Runoilija Pia Perkiön, 79, lapsuudessa pääsiäisajan keskiössä oli kiirastorstain messu. Läsnä oli kuitenkin pelko: Entä jos en elä riittävän vanhaksi päästäkseni itse ehtoollispöytään? Nyt ahdistus on helpottanut. Ehtoollispöytä on auki, ja uskosta on tullut luonnonniitty, josta huolehtii Jumala. Runoilijan työtä Pia kuvaa veden hakemiseksi kirkasvetisestä järvestä – rikkinäisellä ämpärillä. Matkalla polunpientareen kukat saavat vettä.
Pian Perkiön työhuoneen täyttävät kirjahyllyt. Niistä löytyy noin 80 omaa tai hänen toimittamaansa kirjaa sekä Lumikki ja seitsemän kääpiötä, jonka mustavalkoiset kuvat kannustivat häntä opettelemaan lukemista jo alle kouluikäisenä, jotta selviäisi, mitä salaisuuksia kuvat kätkevät.
Kirjaston satukirjojen suurkuluttaja hänestä tuli noin 10-vuotiaana. Ensimmäisen lainansa aikuisten puolelta hän muistaa yhä: E. Bulber-Lyttonin Pompeijin viimeiset päivät.
– Sen myötä halusin oitis arkeologiksi. Myöhemmin löysin kirjan Kirjamessujen antikvariaattiosastolta, ja se on nyt aarteena kaapissani. Lukea en sitä uskalla, etten rikkoisi menneen lukuelämyksen kuplaa.
Ihan oikea kirjailija
Lapsuudenkodin kirjahylly ei ollut laaja, mutta joululahjaksi tuli aina kirja tai kaksi. Armeijassa työskennellyt isä luki ääneen perheen naisten tehdessä kotitöitä, ja tehdastyössä ollut äiti kynäili näytelmiä. Joulupaketit varustettiin leikkimielisillä riimeillä.
Aavistus omasta kirjailijaminästä Pialle heräsi kansakoulussa.
– Ihastuin ekaluokkalaisena Immi Hellénin runoihin, joita harjoittelimme johonkin esitykseen. Silloin koin ahaa-elämyksen: joku on kirjoittanut nämä runot. Heräsi tunne, josko minäkin voisin.
Ensimmäiset omat runot Pia kirjoitti muistiin noin 10-vuotiaana. Mutta vasta monia vuosia ja julkaistuja kirjoja myöhemmin hän uskalsi myöntää itselleen olevansa ”oikea kirjailija” ilman ainuttakaan romaania.
– Niitä aloin kyllä kirjoittaa jo varhaisnuorena, ja pääsin aina noin sivulle 10. Kun vapauduin tästä pakosta ja myönsin, etten ole prosaisti vaan runoilija, sain paljon lisää energiaa kirjoittamiseen.
Nyt kirjoja, lauluja, näytelmäkäsikirjoituksia, lehtijuttuja ja radio-ohjelmia on viideltä vuosikymmeneltä.
Johdatetut askeleet
Aluksi Piasta piti tulla lastenkodin johtaja tai lastentarhanopettaja. Parikymppisenä haaveet vaihtuivat diakoniaopinnoiksi. Rakkauttaan lasten kanssa toimimiseen hän sai toteuttaa valmistumisen jälkeen ensin tyttötyöntekijänä Kallion seurakunnassa ja sitten nuorisosihteerinä Suomen Lähetysseurassa.
Molemmissa työpaikoissa syntyi näytelmiä, lauluja, materiaaleja ja radio-ohjelmia – sekä oman intohimon että tarpeiden pohjalta.
– Kallion seurakunnassa teimme Ahti Kuorikosken kanssa lauluja tiettyihin tilanteisiin jopa päivän varoitusajalla. Lähetysseurassa todettiin, että Musta Saara kaipaa rinnalleen uusia lasten lähetyslauluja.
Kun Pian lapset olivat pieniä, hän heittäytyi perhepäivähoitajaksi ja hoiti omien lastensa lisäksi naapurin poikaa.
– Lasten kanssa oli kyllä ihanaa olla, mutta ajan myötä alkoi tuntua siltä, ettei kokopäiväinen hiekkalaatikkoelämä ole minua varten.
– Se oli Taivaan Isän oppituntia: on pohdittava, mikä on minun tehtäväni. Sain puoli vuotta miettimisaikaa, ja sitten hän ratkaisi asian puolestani. Minua pyydettiin tekemään ohjelmia Lasten Radioon. Sitä jatkui lopulta 10 vuotta, ja minulle aukeni kokonaan uusi elämänura, työ, jota sai tehdä omaan tahtiin.
– Näin meitä johdatetaan, Pia painottaa.
