Muusikko Juha Lehti joutui hylkäämään parhaan ystävänsä

Taiteilija Juha Lehti kehittyi – niin muusikkona kuin päihdeaddiktinakin – ahkerasta harrastajasta alan ammattilaiseksi. Lopulta hän vaipui ankaraan itsetutkiskeluun. Hänen rakkaimpansa, kuningas alkoholi, paljastui narsistiseksi valehtelijaksi, joka petti häntä jatkuvasti, ja sai hänet pettämään itseään ja muita. Vertaisten ja Jumalan avulla elämä on saanut uuden suunnan. En ole nähnyt suurta valoa, mutta sisäinen rauha on tullut, Lehti kertoo.

Hyväntuulinen ja rouhealla tavalla rento laulaja-lauluntekijä Juha Lehti, 64, on sauvakävellyt ennen haastattelua Lohjanjärven rantamilla.

Aurinkolasit eivät olleet päässä rokkarin imagon takia, vaan koska päivä on hyvin kirkas. Kellariin rakentamassaan miesluolassa hän ei laseja tarvitse. Siellä on laulujen lisäksi työn alla remontti. Öljykattilan poistamisen jälkeen työhuoneeseen siunaantui lisää tilaa. Lautoja on vielä lyömättä seinään.

– Saan kiksejä, kun teen asioita itse. Seinät eivät ole suoria kuin timpurilla, muttei tarvitse ollakaan, Lehti kommentoi kättensä jälkeä.

Samoista käsistä on syntynyt suuri joukko hienoja kappaleita: suomipoppia, reipasta rockia ja herkkää laulelmatunnelmointia jazzsävyillä.

Sir Elwoodin hiljaiset värit -bändin melankolisen musiikin yksi juonne on ollut tarinointi maailmalla harhailevista ja Helsingin kaduilla kompuroivista kulkijoista, luonteeltaan heikoista mutta herkistä tuhlaajapojista ja -tytöistä.

Orkesteri on jalostanut ikinuorten boheemien ainaisen levottomuuden, baari-iltojen uhon ja seuraavien aamujen angstin tyylitietoiseksi ”keskiolutjatsiksi”.

Se on romanttista ja raadollista ”tanssia välillä taivaan ja maan”. Enkelit ja pirut kuiskivat alati olalla.

Riippuvuuksien pauloissa

Levyhyllyssäni on toistakymmentä Sir Elwoodin albumia. Levyjen laadussa ja intensiteetissä on vaihtelua, mutta yhtään kehnoa keikkaa en muista Lehden luotsaamalta yhtyeeltä kokeneeni.

Jose Riikosen vetävässä ja eläytyvässä bändihistoriikissa Sir Elwoodin hiljaiset värit – Backstage-passi (Like 2023) kerrotaan keikkojen tason horjahdelleen reippaasti. Syynä oli laulajan päihdeongelma, pääosassa alkoholi ja pahimmillaan myös huumeet.

Lehti kehittyi – niin muusikkona kuin päihdeaddiktina – lahjakkaasta ja ahkerasta harrastajasta alan ammattilaiseksi. Riikosen kaunistelematta piirtämä kehityskaari on tarkka kuvaus riippuvuuden ruokkimisesta ja luonteesta.

– En halunnut antaa ruusuista kuvaa bändin ihanasta retkestä, koska tämä on ollut paljon muutakin, Lehti sanoo.

Ennen Lohjalle muuttoa Juha Lehden elämä Kalliossa pyöri kapakoiden ympärillä. – Alkoholismi on sairaus, joka ei katso sosiaaliluokkaa. Se nappaa joka puolelta porukkaa. Se vie jalat alta ihmisiltä, jotka ovat kuvitelleet olevansa kovia tyyppejä. Kuva: Jukka Granström

Artisti tunnustaa käyttäytyneensä usein sietämättömästi. Se kuului sairauden kuvaan. Omien virheiden myöntäminen on osa toipumisprosessia.

– Meikäläinen oli välillä huonossa hapessa. Keikoista tuli suoriutumista, sydän oli kaukana. Krapulassa tai kännissä läsnäolo katosi, laulaja pahoittelee.

