Baritoni Aarne Pelkonen on kasvanut konsertit synniksi julistaneesta uskovaisesta pojasta ooppera- ja konserttilavojen tähdeksi. Oman äänen, seksuaali-identiteetin ja uskon etsiminen on ollut pitkä prosessi. Häpeä, jota jyrkkä uskonnollinen kasvatus Pelkoseen juurrutti, on mietityttänyt häntä ja teettänyt paljon psyykkistä työtä. Vähitellen oopperarooleihin heittäytyminen on tullut helpommaksi, ja Pelkonen uskaltaa olla myös ihmisenä yhä enemmän sellainen kuin on.
Näin Aarne Pelkosen esiintymässä useissa kirkkokonserteissa ja Kansallisoopperassa ennen kuin kuulin hänen olevan vanhoillislestadiolainen. Hämmästyin. Eihän ooppera ole hyväksytty taidelaji liikkeessä?
Ei, eikä se ollut sitä Aarnenkaan mielestä.
”On hirvittävää, että jotkut Helsingin Rauhanyhdistyksen jäsenet käyvät klassisen musiikin konserteissa!” hän julisti aikanaan Rauhanyhdistyksen keskusteluillassa.
Pääkaupunkiin Raumalta muuttanut parikymppinen mies taisi olla uskossaan aika jyrkkää sorttia?
– Olin juuri sellainen, joka nuhteli toisia. Jos joku oli vähän eri mieltä liikkeen virallisesta linjasta, tunnustettujen saarnamiesten tai pappisveljien lausunnoista, haastoin hänet voimakkaasti, Pelkonen myöntää.
Hän ajatteli niin kuin herätysliikkeessä opetettiin: ”Oppi on näin ja piste.”
– Olin hyvin vakaumuksellinen ja ehdoton. Ajattelin, että muut kuin me ovat menossa helvettiin.
”Uskoni oli hyvin tummaa ja vakavaa, kunnes aloin kyseenalaistaa opetuksia.”
Mitä laulaja tuumii nyt opista, jonka mukaan lähinnä vain vanhoillislestadiolaiset pelastuvat?
– Onhan se aika uskomaton ajatus. Nuorena en kuitenkaan koskaan epäillyt sitä.
Työhulluutta ja kotiurut
Viisitoistalapsisen perheen kuopus kasvoi toimeliaassa yrittäjäperheessä, jonka arvoja olivat rehellisyys, auttavaisuus ja kova työnteko. Evakkoisä oli jopa työnarkomaniaan taipuvainen.
– Isä oli hyvällä tavalla hullu, Aarne sanoo hymyillen.
Kun ilmoille nousi idea, että perheen olisi kiva saada omia marjoja, isä päätti istuttaa pellolle 200 marjapensasta. Mutta miten tehdä niistä mehua? No, perustetaan oma mehupuristamo!
Ja piharakennuksen saunaan voisi tietysti perustaa kotileipomon. Vaan missä leipomuksia myytäisiin? Keskelle Rauman keskuspuistoa rakennettavassa kahvilassa…
– Monelta olisivat jääneet isän hommat tekemättä. Häneltä perin tietyn rohkeuden ja pelkäämättömyyden. Ideat on yritettävä toteuttaa. Muuten jäät harmittelemaan, mikset edes yrittänyt.
Aarnen tulevaisuuden kannalta merkittävin isän innovaatio oli rakentaa kotiin valtavat urut, kooltaan monta metriä joka suuntaan. Ne täyttivät puolet olohuoneesta.
Metallityön lehtori osasi tehdä itsekin kaikenlaista, kuten pillit, mutta mukana oli myös urkurakentajia.
Pikkukanttori kävi salaa kirkkokonsertissa
Vaikka ”maallisia” musiikkitilaisuuksia kartetaankin, lestadiolaisilla on harvinaisen hieno ja vahva hengellisen ja klassisen musiikin perinne. Sitä Pelkonen pitää liikkeen parhaana antina itselleen. Hän tottui laulamaan lapsena niin kotona ja seuroissa, päiväkerhossa, pyhäkoulussa kuin raamattuluokassa.
Lahjakas muusikko toimi jo yläasteikäisenä urkurina ja säestäjänä sekä seuroissa että lähiseudun kirkoissa.
Kouluvuosinaan herkkä nuorukainen tunsi itsensä vähän kummajaiseksi, koska kuului uskonnolliseen vähemmistöön ja harrasti vieläpä taidetta. Musiikkiin keskittyminen lievitti yksinäisyyden kokemusta sekä ajoittaista ahdistusta.
– Kanttorin homma oli ainoa asia, missä tiesin olevani hyvä. Esiintyminen ja palautteen saaminen oli rohkaisevaa, eheyttävää ja palkitsevaa. Se oli tärkeää henkiselle hyvinvoinnilleni.