Sanoja ihmisten tunteille
Pian tunnetuin teksti lienee Kosketa minua Henki, joka päätyi virsikirjaan hänelle itselleenkin yllätyksenä. Sitä ei tehty virreksi, mutta juuri virtenä se on voinut vastata ihmisten tarpeeseen ja koskettaa vuodesta toiseen. Hyvä niin, hän toteaa.
– Runoilijan tärkein tehtävä on antaa sanoja ihmisten tunteille. Siksi annan mieluusti luvan käyttää tekstejäni eri yhteyksissä, jos joku niitä tarvitsee. Kyseisen virren suosio on itselleni muistutus Jumalan opetuksesta: tee sinä oma työsi, minä hoidan loput.
”Kirjallisuudessakin pitäisi olla räväkkä ja rikkoa rajoja. Sitä vastaan taistelen.”
Työtään hän kuvaa ”veden hakemiseksi kirkasvetisestä järvestä”.
– Tosin vuotavalla ämpärillä, joka on perille tullessa valunut tyhjäksi. Mutta onko se hyvä vai paha? Kulkiessani olen varmaan kastellut matkan varrella kasvavia kukkia, jotka opastavat ihmiset järvelle kulkevalle polulle.
Kirkkopolitiikkaan Pia ei teksteillään halua ottaa kantaa, tai osallistua siihen ”muuten kuin kahvipöytäkeskusteluissa”.
– Ainut selkeä kannanottoni on mielipidekirjoitus ”Onko synti olla nuori?” Kotimaa-lehteen noin 15-vuotiaana. Silloin harmitti hirmuisesti, että aikuiset kauhistelevat ja kommentoivat nuorten tekemisiä, mutta kertovat omia hölmöilyjään hyvinä juttuina.
Tosin Ylitse kaikkien rajojen (virsi 429) on nimenomaan lipunheilutuslaulu.
– Se tehtiin yhteiskristillisen kongressin tunnukseksi, ja sellaiseksi se on jäänyt. Vähän siitä on tosin tiettyä uhoa lievennetty virsikirjaversioon. Sanoituksena se on raskas, koska mukana on kaikki kristillinen sanasto. Kaikkien piti löytää siitä oma sanansa. Onneksi hieno melodia kantaa.
Aikaansa edellä oli Pia Perkiön, Tytti Issakaisen ja Anna-Mari Kaskinen sekä Leino-Loiri sävelistään tunnetun Taisto Wesslinin vuoden 1987 Kirkkopäiville tekemä lauluilta. Aikuisten gospelia esittämään saatiin muusikkoja viihdemaailman huipulta.
– Kenelläkään ei ollut estettä lähteä esiintymään kirkon tilaisuuteen. Positiivisuus yllätti, Pia kertoo.
Tietty radikaalius näkyy myös hänen Raamatun henkilöille tekemissään kirjeissä.
– Yritän kuvitella, miltä ihmisistä oikeasti tuntui kohdata Jeesus. Kuvittelua helpottaa se, etten ole teologi. Mitä koki vaikkapa Jeesuksen jalat hiuksillaan pyyhkinyt nainen fariseuksen talossa? Miten hän edes pääsi sinne, kenties fariseuksen rakastajattarena? Miltä tuntui kohdata mutisevan fariseuksen halveksunta, kun kyseessä oli rakkaus?
– Rakkaus, kuten muutkin suuret tunteet, latistetaan nykyään helposti kliseeksi. Kirjallisuudessakin pitäisi olla räväkkä ja rikkoa rajoja. Sitä vastaan taistelen.
”Valossa näen, etten ole yksin.
Ei kukaan ole, ei saa olla, ei tarvitse olla. Meidät luotiin elämään yhdessä; välittämään toisistamme,
rakastamaan toisiamme.
Yltääkö valo minussa sinne asti?”
Getsemanen Jeesus ymmärtää meitä
Pian lapsuuden asuinyhteisöstä, varuskunnan asevelikylästä järjestettiin aina bussikuljetus kiirastorstain messuun. Kirkon käytävä täyttyi ehtoolliselle jonottavista ihmisistä.
– Minä istuin penkissä ahdistuneena siitä, jos kuolen ennen kuin pääsen ehtoolliselle.
Niin ei käynyt, mutta kun ehtoollispöytä rippikoulun jälkeen avautui, esiin nousivat sukupolvierot.
– Isä ei pitänyt siitä, että kävin ehtoollisella aina kun mahdollista. Jos siitä tulee tapa, sen merkitys latistuu, hän ajatteli. Kiirastorstain ehtoollinen oli hänelle niin pyhä asia.
Edelleen Pia Perkiön pääsiäisajan painopiste on hiljaisessa viikossa, etenkin Getsemanen tapahtumissa.
