Kasvatuksen viisi jännitettä vetävät eri suuntiin. Ihmisen sydämellä on myös omaa hiljaista tietoaan, kirjoittaa isoisä ja opetusneuvos Kalevi Virtanen.
Isinä, äiteinä, isovanhempina ja yleensä lasten kasvattajina elämme keskellä jännitteitä, jotka muodostuvat eri suuntiin vetävistä kasvatuksen ihanteista. Näitä voi kuvata jatkumolla, jonka toisessa päässä ovat ulkopuolelta tulevat odotukset − ”näinhän kaikki ajattelevat ” − ja toisessa päässä sisäisesti koetut luonnolliset tarpeet ja toiveet − ”tämän ihmisen sydän luonnostaan aavistaa”.
***
Ensimmäinen jännite on yksilöllisyyden ja yhteyden välinen.
Väitetään, että lapset tulisi kasvattaa oman onnensa sepiksi, ihmisiksi, joille ympäristö on itsensä toteuttamisen pelikenttä. Väitetään, että elämä on yksilölaji, jossa jokainen itse hankkii oman elämänsä edellytykset. Ole siis vahva, kasva vahvaksi, älä välitä muista.
Kuitenkin sydämessään ihminen aavistaa, että kukaan ei selviä vain omassa varassaan. Ihminen tarvitsee toisia. Hyvinvointi on sitä, että joku on ja pysyy vierellä. Toivomme, että lapsemme ja lapsenlapsemme löytävät alkuperäisen itsensä, yhteyden siihen, mikä kussakin on kaikkein ominta, mutta samalla toivomme, ettei kukaan jää yksin alkuperäisyytensä kanssa.
Jännitteen ytimessä on kysymys, miten alkuperäisyys voi toteutua siten, että se ei ole minän ympärillä pyörimistä, oman minän selviytyjän rakentamista, vaan yhteyttä muihin ja koko elämään. Kasvaa aikuiseksi tarkoittaa kasvamista − ei vain erillisyyteen ja vastuullisuuteen − vaan myös yhteisölliseen itsensä toteuttamiseen.
***
Toinen jännite on suorittamisen ja olemisen välinen.
Usein vastaan tulee näkemys, että kaikki suhteet voi nähdä ostamisen, myymisen ja markkinoinnin silmälasien läpi. Tämä ajatusmalli arvoineen levittäytyy yhä uusille elämänalueille. Väitetään, että yhä pienempien lasten tulee kilpailla keskenään. Toinen ihminen alkaa tällöin näyttää uhalta, onhan hän kilpailija. Silloin ei sovi auttaa.
Tässä kasvatuskulttuurissa vanhemmat, opettajat ja isovanhemmat miettivät kuumeisesti, miten opettaa erilaisia tietoja ja taitoja yhä enemmän ja yhä nuoremmille. Kasvatuksesta tulee suoritusta ja kasvusta suorittamista: saanko parhaat pisteet, voitanko toiset. Askeleita tähän suuntaan on myös siinä, kun kasvatusta hoitavat tahot alkavat kilpailla keskenään erilaisin erityispainotuksin. Väitetään, että tärkeämpää kuin se, mikä yhdistää, on se, mikä erottaa ja erikoistaa.
Sydämessään ihminen kuitenkin aavistaa, että toinen ihminen ei ole väline eikä elämä ole kilpailua. Ihminen on arvokas juuri sellaisena kuin on. Jännitteen ytimessä on kysymys, miten oppisimme näkemään toiset ihmiset lahjana ja tehtävänä sen sijaan, että näemme heidät uhkina ja kilpailijoina: lahjaksi olet saanut, lahjaksi rupea. Koskettavia ja kosketettavia lahjoja ovat ihmiset toisilleen. Arvokasta on tällöin suorittamisen sijaan oleminen ja erityisesti yhdessä oleminen.
Suomessa on opeteltava puhumaan vähemmän siitä, millaisia uhrauksia lapsen saaminen ja kasvattaminen vaatii. Enemmän on puhuttava siitä, että lapsi tuo mukanaan ilon. Meidän on opittava kertomaan lapsillemme, että heistä on iloa meille aikuisille: ”Siinähän sinä olet, sinua olen odottanut. Maailma on kauniimpi, kun sinä olet siinä.”
***
Kolmas jännite on joksikin tulemisen ja itsensä tuntemisen välinen jännite.