Mutta eikö boheemi tyyli sopinut rähjäromanttisiin lauluihin?

– Niin kuvittelin. Yritin elää todeksi illuusiota aidosta taiteilijaelämästä, savuisesta kapakasta ja kännisestä bändistä, mutta ei se toimi. Työnsä täytyy hoitaa hyvin yleisölle, joka on maksanut siitä. Yleisö aistii tarkasti, miten tosissaan esiintyjät ovat.

Pojan haave toteutui

Itseään tutkiskellessaan Juha Lehti piirsi elämänkaarensa papereille, jotka hän kiinnitti työhuoneen seinälle. Hän merkkasi, missä milloinkin asui, ihmissuhteet, työt ja isot tapahtumat.

”Kun hankalien ja kamalien tapahtumien yli mennään yhdessä, luottamus muuttuu vahvaksi.”

Helsingin Kannelmäki ja Vantaan Martinlaakso, 1960- ja 1970-luvuilla villeinä pidetyt lähiöt, tarjosivat virikkeellisen kasvualustan ja tarinoiden aihioita tulevalle laululyyrikolle.

Papereista paljastuivat ne persoonan puolet ja tunteet, joita hän oli ruokkinut: pelot, ahdistukset, rajut riemut ja vapauden hellittämätön kaipuu.

Sivuilta näkyi sekin, miten addiktio valtasi alaa.

– Juominen otti niskalenkin enkä ollut enää se, joka tanssittaa.

Elämän eteneminen ei ollutkaan sattuman leikkiä, jossa asiat vain tapahtuvat.

– Aloin hahmottaa, miten olin alitajuisesti rakentanut uraani. Pienestä pojasta lähtien minulla oli iso haave tulla soittajaksi.

Nuorisonohjaajaksi opiskeleminen Mikkelissä ja nuorisotyö Vantaalla olivat välivaiheita, jotka mahdollistivat musiikkiin syventymisen.

Ennenaikainen kotiinkutsu

Ensilevy Varjoissa vapaan maailman (1991) ilmestyi Juha Lehden ollessa kolmikymppinen. Läpimurto tapahtui, kun Kymmenen tikkua laudalla -albumin (1993) nimikkokappaleesta tuli iso hitti.

Lähimmät työtoverit ovat pysyneet matkassa, pianisti Junnu Saaresaho, rumpali Arttu Leskinen ja miksaaja Mikko Joenpolvi 1980-luvulta lähtien ja kitaristi Jussi Virtanenkin jo vuodesta 1997.

– Olemme liimaantuneet ystävinä yhteen. Kun hankalien ja kamalien tapahtumien yli mennään yhdessä, luottamus muuttuu vahvaksi.

Yhtyeen historian hirvittävin tragedia tapahtui vuonna 2004, kun basisti Riku Järvinen kuoli pudottuaan Gloria-teatterin parvekkeelta lattialle.

Hautajaisissa yhtye esitti ennenaikaisesti yläkerran orkesteriin otetulle ystävälle laulun Hyvä veli.

”On jo paljon myöhäisempi kuin me koskaan luultiinkaan. Emme ikuisiksi syntyneet kukaan, kaikki tulleet on tänne kuolemaan ja jokaiselle merkitty on päivä, jolloin hänet kotiin kutsutaan.”

”Venytin rajattomasti nuoruuttani”

Suru vanhensi jäljelle jääneitä veljiä. Juhan ei ollut helppo hyväksyä ikääntymistä, kuten Oi, nuoruus -laulu (2007) kertoo: ”Oi, nuoruus, mitä pääsitkään sinä mulle tekemään, että loppuelämäni kampitan vain vanhuuttain.”

Taiteilijalla oli Peter Pan -syndrooma, haluttomuus kasvaa tylsän tavalliseksi, vastuulliseksi aikuiseksi tai taipua sovinnaisen porvarilliseen perhe-elämään.

– Ajattelin pysyä nuorena ja tutkailla rock’n’rollin syvintä olemusta niin pitkään kuin mahdollista. Venytin rajattomasti ikuista nuoruuttani, vaikken varmasti ollut enää muiden mielestä nuori. Peilissä ja valokuvissa vastaan katsoi surullisen näköinen, pöhöttynyt äijä.

