälkeen moni asia meni esikoisen kanssa aivan toisin kuin Johanna oli etukäteen ajatellut. Hänelle ei ollut tullut mieleenkään esimerkiksi se, että vauvaa ei synnytyksen jälkeen saisi heti syliin.
Yhteyden luominen vauvaan tuntui vaikealta. Imetyskin käynnistyi kangerrellen.
– Olin kuvitellut, että haluaisin loputtomasti olla kiinni vauvassa. Sen sijaan tulikin tarve päästä käymään yksin pienellä kävelyllä ja saada hengähdyshetkiä.
Ristiriita mielikuvan ja todellisuuden välillä synnytti voimakasta syyllisyyttä: Mikä minussa on vikana? Enkö sovikaan äidiksi?
– Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että oman tilan tarve on ihan luonnollista, eivätkä kaikki ole samanlaisia.
Johanna sanoo olevansa herkkä ihminen, jota vauva-ajan valtava aistikuorma rasitti. Hän puhui herkkyydestään jo odotusaikana neuvolassa, mutta siellä sitä pidettiin vain hyvänä asiana: herkkä ihminen vastaa paremmin vauvan viesteihin.
– Vanhempien erilaisuutta ei oteta kovin hyvin huomioon. Vauva-aika on erilainen, jos aistii voimakkaasti esimerkiksi kosketusta.
Tähtivalojen alla
Pitkään Johanna ajatteli, ettei synnyttäisi enää koskaan. Kun hän sitten tuli uudestaan raskaaksi, harkitsi hän aluksi suunniteltua sektiota, mutta alkoi kuitenkin varovasti haaveilla toisenlaisesta alatiesynnytyksestä.
”Joku välittää jopa siitä, että minulla on tähtivalot synnytyshuoneen katossa – Jumala pitää huolen.”
Toiseen synnytykseensä Johanna valmistautui kokonaisvaltaisesti. Hän harjoitteli syvään hengittämistä ja tietoista läsnäoloa ja teki mielikuvaharjoituksia. Niissä hän synnytti Naistenklinikalla ammehuoneessa, jonka katossa on tähtivalot. Kerran Johanna mainitsi tähtivaloista äidilleen, jota hän kutsuu esirukoilijakseen.
– Äiti ehdotti, että mitä jos me molemmat rukoilisimme asian puolesta. Ajattelin, että ei siitä haittaakaan ole.
Niin Johannakin alkoi rukoilla synnytystä, jossa olisi hyvä ja turvallinen olo – ja tähtivalot katossa.
Kun Johanna sitten lähti puolisonsa kanssa Naistenklinikalle, pääsi hän toiveensa mukaisesti ammeeseen, ja sen yläpuolella katossa paloivat tähtivalot.
– Se tuntui rukousvastaukselta. Joku välittää jopa siitä, että minulla on tähtivalot synnytyshuoneen katossa. Tähtivaloista voi löytää kaikenlaista symboliikkaa, mutta minulle ne kertoivat, että Jumala pitää kyllä huolen. Sain kokea, että kaiken keskellä minua kannatellaan.
Mantere toivoo, että juuri tämän kokemuksen herkässä ja hauraassa elämänvaiheessa olevat odottajat ja synnyttäjät voisivat saada.
Kun toinen lapsi oli syntynyt, pääsivät vanhemmat ja vauva perhepesähotelliin. Ensimmäisen yön jälkeen isä lähti esikoisen luo, eikä koronarajoitusten takia saanut enää tulla takaisin.
Toisena yönä vauva aloitti maratonsyömisen ja Johanna soitti kelloa saadakseen apua. Huoneeseen saapui riuska kätilö, joka neuvoi, miten asiat pitäisi hoitaa.
– Hän varmasti tarkoitti hyvää, mutta ilmeistä ja eleistä välittyi kiirettä ja harmistusta. Koin itseni siinä yön pimeänä hetkenä isossa sängyssä todella pieneksi, kuin lapseksi, joka odottaa nuhteita. Olin niin herkillä ja olisin tarvinnut rohkaisua, kannattelua ja yhteyttä toisiin. Jos on voimiensa äärirajoilla, kehotus tsempata voi olla aika haavoittavakin.
Tukea vanhemmuuteen
Johanna Mantere väitteli teologian tohtoriksi kolme kuukautta sen jälkeen, kun hänestä oli tullut äiti. Tilaisuus sujui hyvin, sillä vauva nukkui lähes koko ajan. Hän parahti vasta, kun kustos lopuksi kysyi, olisiko jollakulla vielä jotain kysyttävää tai lisättävää.
Väitöksen jälkeen Johanna kaipasi taukoa yliopistomaailmasta. Samaan aikaan mielessä pyörivät omat kokemukset odotuksesta ja synnytyksestä.
Kun hän aloitti perhevapaan jälkeen lastenohjaajan sijaisuuden Pitäjänmäen seurakunnassa, sai hän idean odottajille tarkoitetuista vertaistuellisista ryhmistä.
Sittemmin Odotuksen sävyt -malli on levinnyt myös muutamiin muihin seurakuntiin. Viime vuonna Johanna alkoi kouluttaa vertaisryhmien ohjaajia Step-koulutuksessa. Kursseille on osallistunut kolmisenkymmentä kasvatuksen työntekijää seurakunnista eri puolilta Suomea.