Väitetään, että jokaisen on tultava joksikin, jotta olisi joku. Minun on luotava itseni, löydettävä imagoni, konstruoitava identiteettini yhä uudelleen ja uudelleen. Tämäkin merkitsee jatkuvaa kilpailua ja haastetta, jossa toiset menestyvät toisia paremmin. Tämä kilpailu ei nouse ihmisestä itsestään, hänen sisältään, vaan se tulee ulkopuolelta, sillä sen peruskysymys on: ”Mitä minun pitäisi olla?”
Sydämessään ihminen kuitenkin aavistaa, että ensin on kasvun tiellä kysyttävä, kuka minä ihmisenä olen. On rakennettava yhteys omaan sisäiseen todellisuuteen ja tultava tutuksi oman itsensä kanssa. Vasta sitten voi kysyä, mitä minusta voisi ja pitäisi tulla. Pitäisi-kysymyksen kautta on vaikea löytää omaa identiteettiään, jos kuka-kysymys on jäänyt vastausta vaille.
***
Neljäs jännite kysyy uskonnollisen kasvatuksen perusteita.
Moni näyttää ajattelevan, että ihminen ei synny kristityksi, muslimiksi tai buddhalaiseksi vaan ateistiksi. Jos näin ajattelee, silloin uskonnollinen kasvatus tuntuu loukkaavan vauvan perusoikeuksia ja kaventavan vauvan vapautta, koska se lähtee tekemään tuttia imevästä ateistista jotain muuta.
On totta, että emme synny minkään uskonnon kannattajiksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että syntyisimme ateisteiksi. Ateismikin on maailmankatsomuksellinen näkemys, jonka ihminen voi omaksua vain kehittyessään kulttuuriolentona. Se ei ole katsomuksellisesti neutraali lähtökohta vaan maailmankatsomuksellinen väite, jota on pystyttävä perustelemaan. Vauva ei siis syntyessään ole minkään uskonnon kannattaja, mutta ei myöskään ateisti.
Länsimaisissa yhteiskunnissa kaikille ihmisyksilöille taataan ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapaus, jolloin myös lapsille kuuluvat samat vapaudet. Ketään ei saa pakottaa uskontoa tai vakaumusta koskevissa asioissa. Lapsillamme on oikeus luoda itsenäisesti oma maailmankuvansa, mutta maailmankuva ei synny tyhjästä. Jos yksipuolisesti korostamme yksilön oikeutta ja kykyä luoda itsenäisesti oma maailmankuvansa, jätämme huomiotta sen, että ihminen tarvitsee rakennusaineksia. Ei ole mahdollista valita sitä, että ei valitse.
Kasvattaja saattaa pyrkiä olemaan maailmankuvallisesti tai uskonnollisesti neutraali, mutta silloin hän jättää lapsen heitteille ilman esikuvaa, vertailukohtaa tai opastusta, jonka perusteella voisi tehdä elämän ja minuuden kannalta ratkaisevia valintoja. Tavallaan kasvattaja laittaa kaikki erilaiset vaihtoehdot lapsen eteen lautaselle ja kehottaa sitten lasta valitsemaan niistä.
***
Viides jännite liittyy keskusteluun uskonnon paikasta julkisessa tilassa.
Moni näyttää ajattelevan, että uskonnot tulisi työntää syrjään julkisuudesta. Paras maailma olisi sellainen, jossa ei ole ihmisten yhteisiä uskonnollisia menoja tai symboleja.
Ihmisen sydän kuitenkin aavistaa, että jakoa uskon ja ihmisen välillä ei voi tehdä. Emme voi ajatella, että ensin on ihminen ja hänen minuutensa, uskonto on jossain muualla, ja sitä ihminen, minä, voi halujensa mukaan muuttaa tai vaihtaa.
Sydän ja kokemus kertovat, että uskonto on osa ihmisen minuutta, sen syvyysulottuvuus; sitä ei voida työntää ulos tai syrjään julkisuudesta, koska samalla työnnettäisiin syrjään myös itse ihminen.
Mitä tapahtuisi, jos kansojen julkisiin olohuoneisiin todella jäisivät vain kansalliset ja kaupalliset symbolit? Olisiko sellainen maailma parempi ja onnellisempi? Jos haluamme edistää kaikkien hyvinvointia, meidän on löydettävä tapoja olla myös uskonnollisesti läsnä julkisessa tilassa.
Kirjoittaja on isoisä ja opetusneuvos.
Kuva: Päivi Karjalainen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.