Peter Pan -oireyhtymään kuului haluttomuus sitoutua suhteeseen. Ihannoidussa vapaassa taiteilijaelämässä ei tarvinnut kantaa vastuuta kuin omasta itsestä ja bändistä.

– Tarvitsin ympärilleni ihmisiä ja rakkautta, mutten halunnut kenenkään kahlitsevan minua, enkä halunnut antaa kotiavaintani.

Mokaanko isyydenkin?

Kun boheemielämä lähestyi lakipistettään, baarikärpänen luuli, että muutto pois vanhoilta kulmilta etäännyttäisi myrkylliseksi käyneestä suhteesta rakkaimpaan ystävään, päivittäin nautittuun päihteeseen.

Maaseudun rauhassa voisi viettää terveellisempää elämää. Muutto kumppanin kanssa Lohjanjärven rannalle rivitaloon merkitsi juuri sellaista seestyneisyyttä, jota Lehden laulujen antisankarit olisivat kammoksuneet.

Esimerkiksi Perunamaa-biisissä (1997) beibin kanssa litkittiin punaviiniä, riideltiin ja päädyttiin julistamaan: ”Ei ole punaista tupaa eikä perunamaata, jonne yhdessä me tietä löydettäis milloinkaan. Ei ole niemen notkoa eikä saarelmaa, kun me eksyneinä pyöritään tätä ympyrää vaan.”

Kun muusikolle syntyi 47-vuotiaana lapsi, se oli kimmoke pitkään muutosprosessiin.

– Sisimmässäni halusin olla hyvä isä, niin kuin oma faijani oli ollut. Tajusin, että mokaan tämänkin homman.

Lapsen syntymän jälkeisiä vuosia seurasi hämmennys boheemirokkarin ja isän identiteettien välillä.

– Ajattelin, että minun pitäisi ottaa oma roolini isänä, mutta Peter Pan -roolini ei sopinut samaan hässäkkään.

Levoton sielu päivitti päälaelleen laulujensa ilmeisen alter egon tahtotilan kappaleessa Punatiilitalo (2010).

”Lapsen kasvoilla on hymy unessa, tänä yönä unelmia tehdään, hetken henkeään elämä pidättää, ja halki huoneen enkeli lentää. Punatiilitalo, nurmikko kuin perunamaa, näillä mennään. Niemen notkon takaa kylän valot vilkuttaa, mut musta tuntuu tähän jäädään, tällä kertaa.”

Kellarin kovin jätkä paljastuu

Muutto raittiiseen maalaisilmaan ei riittänyt elämänmuutokseen. Lohjalta pääsi nopeasti pääkaupunkiin, jonne Juha jäi joskus juhlimaan moneksi päiväksi. Treenit Kalliossa, keikat ja kiertueet tarjosivat pakopaikan perhe-elämästä parhaan ystävän seuraan.

Kotonaan Juha tissutteli työhuoneena toimivassa kellarissa. Alkoholismi löysi uudessa ympäristössä nopeasti tavat toimia.

– Kuvittelin, että muutto jeesaa ja alan elää hyvää elämää, mutta ei se niin helposti käy. Sairaus oli niin syvällä, että muutti kanssani kellariin.

Kellarissa yksin omassa maailmassaan hän saattoi olla yhä kova jätkä, kovin kaikista, niin kuin baarien pöydissä ennen.

– Olin yksinäinen susi, omaa polkuani kulkeva erikoismies. Mutta kun kellarin ovi vähän avautuu, valoa tulee sisään. Silloin sitä pelkää, että päivänvalossa paljastuu, mitä reppuun on kerääntynyt.

Elämäni on muuttunut paljon positiivisemmaksi, mutta taistelu oli saatanallinen.

Hämärään jäämisen vaihtoehtona oli totuuden myöntäminen omasta tilasta, itselleen paljastuminen ja ajan mittaan myös muille. Ja juuri syvimmän sisimpänsä paljastumista hän oli aina varjellut, vaikka sielunsa lauluihin laittoikin.