Johannan mielestä olisi tärkeää, että seurakunnissa tuettaisiin odottajia kohti omannäköistä vanhemmuutta. Kun neuvoloiden tarjoamaa perhevalmennusta on supistettu, tilalle on tullut yksityisiä yrittäjiä, jotka tarjoavat kursseja maksua vastaan.
Kursseille on tarvetta, mutta niiden hinta voi olla monille este osallistua.
– Jokaisella odottajalla pitäisi olla oikeus saada riittävästi apua ja tukea valmistautumiseensa tuloista riippumatta. Seurakunta voi tarjota maksutonta vertaistukea ja henkistä tukea. Seurakunnissa työskentelee juuri näiden asioiden ammattilaisia.
Luovuuden avulla irti kontrollista
Tärkeä osa Odotuksen sävyt -ryhmiä ja kirjaa ovat luovat harjoitukset.
Luovuus on ollut Johannalle aina voimavara. Lapsena hän opiskeli viulunsoittoa ja kirjoitti ja kuvitti kotona siskonsa kanssa tarinoita. Johannalla on teologin koulutuksen lisäksi taiteen maisterin tutkinto Aalto-yliopistosta.
Väitöskirjassaan hän tutki taidemenetelmien sielunhoidollista käyttöä nuorten ryhmätoiminnassa. Niistä on Johannan mukaan paljon hyötyä. Sen lisäksi, että työskentely itsessään voi olla rentouttavaa ja innostavaa, taidemenetelmien avulla ryhmissä päästään Johannan mukaan nopeammin kiinni keskusteluun. Luovan tekemisen kautta esiin voi nousta sellaisiakin ajatuksia ja tunteita, joita ei ole aiemmin järjen tasolla ajatellut.
Luova työskentely on tärkeää kuivaharjoittelua myös synnytystä ja vanhemmuutta varten.
– Synnytyksessä ja vanhemmuudessa yksi vaikeimpia asioita on päästää irti ja antautua luottamaan. Asiat voivat mennä hyvin, vaikka jokaista hetkeä ei hallitsisi eikä tietäisi, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Hengellisyys voimavarana
Tarinoita odotuksista, synnytyksistä ja vauva-ajoista kerrotaan eteenpäin sukupolvelta toiselle. Niitä on myös kirjoissa ja elokuvissa.
Ne voivat vaikuttaa vauvaa odottavaan myös alitajuisesti. Mielikuva esimerkiksi synnytyksestä voi olla peräisin jostain elokuvasta, joka on muutoin unohtunut aikapäiviä sitten.
– Odottajille voisi tehdä hyvää perata, mitä erilaisia asioita oman ajattelun taustalla on.
”Vaikka vanhemmuus vaatii paljon työtä, se ei ole suoritus.”
Yksi tärkeä vanhemmaksi tuloon liittyvä asia ovat henkiset ja hengelliset kysymykset. Hengellisyydellä Johanna ei tarkoita vain uskonnollisuutta vaan laajemmin kysymystä siitä, mikä elämässä tuottaa merkityksen ja turvan kokemuksia.
– Tutkimuksessa puhutaan eksistentiaalisesta hyvinvoinnista. Se tarkoittaa elämän merkityksellisyyden kokemusta ja sellaista tunnetta, että elämällä on suunta. Siihen liittyy myös luottamus omaan kykyyn selvitä elämän eteen tuomista haasteista.
Näiden kysymysten pohtiminen olisi Johannan mielestä tärkeää kaikille odottajille. Niiden kautta voi päästä kiinni omiin arvoihin, joita haluaa välittää eteenpäin lapsille sekä löytää keinoja, jotka auttavat selviytymään synnytyksestä ja vauva-ajasta.
Toisaalta vanhemmuus voi myös ravistella arvoja.
– Se voi olla hetkittäin vaikeaa, mutta myös vapauttavaa. Vaikka vanhemmuus vaatii paljon työtä, se ei ole suoritus, vaan ensisijassa identiteetti ja suhde. Sen kautta elämään voi löytää merkitystä, joka ei ole sidottu suorituksiin.
Suuremman suojassa
Johannan omassa elämässä yksi tärkeä merkityksen ja turvan lähde on usko. Luterilaisen kirkon jäsenenä kasvanut Johanna kävi koko lapsuutensa vapaakirkon jumalanpalveluksissa Helsingin vapaaseurakunnassa. Sinne perhe meni, koska messu alkoi tunnin myöhemmin kuin luterilaisessa kirkossa.
Rippikoulun Johanna kävi Vivamossa Kansan Raamattuseuran leirillä, ja myöhemmin hän on viettänyt paljon aikaa myös Suomen Lähetysseuran Päiväkummussa. Aikuisiällä hän on viihtynyt erityisesti tuomasmessussa ja viime aikoina kotiseurakuntansa kaikenikäisten Olkkari-illoissa.
– Tällä hetkellä messuissa tulee käytyä harvakseltaan, sillä lapsiperheelle sunnuntai on tärkeää aikaa palautumiselle ja kiireettömälle yhdessäololle.
Hengellisyys on ollut hänelle myös odotuksissa ja vanhemmuudessa tärkeä voimavara. Synnytyksissä rukous kannatteli vaikeina hetkinä. Siitä oli apua myös kuopuksen odotuksen aikana, jolloin Mantere pelkäsi ensimmäisen traumaattisen synnytyksen toistumista.
– Minulle on tuonut valtavasti voimaa se ajatus että en ole yksin maailmankaikkeudessa ja vanhemmuudellani on merkitys. Jumalakin tahtoo, että tämä tapahtuu. Olemme koko perhe suuremman suojassa.
