Itse asiassa Tiernapojat kertovat varsin hyvin Augustuksen, Herodeksen ja Pilatuksen ajan Rooman politiikasta sekä siihen tulleesta muutoksesta – kuten myös nykyisen Lähi-Idän ja suurvaltojen politiikan pitkästä taustasta.
Kun Aleksanteri Suuri (356-323 eKr.) kuoli, pitkään riepoteltujen juutalaisten Juudea jäi itäisen Seleukidien valtakunnan ja Ptolemaiosten Egyptin väliin. Sen hallinnasta käytiin ensin Egyptin Ptolemaios I:n (305–283 eKr.) voittoon päättynyt sota. Seleukidit valtasivat kuitenkin Jerusalemin 201 eKr., ja heidän Antiokhos IV (175–164 eKr.) nimitti uuden papiston, ryösti temppelin ja aloitti sorron 167 eKr.
Sitä seurasi ylipappi Mattiaksen pojan Juudas Makkabin johtama voitokas Makkabealaiskapina, jota juutalaiset muistavat hanukkajuhlanaan. Se aloitti sisällissotien vaivaaman Juudean makkabealaisten hallitsijoiden ajan.
Samaan aikaan suurvallaksi laajentumassa ollut Rooman tasavalta oli ajautunut sisäiseen kriisiin, joka päätyi yläluokan patriisin Sullan (138–78 eKr.) diktatuuriin. Häntä alkoivat vastustaa Spartacuksen orjakapinan kukistanut Marcus Crassus, Espanjassa kapinan kukistanut Gnaeus Pompeius sekä nuori Julius Caesar (100–44 e.Kr).
Nykyisen Turkin alueen Pontoksessa taas oli menossa Mithridates VI:sta (120–63 e.Kr.) vastaan sota, jonka Rooma voitti Pompeiuksen johdolla Lycusin taistelussa 68 eKr. Sen jälkeen hän jatkoi valloittamaan Mustanmeren ja Välimeren rannikot sekä eteni 67 eKr. Jerusalemiin. Siellä hän jätti roomalaisten kontrolloiman vallan ylipapin ministerille Antipaterille (114–43 eKr.) – josta vielä kuultiin.
Roomassa jatkui valtataistelu. Caesar, Crassus ja Pompeius sopivat 60 eKr. salaisen triumviraatin vallan jaosta. Crassus sai Pompeiuksen valtaaman Syyrian, ja hän lähti sinne syksyllä 55 eKr. edetäkseen Orodes II:n (55–37 eKr.) hallitsemaan Parthiaan. Carrhaen taistelu 53 eKr. päättyi kuitenkin tappioon ja Crassuksen kuolemaan. Sen jälkeen Roomassa oli kaksi mahtimiestä, joista Caesar sai hallittavakseen eteläisen Gallian ja Pompeius Espanjan.
Päästyään provinssiinsa Caesar jatkoi sieltä omin luvin valtaamaan koko Gallian eli nykyisen Ranskan. Se ei kuitenkaan sopinut Roomaan jääneelle Pompeiukselle kannattajineen, ja Caesar sai senaatilta käskyn palata pääkaupunkiin. Sen hän tekikin, mutta armeijansa johdossa.
Pompeius tiesi, mitä tuleman piti, ja hän pakeni Kreikkaan. Hävittyään Farsaloksen taistelun hän pakeni Egyptiin. Siellä faarao Ptolemaios XIII (51–47 eKr.) surmasi hänet ja antoi pään vadilla takaa ajaneelle Caesarille. Se ei ihastuttanut Caesaria, mutta sitäkin enemmän sen teki Ptolemaioksen sisko–puoliso Kleopatra (69–12 eKr.).
Eikä aikaakaan, kun Caesar tuki Egyptin valtaistuimelle Kleopatraa, joka alkoi odottaa hänelle lasta – tulevaa poikaa Caesarionia. Egyptiläiset nousivat vastarintaan, mutta nyt roomalaisjoukot pohjoisesta riensivät apuun mukanaan Pompeiuksen Jerusalemiin asettama mahtimies Antipater. Caesar palkitsi Antipaterin nimittämällä hänet Juudean prokuraattoriksi ja Galilean tetrarkiksi hänen nuoremman poikansa Herodeksen (72–4 eKr.) – josta myös kuultiin vielä.