Kovin rajuja irtiottoja teini ei tehnyt. Kerran hän karkasi sentään veljensä kanssa kiellettyyn tilaisuuteen, ei suinkaan rock-keikalle vaan Kalevi Kiviniemen urkukonserttiin.
– On huvittavaa mutta myös harmittavaa, että meillä oli Raumalla joka kesä tasokas kamarimusiikkifestivaali ja hienoja konsertteja, mutten käynyt siellä koskaan.
Lukion jälkeen Pelkonen lähti Helsinkiin ja opiskeli Sibelius-Akatemiassa kanttoriksi, mutta laulu alkoi tuntua opiskelun aikana omimmalta ilmaisutavalta.
Totuudentorven täyskäännös
Musiikin opiskelija syventyi vapaa-ajallaan tosissaan teologiseen ja hengelliseen kirjallisuuteen.
– Uskoni oli hyvin tummaa ja vakavaa. Uppouduin miettimään liian varhain liian suuria kysymyksiä päivittäin.
Se oli myös luonnekysymys. Mielen raskaus ei johtunut vain ympäröivästä uskonyhteisöstä.
– Olin ystäväpiirissäni ihan omassa sarjassani siinä, miten vakavasti otin uskonasiat. Vähemmälle jäivät lempeät ja armollisemmat aiheet.
Kunnes tapahtui täyskäännös.
– Aloin nähdä toisen puolen kolikosta. Kyseenalaistin ajatuksen, etten voisi laulaa konserteissa. Ooppera tuli elämääni vasta paljon myöhemmin, se ei liittynyt tähän prosessiin.
Seurakuntaoppi vain lestadiolaisten pelastumisesta mietitytti. Myös tiukat elämäntapasäännöt alkoivat tuntua mielivaltaisilta.
”Monen ihmisen suhde omaan kehoon ja seksuaalisuuteen on saatu uskonnollisella opetuksella pahasti solmuun.”
Kaveripiirissä keskusteltiin kiihkeästi ja paljon sellaisista aiheista kuin naispappeus, abortti tai kielto kilpaurheilla ja konsertoida. Nuori Aarne tiesi, miten toistenkin pitäisi elää ja uskoa. Nykyään hän kunnioittaa kunkin omaa vakaumusta.
– On ihmisiä, jotka elävät tässä liikkeessä onnellisina ja arvojensa mukaisesti. Moni elää kuitenkin kaksoiselämää seurojen ja toisenlaisten elämänarvojen välillä.
Kun hänen kaksoiselämänsä sai riittää, hengellinen lapsuudenkoti jäi taakse.
Voitot Lappeenrannan laulukilpailussa vuonna 2013 ja Sibelius-laulukilpailussa 2015 sekä palkinnot liedkilpailluissa Hollannissa ja Saksassa sinetöivät ammatillisen suunnan. Debyytti Kansallisoopperassa Jää-oopperan päähenkilönä oli vahva avaus.
Haaveena taiteellinen vapautuminen
Taiteilijan työssä uskonnollinen tausta on tuottanut Pelkoselle haasteita. Ooppera on lestadiolaisille kielletty musiikinlaji, mutta näyttelemistä ja kehollista itsensä ilmaisua pidetään vieläkin pahempana ja häpeällisempänä.
Esiintymisessä on kynnyksiä, jotka nousevat alitajunnasta. Kerran sisäistetyistä opetuksista ei ole helppo luopua.
– Mitä voimakkaampi tai rajumpi ohjaus on, sitä enemmän joudun haastamaan itseäni, jotta uskallan eläytyä roolihahmooni, Pelkonen tunnustaa.
Oopperalaulaja on kuitenkin oppinut purkamaan esiintymisen esteinä olevia vaikeita tunnekokemuksia, häpeää ja syyllisyyttä. Hän keskustelee ohjaajan kanssa kohtausten tekemisestä ja ohjautuu oikeaan suuntaan.
– Rohkaistun jokaisen produktion aikana. Se on aina prosessi. Minun on hankala hypätä ja heittäytyä suoraan roolihahmooni ja laittaa itseni täysillä likoon.
Omasta olemisestaan, työstään ja äänestään paljon stressiä ottanut taiteilija odottaa tulevilta vuosilta lisää rentoutumista ja taiteellista vapautumista.
Aarne kertoo maailman parhaasta sellististä Yo-Yo Masta, joka havahtui kerran kesken esityksen siihen, että hänhän voisi soittaa teknisesti täydellisen konsertin.
– Yo-Yo Ma tajusi, ettei ole kiinnostunut soittamaan täydellisesti, vaan tärkeämpää on, että tulkinnassa on jotain inhimillistä ja rohkeaa, mitä hän haluaa syvimmiltään antaa.