Vuokses sun -biisini kertoo pelosta paljastua, etten olisikaan niin kova jätkä kuin kuvittelin. Illuusio itsestäni alkoi rapistua.

Laulussa mies juo pirujaan kuolleeksi, mutta saa aikaan vain naarmuja. Hän on myynyt ylpeytensä ja jäänyt yksin tuleen makaamaan.

”On helpompi valheet keksiä kuin antaa kenenkään luulla, etten jaksaisi, etten kantaisi taakkaani kuin jo iso poika. Silti niin pieni ja peloissaan.”

Janonsa riisuma ja eksynyt mies on sielu paljaana. Hän on vihdoin valmis tunnustamaan ja kertomaan kaiken. ”Olet kaukana, minä hukassa, vuokses sun, minä paljastun.”

Kovan pojan ja erikoismiehen kuoren alta tuli esiin suuria salaisuuksia ja valheita, rikkinäinen sielu.

Apua alan miehiltä

Dokaaminen yksin kellarissa oli kapakoissa juomistakin surullisempi elämänmuoto.

– Ymmärsin, ettei kukaan nosta minua ylös eikä mikään muutu, ellen hanki apua.

Juha pyysi apua ”alan miehiltä”, alkoholistien vertaisryhmältä.

Ensimmäisinä vuosina tapahtui retkahduksia, kun hän luuli kykenevänsä taas juomaan kohtuullisesti. Vanhat huonot tavat ottivat nopeasti vallan.

– Oli tehtävä lopullinen ratkaisu, kun isompi päällikkö vei. Sain armon muuttua. Koin sen kuin uudelleen syntymiseksi.

Sauvakävely, koiran kanssa lenkkeily, avanto, vertaisryhmä ja verrattain terveelliset elämäntavat pitävät nyt perheellisen boheemirokkarin kuosissa. – Nöyrtyminen tekee hyvää jokaiselle, Juha Lehti ajattelee. Kuvassa hän on kotinsa miesluolassa. Kuva: Jukka Granström

Parhaan ystävän eli alkoholin hylkääminen oli erittäin hankalaa, sillä tämä oli aina auttanut niin ahdistuksen kuin hyvän olon hetkissä. Taiteilija ei tuntunut saavan happea, vaan oli kuin köysi kaulassa.

– Joka solu ja pää huusivat riippuvuuden sanomaa: En voi jättää alkoholia, jonka kanssa on menty niin pitkään kimpassa.

Oli pelottava ajatus kestää elämää selvinpäin, vaikka ystävä olikin jo paljastunut narsistiseksi valehtelijaksi. Se petti häntä ja sai hänet pettämään itseään ja muita.

Mitä päihteiden tilalle tuli?

– Sain muuta sisältöä elämään. Korkein voima oli tässä tärkeä tekijä. Me tarvitsemme ymmärrystä elämään. On mietittävä omaa kuolevaisuutta ja löydettävä jotain, mihin tukeutua.

”Tapahtukoon sinun tahtosi”

Vertaisryhmässä turvaudutaan Jumalaan, miten kukakin hänet käsittää. Mukana on myös ateisteja.

Juhan iltarukouksena on tyyneysrukous: Jumala, anna minulle tyyneys hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeus muuttaa ne, jotka voin, ja viisaus erottaa nämä kaksi toisistaan.

– Päivän päätteeksi kiitän puhtaasta ja raittiista päivästä ja rukoilen, että asiat menisivät hyvin huomennakin. Pensaat eivät ole palaneet ympärilläni enkä ole nähnyt suurta valoa, mutta sisäinen rauha on tullut.

”Viitisen vuotta takaperin liityin takaisin jengiin. Näen kirkon laupeudentyön arvon.”

Jumalasuhde on vahvistunut. Jos korkein voima oli aiemmin jossain korkeuksissa, suhde häneen löytyy nyt ennemminkin syvältä sisältä.

– Perusluterilaisen kasvatuksen myötä Jumala oli joku, jonka puoleen opin kääntymään lapsesta asti, jos oli paha olla. Matkan aikana tajusin, ettei asioita tarvitse pyytää itselle, vaan voin sanoa ”tapahtukoon sinun tahtosi”. Sen ymmärrettyäni olin oikealla polulla.