Caesar jatkoi sotaretkiä mukanaan sisarensa Julian (100–51 eKr.) tyttären Atian (85–43 eKr.) poika Octavianus (63 eKr.–14jKr.). Caesarin palattua Roomaan senaatti valitsi hänet elinikäiseksi diktaattoriksi. Mutta sen jälkeen joukko senaattoreita mukanaan hänen luottomiehensä Brutus (85–42 eKr.) murhasi Caesarin 15. maaliskuuta 44 eKr.
Octavianuksesta tulee Augustus, jolta kävi käsky
Vielä 18-vuotiaalle Octavianukselle oli yllätys, että isoeno Caesar oli testamentissaan adoptoinut hänet ja määrännyt perilliseksi. Se ei sopinut Caesaria kannattaneelle Marcus Antoniukselle (83–30 eKr.). Monimutkaisten juonittelujen jälkeen Octavianus ja Antonius päätyivät kuitenkin tekemään triumviraatin Gallian ja Espanjan prokonsulin Marcus Lepiduksen (87–12 eKr.) kanssa. Triumviraatti voitti Caesarin murhaajat 42 eKr. Aigeianmeren pohjoisrannikon Filippin taistelussa 42. eKr. Sen jälkeen Octavianus palasi Roomaan ja Antonius eteni itään.
Egyptin Kleopatralla oli kokemusta, miten roomalaisia sotapäälliköitä käsitellään. Hän meni Antoniusta vastaan tuloksena poliittinen liitto ja kolme lasta. Myös Caesarin Juudean tetrarkiksi nimittämä Herodes osasi politiikkaa, ja hänkin meni tapaamaan Antoniusta. Tämä vahvisti Herodeksen aseman Juudeassa mukaan lukien Jerusalemin ja sen temppelin hallinnan. Siitä seurasi kuitenkin jälleen häntä ja roomalaisia vastaan makkabealaisen suvun johtama juutalaisten kapina.
Herodes onnistui pakenemaan juutalaisten kapinaa Kleopatran luokse Egyptiin, ja hän jatkoi sieltä Roomaan. Siellä Antonius ja Octavianus huudattivat hänet senaatilla Juudean kuninkaaksi ja Rooman ystäväksi. Sitä seurasi Antoniuksen uusi sotaretki Syyriaan ja Herodeksen nostaminen takaisin valtaan Juudeassa 37 eKr.
Vähitellen Caesarin ja Antoniuksen poliittinen kilpailu kärjistyi sisällissodaksi, joka heijastui myös valtakunnan itäisillä alueilla Juudeassa Antoniuksen, Kleopatran ja Herodeksen monimutkaisiin juonitteluihin. Kleopatra yritti makuuhuonediplomatiaa myös Herodekseen, mutta kun omakin makkabealaisen suvun vaimo oli hengenvaarallinen, se ei tepsinyt.
Herodes ennakoi jälleen tulevan tilanteen ja putosi jaloilleen. Hän ymmärsi, ettei Rooman valtakuntaan mahtuisi kahta voittajaa. Kun sisällissodan vaaka alkoi kallistua Octavianuksen puolelle, Herodes purjehti Rhodokselle hänen luokseen ja antoi ystävällisen neuvon surmata Kleopatra ja tehdä viljan tuotannon Egyptistä Rooman provinssi. Octavianuksesta tuli Herodeksen tukija, joka laajensi tämän valtapiiriä Juudeasta osiin nykyistä Jordaniaa, Syyriaa ja Libanonia.
Herodeksella riitti puuhaa oman perheen juonitteluissa sekä verisesti kukistetuissa juutalaisten kapinoissa, jotka johtivat vähitellen keisari Augustuksen tuen hiipumiseen. Ne päättyivät mielenterveydeltään horjuvan Herodeksen kuolemaan 4 eKr. Munkki Dionysius Exigus (n.470–544 jKr.) teki aikanaan laskuvirheen, ja sen tarkistuksen jälkeen vuotta pidetään samana, jolloin Betlehemissä syntyi poikalapsi, jolle annettiin nimeksi Jeesus.
Herodeksella oli kuitenkin riittänyt aikaa ja energiaa rakentaa juutalaisille uusi mahtava Jerusalemin temppeli, johon tämä nasaretilainen Jeesus tuotiin tuomittavaksi noin 30 vuotta myöhemmin. Ennen sitä Rooman Juudean politiikka oli tullut uuteen asentoon.