Haavoittuvuuttakin saa näyttää
Klassisen musiikin kentällä omien heikkouksien paljastaminen ei ole tavanomaista.
– Kilpailu on kovaa. Esiintyjillä on tarve osoittaa olevansa teknisesti taitavia ja hyvässä kunnossa, joten väsymyksestä ja vaivoista vaietaan.
Oopperalaulaja Helena Juntunen julkaisi äskettäin elämäkerran, jossa käsitteli avoimesti myös alkoholismiaan.
– Se oli hieno ulostulo. Hän uskalsi kertoa, millaisia ongelmia monen taiteilijan taustalla on.
Pelkonenkin uskaltaa olla yhä enemmän oma itsensä ja näyttää myös haavoittuvia puoliaan.
– Tällä taustalla oman biseksuaalisuuden pohtiminen ja seksuaali-identiteetin ilmentäminen on ollut kuitenkin minulle iso juttu.
Taiteilija pitää tuhoisana uskonnollista opetusta, jossa seksuaalisuus vaietaan kuoliaaksi, erilaiset identiteetit tukahdutetaan, eikä edes omaan kehoonsa saa koskea.
– Monen ihmisen suhde omaan kehoon ja seksuaalisuuteen on saatu pahasti solmuun. Jotkut selviytyvät siitä solmusta hyvin, mutta monet kantavat elinikäistä häpeää.
Läpi syyllisyyden seinästä
Vuonna 2019 Aarne Pelkonen rakastui mieheen. Tosiasian kohtaaminen ja läpikäyminen oli vaikeaa, vaikka lähipiiri hyväksyi tilanteen.
– Suhde aiheutti koko ajan häpeän tunteita, joita en kunnolla voittanut, enkä uskaltanut puhua asiasta suoraan.
– Myöhemmin olen havahtunut miettimään, miten syvällä häpeä oli. Vaikka olin sitä tosi paljon jo työstänyt, se ei ollut hävinnyt. Se vaikutti osaltaan suhteen etenemiseen ja päättymiseen.
”Rohkaisen niitä, jotka kamppailevat identiteettinsä kanssa, tulemaan kaapista ulos.”
Aarne arvelee, ettei ole ainoa, jolla on tällaisia tunteita ja seksuaali-identiteetin ilmaisemiseen liittyviä raskaita taakkoja. Hän haluaa kertoa oman kokemuksensa, jotta jonkun toisen häpeä hellittäisi helpommin.
– On outoa, ettei ihminen uskalla sanoa itsestään ääneen tällaista perusasiaa, vaan pelkää paljastavansa jotain tosi synkkää. Rohkaisen niitä, jotka kamppailevat identiteettinsä kanssa, tulemaan kaapista ulos.
Entisen uskonyhteisön jättämisen yhteydessä ajatusmaailma voi muuttua, mutta yhtäkkiä jokin elämäntilanne tai työasia saattaa yllättäen kytkeä aivot takaisin henkisiin lapsuudenmaisemiin.
Vaikka kipeät kysymykset olisi jo käsitellyt rationaalisesti ja tieteelliseen tutkimustietoon tutustuen, menneisyydessä mieleen iskostuneet uskomukset painavat yhä takaraivossa.
– Olen joutunut taistelemaan paljon oman pääni sisällä. Taustani takia tuntuu välillä siltä, että edessäni on syyllisyyden seinä. Jostain tosi kaukaa tulee pintaan häpeän tunne, jota on hankala voittaa.
Terapia ja hyvät ystävät ovat auttaneet Aarnea oman identiteetin käsittelemisessä ja hyväksymisessä.
Kehujen kaipuu pysyy
Taiteilijat joutuvat käsittelemään myös suhdettaan yleisön suomaan hyväksyntään sekä omaan menestyksen ja kehujen kaipuuseensa.
Aarne Pelkonen ei enää tarvitse entiseen tapaan palautetta itsetuntonsa pönkittämiseen. Hänellä on läheisten ihmisten tukiverkko, joka vastaa terveellä tavalla tuohon tarpeeseen.
– Olen oppinut luottamaan, että riitän ihmisenä, sellaisena kuin olen. Välillä huomaan silti huvittavalla tavalla, että kaipaan arvostusta jostain suunnasta ja jään odottamaan kehuja, vaikka olen saanut niitä jo tarpeeksi.
Miten kestävä itsetunto voisi perustua pidemmän päälle siihen, että saa koko ajan hyvää palautetta, oopperalaulaja pohtii.
– Kehut ovat kuitenkin varmaan aika monelle taiteilijalle yksi syy taiteen tekemiseen.
Aarnen ahdistustaipumus on laantunut vuosi vuodelta. Hänessä on silti yhä tiettyä erityisherkkyyttä, jonka hän ei toivo koskaan katoavan.
