Katson vanhaa valokuvaa. Minäkö siinä? Kyllä. Voi kun pääsisi tuon naureskelevan hahmon pään sisään, mieleen ja ajatteluun. Kuka hän oli?
Tunnistako sinä (sisäisesti) itsesi vanhoissa valokuvissa?
*
Kuvassa minulla on parta. Se on otettu siis kesän 1979 jälkeen, jolloin työskentelin Tammiharjun mielisairaalassa. Kesän aikana kasvatin parran. Sitä ennen minulla oli pulisongit, joten parran kasvattaminen oli vain pulisonkien kasvattamista yhteen.
Kuvassa olen teologian opiskelija. Kuva on otettu seurakuntanuoriaikaisen kaverin kotitalon kellarissa. Kuvasta olen rajannut toisen kaverin pois. Kellarissa kuunneltiin paljon musiikkia.
Kuvan minä oli jo tehnyt päätöksen, että hänestä ei tulekaan pappia. Mutta mitä hänestä tulee (tuli), sitä hän ei vielä tiennyt. Tosin kirjoittaminen veti puoleensa.
*
Kirjoitin hengelliset muistelmani (Jälleenlöydetty tie, Väyläkirjat 2024), kuten olen varmaan tässä blogissani jo useampaan kertaan muistanut mainita.
Muistelmien kirjoittaminen oli prosessi. Osa siitä päättyi kirjan valmistumiseen, mutta osa jatkui sen jälkeen ja pelkäänpä että jatkuu vielä pitkään. Olen kiinnostunut muistoista ja vuosien vaikutuksesta. Ne tekevät meidät. Olen kiinnostunut ihmisistä matkan varrella, kohtaamisista ja keskusteluista, vaikka en paljon niistä muista. Autettuna saatan jotain hämärrä muistaakin.
Onneksi on valokuvat. Ne todistavat, että elämää oli, vaikka ei itse muistaisikaan.
Ja onneksi on muistelmat.
Kun katselen kuvia nuoruudestani, esim. 20 vuotiaana, niin mietin, että millä konstilla saisin tähän astiset kokemukset tuohon aikaan. Vaikka useinkin ajattelin, että voisin oppia muiden virheistä, niin en saannut ideaani toimimaan. Tein omat virheeni ja vasta niistä oli ”hyötyä”.
Valokuvista minua ilahduttaa se, missä istun äitini sylissä pienenä vauvana. Toinen kuva on kihlakuva, kun ajattelen nyt jo edesmennyttä ensimmäistä vaimoani. Kokonainen elämänvaihe kului hänen kanssaan. Nykyisin tietokoneaikana kuvia on niin paljon etten tiedä edes lukumäärää. Lukemattomia kuvia nykyisestä vaimostani prinsessa Colettesta sekä pikku prinsessoistamme, jotka nykyisin jo aikuistuneina elävät omissa oloissaan.
Minäkin uskon, että kohtaamiset ja keskustelut muokkaavat meitä. Nekin, joita emme muista. Ja ne asiat, jotka saattavat olla vuosikymmeniä unohduksissa ja sitten pulpahtavat mieleen.
Varmasti elämän koetut asiat muuttaakin ihmistä ja varsinkin ajattelua ja se monipuolistuu . Kuitenkin usein saa havaita että kotikasvatuksen merkitys heijastelee ainakin osittain ihmisen ajattelua vanhemmalla iällä . Nuori voi ajautua kauaskin kodin arvoista mutta vanhemmalla iällä alkaa tunnistamaan asioita että ei ole kovin erilainen ajatusmaailmasta kuin vanhempansa , pystyi sitten elämään niiden kodin arvojen kanssa samanlailla tai ei .Monia käytösmalleja kotoa saatuna on kuitenkin monesti vaikea muuttaa vaikka tiedostaisikin niitä . Lähinnä toimintatapoja ja puhumista tai puhumattomuutta koskien vaikeita asioita.