Augustuksen Pax Romana
Octavianuksen ja Antoniuksen sisällissota jatkui, ja Egyptin faaraotar Kleopatra jatkoi Antoniuksen rinnalla komentamassa yhteistä laivastoa Octavianusta vastaan. Syyskuussa 31 eKr. Octavianus kuitenkin voitti sen Aktionin meritaistelussa. Hävinneet rakastavaiset pakenivat Egyptiin ja tekivät lopulta itsemurhat kesällä 30 eKr.
Octavianus varmisti valtakunnan itäisten alueiden hallinnan, ja jatkoi siellä Herodeksen suvun vahvaa asemaa. Rooman vilja-aitasta Egyptistä Octavianus kävi tekemässä uudella hallintomallilla keisarillisen provinssin, mutta sitten oli jo kiire kotiin. Kleopatran ja Antoniuksen lapsista yksi säästyi, muta Caesarin kanssa saatu Caesarion tapettiin varmuuden vuoksi.
Sen jälkeen Välimeri oli Rooman Mare nostrum. Koko nykyisen Italian valloituksen jälkeen siihen oli mennyt runsaat 150 vuotta.
Octavianus palasi elokuun lopulla 30 eKr. Roomaan, ja hän tiesi olevansa Caesarin tavoin ylivoimainen. Tämän vahingosta viisastuneena hän vältti monarkiaan tai diktaattoriin viittaavat kunnianosoitukset ja eli vuoteen 14 jKr. kohtuullisesti – mutta otti itselleen kaikki merkittävät tasavallan virat arvonimellä Imperator Caesar Augustus.
Augustuksen propagandaa johti Gaius Maecenas (70eKr.–8jKr.), jonka huippu oli Vergiliuksen runoelma Aeneis. Sen mukaan Roomasta ”… jonakin päivän tulevaisuudessa vuosien vieriessä nousee miehiä, joilla on kaikki maat ja meret hallinnassaan.”
Augustuksen geopolitiikka: valtaa ja vakiinnuta
Augustuksen pitkä ja melko vakaa keisarius teki mahdolliseksi systematisoida ja kehittää tasavallan aikana opittua geopolitiikkaa valtakunnalle, joka kesti läntisessä osassa vielä 400 ja itäisessä 1400 vuotta. Samalla se tuli opiksi niille, jotka myöhemmin rakensivat imperiumeja tai suojautuivat niitä vastaan.
Rooma oli kasvanut suurvallaksi pienestä Palatium-kukkulan kylästä ja sen poliittinen eliitti oli oppinut vähitellen alueen laajentamisen ja hallinnan geopoliittisen ajattelun. Sen jälkeen kyse oli vielä Augustuksen keisarillisella ideologialla perustellusta ja hyvin suunnitelluista valloituksista ja niiden vakiinnuttamisesta.
Jatkossa siitä muodostui Roomasta alkanut, kristinuskon ja kreikkalaisuuden täyttämä nouseva domino, joka on laajeni lopulta koko maapallolle samalla kun sen vaikutuspiiriin on tulleet uudet kansat alkoivat vaatia itselleen omia oikeuksia.
Augustuksen tavoitteena oli valtakuntansa lopulta 10 000 kilometrin ulkorajojen saaminen puolustuksen kannalta edullisiksi ja kestäviksi sekä olla realistisesti ylittämättä omia voimiaan.
Augustus nojasi voimaan, mutta korosti sen mahdollistaman hegemonian, diplomatian ja geopolitiikan ensisijaisuutta sekä taloudellista edullisuutta sotiin verrattuna. Hänen sotataloutensa perustui mieluummin oman voiman näyttöön kuin käyttöön sekä muiden valtioiden käyttöön oman valtakunnan hyväksi mm. sijaissodin tai saamalla potentiaaliset viholliset ja kilpailijat sotimaan keskenään.
Sisällissotien lopulla Augustuksen Roomalla oli aseissa 60 legioonaa eli noin 300 000 miehen armeija. Voiton varmistettuaan Augustus vähensi niiden määrää 28 legioonaan. Niiden rinnalle tulivat myös usein vallattujen alueiden asukkaista muodostetut lisäjoukot, auxilia.
Legioonien määrä jäi Augustuksen asettamalle tasolle seuraaviksi 300 vuodeksi, vaikka joitakin uusia perustettiin matkan varrella. Identiteetiltään vahvat legioonat numeroitiin, ja niillä oli oma perustajansa tai sijoitusalueensa nimi sekä kaikilla tunnuksenaan Rooman kotka – jollainen on yhä Yhdysvaltojen, Saksan ja Venäjän vaakunoissa.