Isojen oopperatuotantojen ja esiintymisten jälkeisessä suvantovaiheessa mieli menee helposti alavirtaukseen.
– Osaan onneksi jo suhtautua siihen ja elää sen kokemuksen kanssa.
Ydinarvot kirkastuvat
Pelkosen suhde omaan lapsuudenperheeseen on pysynyt hyvänä, läheiset suhtautuvat Aarneen arvostavasti.
– Totta kai meillä oli ristiriitoja, kun lähdin liikkeestä, mutta mitä pidemmälle elämä etenee, sitä enemmän sisarusten kesken ovat nousseet esiin kodin hyvät perinnöt.
Pelkosten perhekunnan ilmapiiri on toisia kunnioittava. Vanhasta äidistä pidetään huolta. Kerran vuodessa järjestetään isompi perhetapahtuma. Viime vuonna siihen osallistui 60 henkeä.
Aikanaan 15 sisaruksen välillä oli enemmän yhteenottoja. Vaikeammista asioista ei juuri puhuttu vanhempienkaan kanssa.
– Nykyinen tilanne on vaatinut meiltä kaikilta kasvamista toisten kunnioittamiseen. Pikkuhiljaa itse kukin on oppinut erilaisuuden ymmärtämistä, jota on tullut minunkin tarinani kautta ehkä lisää.
Entä mitä herätysliikkeen hengellisestä perinnöstä jäi elämään?
– Ihan ytimessä on lähimmäisenrakkaus. Omat arvoni tulevat myös inhimillisyyden, empatian ja järjen käytön kautta.
Laulaja on tyytyväinen siihen, että kirkko pitää yllä hyviä ja kestäviä arvoja. Hän haluaa tukea niitä jäsenenä.
– Näen tosi tärkeänä kirkon auttamistyön ja rakkauden sanoman. En näe niinkään arvoa ohjeilla, jotka kertovat, miten muiden pitäisi elää.
Pyhät ymmärryksen hetket
Teologista ja hengellistä kirjallisuutta nuorempana ahminut mies ei enää tunne tarvetta määritellä tarkasti uskonsa sisältöä.
– Sain teologisista oppimäärittelyistä tarpeekseni ja yliannoksen aikoinaan.
Uskonnollisia kokemuksia laulaja on saanut eniten juuri rakastamansa musiikin kautta. Virret ja hengelliset laulut ovatkin hänen ohjelmistonsa yksi keskeinen osa.
”Saan musiikista yhä hengellisiä kokemuksia, vaikkei minulla ole enää valmiiksi annettua vakaumusta.”
Vuonna 2016 saksalaisessa oopperatalossa työskennellyt Pelkonen tuli keikkamatkalle Suomeen. Helsingin tuomiokirkossa esitettiin tuolloin Händelin Messias-oratorio.
– Tajusin yhtäkkiä, miten kaunista, koskettavaa ja jopa pyhää se kaikki oli. Muistan hyvin tuon syvän ymmärryksen hetken: voin saada musiikista yhä hengellisiä kokemuksia, vaikkei minulla ole enää vanhaa, valmiiksi annettua vakaumusta.
Hengellisyys tulee pohjimmiltaan ulkopuoleltamme, ihminen itse ei voi sitä määritellä ja omistaa, Aarne Pelkonen päättelee.
– Henkeä ja pyhää ei voi laittaa mihinkään laatikkoon.
Värejä ja selittämätöntä kauneutta
Luonto on Pelkoselle toinen tärkeä pyhän aistimisen paikka.
– En ole mikään eränkävijä, mutta tykkään kävellä metsissä ja rannoilla, katsoa kauniita auringonnousuja ja -laskuja.
– Myös ystävyydessä on selittämättömän kauniita hetkiä, jotka koskettavat minua syvältä. Nekin ovat hengellisiä kokemuksia, joita ihminen ei itse pysty tuottamaan.
Aarne Pelkonen vähättelee nykyisen hengellisyytensä laatua. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että artisti aistii pyhän kosketuksen varsin voimallisesti ja vieläpä monta kautta.
– Olen itsekin yllättynyt, mitä tässä puhelen. Mieleni on taas avautunut sille, että annan hengellisille kokemuksille tilaa ja arvoa. Ihmettelen tätä maailmaa, näen kaikkialla kauneutta ja värejä ja kuulen erilaisia ääniä.
– Katsoessani meren rannalla auringon laskua, puiden ja kasvien liikettä ja koko sitä luonnon näytelmää ajattelen, että tämä on paljon hienompi ohjelma kuin mitä televisiosta tulee. Tämä elämä on meille annettu suuri elämys. Todellinen taideteos.
Tämä kaikki koettu tuonee Aarne Pelkosen komeisiin ja herkkiin laulutulkintoihin syvyyttä, vivahteita ja kaikupohjaa.