– Olen miettinyt paljon, mitä tarkoittaa, että Jeesus oli sekä ihminen että Jumala. Ei vain jumalallinen kiiltokuva vaan inhimillinen ihminen, Heprealaiskirjeen mukaan kaikessa kiusattu, kaikessa koeteltu.
– Ellei lasketa Golgatan fyysistä kipua, juuri Getsemanessa tuskan on täytynyt olla suurimmillaan ja sisäisen ristiriidan hirvittävä – voisinko vielä vetäytyä. Olen jostain lukenut, että todella tuskaisessa olossa ihmisen pintaverisuonet katkeavat. Se, että Jeesuksen hiki vuoti maahan veripisaroiden tavoin ei ole vain metafora.
– Getsemanen Jeesus menee ihon alle, tekee hänestä läheisen. Hän voi meitä ymmärtää ja auttaa.
Pia muistuttaa, että pääsiäisajassa on toki kyse kaaresta, joka alkaa jo adventista, jos sitä katsotaan vaikkapa Marian silmin: miekka lävisti hänen sydämensä. Getsemanestakin edetään kohti toivon ja lohdutuksen valoa.
– Valo itselleni niin keskeinen metafora, että itseäkin ärsyttää. En pääse siitä eroon millään, hän naurahtaa.
Ei vanheneminen kovin kauheaa ole
Pia Perkiö täyttää joulukuussa 80 vuotta. Naiselta, joka on kirjoittanut ikääntymiseen liittyvistä tuntemuksistaan kokonaisen kirjan (Tässä iässä, Avain 2023), on turha kysyä, miltä se tuntuu”
Tässä iässä ymmärtää, / että kaikkea ei voi ymmärtää / edes siitä mitä ymmärtää / ja mitä tahtoisi ymmärtää / ja mikä olisi hyvä ymmärtää. / On hyvä, että sen ymmärtää, hän kirjoittaa.
– Olen tosikko, mutta halusin nyt mukaan arjen komiikkaa, en valitusvirttä. Ei vanheneminen lopulta kovin kauheaa ole, liittyy siihen hyviäkin puolia. Jos jokin ei toimi, niin sille – tai itselle – kannattaa mieluiten opetella nauramaan.
Kirja oli mahdollisesti hänen viimeisensä. Tosin mielessä on jo yksi uusi idea.
– On vaikea erottaa työtä ja harrastusta. Lähinnä tämä on elämäntapa. Aina pitää olla jotain vireillä, muuten tylsistyn, taitelijaeläkkeen vuonna 2018 saanut kirjailija toteaa.
”Tartu hetkeen, elä se.
Pian se on jo ohitse.
Sen tahdon pitää mielessä
tässä iässä.”
Viime vuonna häneltä syntyi myös säveltäjä Olli Kortekankaan kanssa uruille ja kolmelle solistille tehty vesper, Vähän ennen yötä. Joulukuussa sai kantaesityksen Kortekankaan Kirkastuvaa-joulukantaatti, jossa Pian runot sulautuivat Raamatun lainauksiin.
– Olen aina tykännyt eri taiteen alojen yhdistämisestä. Yhteistyö säveltäjien tai kuvataiteilijoiden kanssa on inspiroivaa ja antaa virtaa muuten aika yksinäiseen työhön, hän painottaa.
Toisenlaista työnäkyä ovat tarjonneet ensin lapsille ja sittemmin lapsenlapsille tehdyt muistokirjat. Niiden sisällöt on ollut poimittavissa vuosien varrella tehdyistä päiväkirjamuistiinpanoista.
– Loppuun olen voinut lisätä elämänarvoja, jotka ovat olleet läsnä, mutta joita ei ehkä ole tullut sanottua ääneen. Lasten kiinnostus kirjoihin on yllättänyt. Suosittelen ideaa lämpimästi muillekin.
Tässä iässä Pia Perkiön mukaan etuna on sekin, että näkee oman elämän tapahtumat merkityksellisenä ketjuna: kaikki läpikäydyt mutkatkin ovat ohjanneet jonnekin.
– Suhteeni Jumalaan on ollut aina turvallinen ja luottava, mutta toki näkemykset ovat vuosien myötä muuttuneet.
– Lapsena luin enkelikertomuksia, jotka sekä kiehtoivat että kauhistuttivat, ja rukoilin, etten koskaan näkisi enkeliä. Nuoruuden uskonelämä oli kuin hoidettu puutarha. Siellä tarvittiin tietynlaista, ihan mukavaakin, mutta sääntöjen määrittämää suoritusta. Nyt saan kulkea luonnontilassa olevalla niityllä, jossa kaikki on vähän sekaisin – mutta Jumalan järjestyksessä. Eikä minulla ole enää samanlaista hoitovastuuta kuin puutarhasta. Nyt voin ja saan vain olla ja nauttia.