Roomalaisten vähitellen oppima divide et impera -politiikka systematisoitiin kolmeen portaaseen. Sisimpänä oli itse monikansallinen, Rooman kansalaisten ja sellaiseksi ylennettyjen johtama valtakunta sekä sen provinssit senaatin tai keisarin alaisen hallinnon suorassa kontrollissa. Sen ulkopuolella olivat vasallivaltioiden ja näiden selustassa vasalliheimojen kehät.
Kaikilla provinssien, vasallivaltioiden ja vasalliheimojen kehillä pyrittiin voimaan nojaavan diplomatian avulla estämään mahdollisten kapinallisten ja ulkoisten vihollisten liittoutumista sekä saatettiin muita sotimaan mieluummin keskenään tai Rooman puolesta kuin Roomaa vastaan. Siksi liittolaiset ja vasallitkin saivat selustaansa sitä tasapainottavan voiman.
Rooman voiman uhkaamat ja samaan aikaan sen palkitsemat vasallit tasapainottivat toisiaan ja torjuivat mahdollisimman paljon niiden ulkopuolelta tulleita hyökkäyksiä sekä ryöstöretkiä Rooman provinsseihin. Se teki tarpeettomaksi sekä rajojen tarkan määrityksen että panostuksen niiden jatkuvaan vartiointiin. Tämä taas auttoi legioonien määrän puolittamista ja niiden järjestämistä liikkuvaksi armeijaksi.
Legioonat sijoitettiin valloitettujen alueiden provinsseihin tasapainottaen sisäisten kapinoiden torjumista ja ulkoisen turvallisuuden tarvetta. Kullakin legioonalla oli talvileirit muiden vuodenaikojen mennessä pääasiassa marsseihin, harjoituksiin ja sotimiseen – mikä samalla viesti provinssien asukkaille Rooman mahtia ja turvallisuutta. Legioonia yhdistämään rakennettiin tieverkostoja liikkuvuuden parantamiseksi kohtaamaan tarvittaessa mahdollisimman nopeasti useiden legioonien voimin tavallista suurempia haasteita.
Rooman politiikan keskeisinä keinoina olivat siis sotilaallisesta uhkasta tuleva hegemonia, itse sotilaallisen voiman käyttö ja erilaisten etujen ja tukipalkkioiden tai lahjusten myöntäminen. Vasalleille annettiin myös turvaa sekä ulkopuolisia että itse Rooman interventiota eli vasallivaltiosta provinssiksi valloittamista vastaan.
Ajan mittaan monet vasallivaltiot kuitenkin oppivat Roomasta, mutta niiden yrittäessä itsenäistyä ne usein vallattiin helpommin mutta myös kalliimmin hallittaviksi provinsseiksi. Vähitellen valtakuntaa vaivaamaan alkanutta alkuperäisten roomalaisten laiskistumista ja haluttomuutta asepalvelukseen alettiin vähitellen ratkaista rekrytoimalla legiooniin miehiä vasallivaltioista ja -heimoista – mikä sekin kävi lopulta kalliiksi.
Jos ulkoinen hyökkäys tai sisäinen kapina kuitenkin vaati voimaa, sitä käytettiin niin, että se varmasti tuntui. Silloin myös levisi tieto Rooman haastamisen riskeistä – kuten esimerkiksi juutalaisten kapinoiden aikana. Raja-alueiden politiikassa turvauduttiin tarpeen mukaan myös ennalta estäviin iskuihin ulkoisten häiritsijöiden alueille ja niiden sotilaallisten mahdollisuuksien tuhoamiseen ennalta. Mutta jos voiman käytölle tuli vastaan raja eli tappio, osattiin myös jarruttaa ja välttää yli voimien yrittämistä – kuten etelässä Arabiassa ja Gallian pohjoisrajalla,
Kuvaan kuului myös valloitettujen ja vasallialueiden sisäinen kolonisoiminen esimerkiksi asuttamalla niihin legioonien veteraaneja, perustamalla roomalais-kreikkalaisia kouluja sekä kulttuuri- ja sirkus-gladiaattorilaitoksia, teattereita, kilpa-ratoja sekä roomalaistamalla kultteja. Eri alueiden erilaisissa kehitysvaiheissa olleille kulteille sopi hyvin Rooman vallan osoittamiseksi sen keisarin patsaan nostaminen kunnioitettavaksi jumalana vanhojen rinnalle.