Kirkosta Juha Lehti erosi aikanaan ”jyrkkien naispappeuden vastustajien ja homofoobikkojen” takia. Nyt hän näkee, että kirkossa tehdään paljon hyviä asioita.

– Viitisen vuotta takaperin liityin takaisin jengiin. Näen kirkon laupeudentyön arvon. Esimerkiksi meidän vertaisryhmillemme annetaan tiloja. Kirkossa on myös tämä henkinen maailma, jolla voidaan taistella addiktiota vastaan.

Pyhäkoulun pojat ja perkeleet

Sir Elwoodin hiljaisten värien keikalla Espoon kulttuurikeskus oli taannoin täynnä meitä yhtyeen ystäviä. Orkesteri oli tiukassa iskussa ja laulajan latinki vahva.

Laulajan esiintymisessä oli tavallista enemmän nöyryyttä, ja mainitsipa hän välispiikissä ajatuksen armostakin.

”Pyhäkoulun pojat laulaa taas, ja jossain soi ääni enkeleiden. Minä istun yksin kanssa perkeleiden.”

Pyhäkoulun pojat -biisi (2020) syntyi muutama vuosi sen jälkeen, kun happi alkoi vähän kulkea. Elin hirveässä ristiriidassa: Osa minusta huusi lähtemään baariin ja osa halusi jäädä taistelemaan.

Laulun sisältämä tunnustus liittyy vertaisryhmän seitsemänteen askeleeseen.

– Huudan siinä sen nöyryyden perään, joka on kaiken avainsana. Nöyrtyminen tekisi hyvää jokaiselle.

”Viimeinkin lauluni nöyränä tuo, kaipuuni kipeän Luojansa luo.”

Addikti suosittelee kaikille päihderiippuvaisille vertaistukiryhmään menoa.

– Yksi ryhmän ohjelman salaisuus on ojentaa viestikapula muille. Se hyvä, mitä on saatu itselle, annetaan eteenpäin.

Viimeinkin isomman äärellä

Viimeinkin, yksi yhtyeen vahvimmista kappaleista 30 vuoden takaa, kertoo henkisestä etsinnästä.

”Minä laulan tämän laulun, jos tahdot sä niin, tahtosi vangiksi jäin kahleisiin. Minä muuta en kaipaa kuin hetkeni vaan, käännythän puoleeni mua kuulemaan. Koska viimeinkin minun vuoroni tulla jo täytyy. Aikani kahlasin, paikkaani hain, Jumalaani etsin ja Sinut viimein sain.”

Kuva: Jukka Granström

Laulun kirjoittaja sinuttelee Jumalaa, jonka kanssa on heittänyt tittelit pois.

”Minä paljon tein väärin, minä myönnän myös sen. Silti ainuttakaan sanaa vaihtaisi en. … Viimeinkin lauluni nöyränä tuo, kaipuuni kipeän Luojansa luo.”

– Jännällä tavalla aika on antanut lauluun uuden tulokulman. ”Jumalaani etsin ja Sinut viimein sain.” Korkein voima antaa matkan aikana tiettyjä viestejä, jotka avautuvat vasta kun elämä etenee.

Lauluntekijä viittaa myös Suvivirteen, jonka levytetty versio äänitettiin Provinssirock-festivaaleilla livenä. Laulun merkitys on osin erilainen yli 60-vuotiaalle miehelle kuin pojalle, joka lauloi sitä koulun päättyessä.

– Minulle se on ollut aina vapauden laulu. Jo nuorempana tajusin senkin, että tässä ollaan jonkin isomman äärellä.

Taiteilija elää nyt päihteittä päivän kerrallaan. Tämä päivä on ollut hyvä ja rauhallinen. Lenkit koiran kanssa, haastattelun jälkeen ehkä avannossa käynti ja ainakin vertaisryhmä.

– Tulee ihmeellinen rauha, kun tajuaa, että elämä voi toimia ilman viinaa. Murehtiminenkin vähenee hissunkissun. Elämäni on muuttunut paljon positiivisemmaksi, mutta taistelu oli saatanallinen.

Janne Villa