Ongelmiakin oli kuten juutalaiset, joilla oli omasta takaa ainoa Jumala. Samaan kuvaan kuului myös väestöryhmien kilpailuttaminen ja riitauttaminen keskenään mm. niiden eliittejä palkitsemalla ja Rooman kansalaiseksi korottamalla. Siitä Uusi testamentti antaa varsi eloisan kuvan.
Augustuksen Rooman turvallisuus ei siis perustunut aluepuolustukseen rajoilta alkaen vaan vastapuolen ennalta estämiseen vasallien ja diplomatian avulla ja tarvittaessa linnoitusten sijaan vihollisen lyömiseen ennalta estävin hyökkäyksin tai syvällä omalla alueella legioonien taktiikalle sopivalla taistelukentällä.
Augustuksen geopoliittinen opetus oli varsin selkeä kaikille tuleville, jotka aikoivat ja onnistuivat saavuttaa, säilyttää tai torjua imperiumin.
Se jolla on voimaa etenee, kunnes vastaan tulee toinen voima. Ei pidä yrittää enempää kuin mihin omat voimat riittävät. Johtajan hybris eli ylimielisyys ja suuruudenharha on tuhon alku. Voiman näyttäminen käy halvemmaksi kuin sen käyttäminen. Vallatun alueen ja uuden aseman vakiinnuttaminen on yhtä tärkeätä kuin itse saavutus.
Ensimmäisen joulun ja pääsiäisen välinen aika
Augustuksen suurimmat ongelmat olivat Gallian Reinin rajan pohjoispuolen germaaniheimot, Adrianmeren varsin kapean rantakaistan ja Tonavan välisen alueen heimot sekä idässä uusi Parthian suurvalta.
Rooman eri rajojen tilanne vaihteli. Idässä olivat suurvalta Parthia ja Herodesten lujassa otteessa ollut mutta jatkuvasti kapinoiva Juudea. Reinin ja Tonavan alueiden barbaariheimot eivät ilman kiinteitä valtioita kyenneet pitkään aikaan laajoihin hyökkäyksiin, mutta jatkuvasti pienempiin. Kummankin suunnan barbaariheimot tekivät yhä aktiivisemmin ryöstöretkiä yli vartioimattomien rajojen Rooman provinsseihin. Itse asiassa tulo Rooman uhka ja siitä oppiminen yhtenäisti muita, ja se loi jatkuvasti parempia edellytyksiä liittoutua Roomaa vastaan.
Vallatuilla alueilla oli myös kapinoivia heimoja, jotka alkoivat etsiä liittolaisia Rooman laajenemista pelkääviltä naapureiltaan. Rooma puolestaan koetti hillitä niitä sotilaallisin iskuin, laajentamalla aluettaan strategisesti tärkeisiin kohtiin sekä toteuttamalla rajojensa ulkopuolellakin vasalleihin divide et impera -politiikkaa. Jos vasallivaltio alkoi osoittaa itsenäistymisen merkkejä, se vallattiin provinssiksi.
Kokonaisuutena Augustuksen järjestelmä toteutti ja viesti Rooman hegemoniaa valtakunnassa ja lähialueilla – eli vaarallisuutta poiketa sen politiikasta ja palkitsemista sopeutumisesta Rooman järjestelmään. Sopeutumista edisti myös itse Rooman alueellaan ylläpitämän rauhan Pax Romanan tuomat edut – verrattuna sen ulkopuolisten heimojen jatkuviin keskinäisiinkin kahinoihin.
Augustuksena kuollessa 14 jKr. Rooma oli pohjoisessa edennyt Reinin lisäksi Tonavalle sekä vallannut Afrikan rannikon nykyisen Algerin tasolta Egyptiin ja Juudeaan. Se oli myös vallannut nykyisen Keski-Turkin, ja Mustanmeren rannikot Kaukasukselle asti olivat pääosin sen vasallivaltioita. Samaan aikaan Rooma oli kukistanut vallatuilla alueilla lukuisia kapinoita, mutta törmännyt myös kaikissa ilmansuunnissa tappioihin, jotka olivat saaneet vähitellen vetämään jarruja laajentumiselle sekä suuntautumaan sisäiseen ja ulkoiseen vakiinnuttamiseen pyrkivään politiikkaan ja diplomatiaan.
Augustus rakensi kestävän järjestelmän, mutta epäonnistui vallanperimyksen järjestämisessä. Hänen rajojaan vielä paikkailtiin, mutta kehitettynä järjestelmä kesti 300 vuotta barbaariheimojen ja itäisen suurvallan hyökkäykset. Sen sijaan jättiläisvaltakunnan hallitseminen ja puolustus sekä sen kansalaisten arki vähitellen kiihtyvän korruption sekä väkivallan ja seksin rappiokulttuurin keskellä osoittautuivat vaikeiksi. Vähitellen yhä useammat alkoivat etsiä elämälleen kestävää henkistä pohjaa.
Maaherra Pilatuksen selkkaus Jerusalemissa
Senaatti päätti antaa Augustusta seuranneelle Tiberiukselle (14–37 jKr.) ”ensimmäisenä kansalaisena” samat valtaoikeudet kuin Augustuksella. Sota germaaneja vastaan jatkui joitakin vuosia, mutta Reinille vetäytymisen jälkeen Rooman ulkopolitiikka jatkui aluksi Augustuksen viimeisten vuosien linjalla. Rajat riittivät, ja diplomatia sekä valtausten vakiinnuttaminen nousivat ensisijaiseksi.
Tiberiuksen sisäpolitiikassa korostui säästäväisyys, mutta vastahakoisuudessa keisarin tehtävään saattoi olla jotakin perää. Hän siirsi keisarin töitä vähitellen pretoriaani- eli henkivartiokaartin päällikölle Sejanukselle (20 eKr.–31 jKr.), ja muutti itse 26 jKr. pienelle Caprin saarelle noin 250 kilometriä Roomasta etelään. Sejanus sai aikaan veristä jälkeä, ja arvostelun kasvaessa Tiberius tuomitsi hänet lopulta kuolemaan 31 jKr.
Rooman reunavaltiopolitiikka perustui eri tavoin kohdeltuihin raja-alueiden provinsseihin tai vasallivaltioihin, ja se vaati jatkuvaa kunkin ympäristön muutosten mukaista säätämistä. Kun keisarilla oli taivaallinen valta, hän myös pystyi sen tekemään senaatin oppositioista huolimatta eri alueiden tilanteen mukaisella joustavuudella.
Nykyisen Turkin itäisessä osassa oli Kappadokia, josta Antonius oli 36 eKr. tehnyt vasallivaltion ja asettanut sinne kuninkaaksi paikallisen mahtimiehen Arkelauksen. Tämä oli erehtynyt olemaan ylimielinen Tiberiukselle, ja hän sai maksaa siitä. Vasallivaltiosta tuli maaherran johtama Rooman provinssi 37 jKr. Geopoliittisesti katsoen ratkaisu varmisti Roomaan hallintaa Armeniaan, mutta hävittäessään puskurivaltion se uhkasi toista suurvaltaa Parthiaa – ja johti vastaliikkeisiin.
Tiberiukselle riitti töitä myös kapinoiden kukistamisessa. Yksi päänsärky oli jatkuvasti Juudea. Hänen aikanaan joko 30 tai 33 jKr. Jerusalemissa oli pieni selkkaus, jolla oli suuret seuraukset. Herodes Suuri oli aina pelannut korttinsa hyvin, ja Augustus oli tehnyt hänestä tilanteeseen räätälöitynä Juudeaa laajemman alueen hallitsijan. Kuten edellä mainittiin, keisarin tuki oli kuitenkin alkanut hiipua mielenterveyden ongelmista kärsineen Herodeksen kauden lopulla. Kuitenkin hänen kuoltua 4 eKr. Augustus oli vahvistanut tämän aikaisemman suosikkinsa testamentin.
Isä Herodeksen testamentin mukaisesti hänen hallitsemansa alue jaettiin kolmelle pojalle. Näistä Herodes Arkhelaos sai Juudean, Samarian ja Idumenian, mutta Augustus alensi hänen arvonsa etnarkiksi eli käskynhaltijaksi. Antipas sai Galiean ja Peraian eli nykyisen läntisen Jordanian tetrarkin arvolla eli neljänneksen hallitsija.
Augustus oli kuitenkin vähitellen kyllästynyt myös Herodes Arkhelaoksen monenlaiseen hurjasteluun, ja hän oli ottanut Juudean ja Jerusalemin Rooman suoraan hallintaan maaherran johtamana.
Herodes Antipas oli jäänyt valtaan Galileassa, mutta myös hän oli sekoillut avioliitoissaan. Sitä arvosteltuaan paikallinen saarnaaja Johannes oli menettänyt päänsä, kun Antipas oli tullut luvanneeksi sen hurmaavasti tanssineelle toisen vaimonsa tyttärelle Salomelle. Muutenkin juutalaisten oli vaikea sopeutua roomalaiseen elämäntapaan, kovaan komentoon ja moniin jumaliin korkeimpana itse keisari. Heillähän oli omasta takaa ainoa oikea, jonka kanssa Mooses oli tehnyt sopimuksen.
Augustuksen jälkeen Tiberius jatkoi edeltäjänsä hallintomallia Välimeren itärannikolla. Niinpä Juudea sai 26 jKr. jo viidentenä maaherrana Pontius Pilatuksen, jonka on tuossa vaiheessa täytynyt olla myös Sejanuksen suosikki. Pilatus ei näytä hyväksyneen juutalaisten omaperäisyyttä, ja hän yritti heti alkuunsa tyhjentää temppelin kassan omiin rakennusprojekteihinsa. Ylipappi Kaifas (18–37 jKr.) ei pitänyt siitä, ja seurauksena oli Jerusalemissa jälleen verisesti kukistettuja mellakoita.
Pilatus sai jatkuvasti vangita ja tuomita erilaisia juutalaisten profeettoja ja kapinallisia, ja juuri ennen 30 tai 33 jKr. pääsiäistä erään Barabbaan. Mutta heti perään liikkeellä oli myös Nasaretista kotoisin oleva kansankiihottaja. Tähän Jeesukseen oli kuitenkin vaikea päästä kiinni, koska hän poikkesi muista. Hän opetti, että annetaan keisarin hoitaa omat asiansa, ja rakentakoot vanhurskaat eli psyykensä oikeassa järjestyksessä pitävät tähän syntiseen maailmaan oman Jumalan valtakunnan: ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.”
Sekä Pilatukselle että Kaifaalle pääsiäisen mellakka olisi ollut vaarallinen, koska Jerusalemin temppeliin kokoontui silloin useita satojatuhansia juutalaisia uhraamaan kymmeniä tuhansia lampaita, joiden veren sadat papit kantoivat alttarille – kuluneen vuoden aikana oman Jumalan kanssa sovitun liiton rakoilun eli syntien sovittamiseksi.
Kaifaalla ei ollut varaa roomalaisten koviin otteisiin, joista tässä tilanteessa olisi jälleen voinut seurata melkoinen kriisi. Pilatuksella taas ei ollut varaa huonoihin uutisiin Roomaan, missä juuri silloin oli Sejanuksen asemaan liittynyt kriisi. Mutta Pilatus myös tiesi temppelin papiston olevan kateellinen hänen mielestään poliittisesti melko riskittömältä näyttäneelle Jeesukselle tämän saamasta suosiosta, ja papiston siksi suurentelevan tämän vaarallisuutta. Hänelle olisi ollut kätevintä, jos tästä häiriköstä olisi selvitty pelkällä puheella.
Temppelin Suuri neuvosto kuitenkin kannatti Kaifasta: ”Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?” – ja vangitutti Jeesuksen. Hänet vietiin Pilatuksen tuomittavaksi syytteenä esiintyminen juutalaisten kuninkaana. Kun Jeesus oli kotoisin Galileasta ja sen tetrarkki Herodes Antipaskin oli kaupungissa, myös tämä sai varsin uteliaana tilaisuuden sanoa sanansa tai paremminkin olla sanomatta juuri mitään, kun Jeesus ei suostunut puhumaan serkkunsa Johannes Kastajan surmaajalle.
Loppujen lopuksi Pilatus ei löytänyt Jeesuksen syytteille perusteita, mutta temppelin hallinto kiihotti sekä itseään että pääsiäiseksi temppeliin kokoontunutta kansaa. Lopulta Pilatus valitsi itselleen pienimmän riesan tien. ”Pilatus sanoi heille kolmannen kerran: ’Mitä pahaa hän sitten on tehnyt? En ole havainnut mitään, minkä vuoksi hänet pitäisi tuomita kuolemaan…’ Huutonsa voimalla he saivat tahtonsa läpi. Pilatus päätti lopulta suostua heidän vaatimukseensa” – eli kuolemanrangaistukseen roomalaiseen tapaan naulaamalla ristille. Itse asiassa jotkut itäisen kristikunnan seurakunnat pitävät Pilatusta yhä suuressa arvossa.
Sillä kertaa Pilatus selvisi kuten myös temppelin hallinto, mutta samaan aikaan Pilatuksen todennäköiselle tukijalle Sejanukselle kävi Roomassa huonosti. Muidenkin liian kovien otteiden jälkeen Pilatus kutsuttiin kotiin vähän ennen Tiberiuksen kuolemaa 36 eKr.
Juudean kuohunnan keskellä Herodeksen dynastian taidosta kertoo, että vielä Herodes Suuren pojanpoika Agrippa I (10 eKr.–44 jKr.) lähetettiin Roomaan ystävystymään tulevan keisari Caligulan kanssa ja hän sai setänsä Filipin alueiden hallinnan. Sen jälkeen tuettuaan Claudiusta keisariksi hän jatkoi lähes koko isoisänsä alueen johdossa. Vielä hänen poikansakin Agrippa II (28–100 jKr.) jatkoi lojaalina Claudiuksen, Neron, Vespasianuksen ja Tituksen aikana. Kumpikin Agrippa jatkoi Herodes-dynastian politiikkaa kukistaa jatkuvia juutalaisten kapinoita ja padota heidän nasaretilaistensa etenemistä, kunnes 66 jKr. alkoi juutalaisten valtakunnan lopullinen kapina ja tuho – sekä exodus, joka päättyi paluuseen vasta toisen maailmansodan jälkeen 1900 vuotta myöhemmin.
Te tapoitte syyttömän… tehkää itse parannus…
Vielä 30-luvun alun pääsiäisen jälkeen keisarillinen geopolitiikka jatkoi vielä jonkin aikaa omaa rataansa, mutta Jerusalemissa Pilatuksen tuomio ei jäänyt siihen.
Ristiinnaulitulla oli kannattajia, joiden johtaja Pietari otti aloitteen käsiinsä, ja palautti mieleen näiden omankin pelkuruuden pääsiäisenä: ”hänet… te naulitsitte ristille ja tapoitte… Kun he tämän kuulivat, saivat he piston sydämeensä ja sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: Miehet, veljet mitä meidän pitää tekemän? Niin Pietari sanoi heille: Tehkää parannus…”. Pääsiäisen tapahtumat huomioon ottaen, Pietari olisi tietenkin voinut sanoa myös, että me naulitsimme ristille ja tapoimme syyttömän.
Joka tapauksessa suuressa euraasialaisessa traditiossa uhrata syytön ihminen tai eläin kuten kreikkalaisten vuohipukki (tragos) tai juutalaisten karitsa (שה לעולה) alkoi vielä suurempi käänne. Sen jälkeen on teologeilla ja filosofeilla riittänyt pohtimista, miten on mahdollista, että ihminen voi vapaasti harkita ja päättää toimia saman tiedon pohjalta joko oikein tai väärin – toisin kuin silloisen kreikkalais-roomalaisen ajattelun kuten mukainen Aristoteleen käytännöllisen päättelyn analyysi sanoi.
Réne Girardin mukaan ihmiskunnan alkuperäisin tapa ratkaista ja johtaa kriisejä oli ollut vihan kohdistaminen johonkin uhriin, joka sitten surmattiin joukolla. Siihen toi muutoksen ensimmäinen kristillinen pääsiäinen sanomanaan, että te olette surmanneet syyttömän, tehkää itse parannus. Ymmärrettävästi se herätti Jerusalemin vanhan liiton vanhan vallan jyrkkää vastustusta.
Myös hellenistisen ajan juutalainen oppinut, isältään Rooman kansalaisuuden perinyt Saul Tarsoslainen liittyi kovin ottein torjumaan uuden liiton uskoa. Mutta siihen itse tutustuttuaan hän muutti mielensä noin 34 jKr. ja otti nimekseen Paavali. Hänessä kohtasivat ja löysivät ratkaisun oppinut juutalainen, kreikkalais-hellenistinen ja roomalainen. Tämä teltantekijä innostui asiaan niin paljon, että hän lähti kolmelle pitkälle lähetysmatkalle nykyiseen Turkkiin ja Kreikkaan ja päätyi lopulta Rooman kansalaisena tuomittavaksi pääkaupunkiin.
Kun sisäisesti romahtavan Rooman geopolitiikka sai jatkossa Paavalin tuoman uuden sisällön, historiassa alkoi uusi vaihe.
Risto Volanen, Yhteiskuntatieteiden tohtori
Teksti perustuu lukuun ensi vuonna ilmestyvästä tutkimuksesta ”Rooman synnystä Suomen syntyyn – kruunun ja alttarin geopolitiikka 753 eKr. – 1848 jKr.”
