”Kristityt ovat toisen luokan kansalaisia”, totesi surullisen toteavasti teekupin yli katolisen kirkon Delhin arkkipiispa Anil Joseph Thomas Couto. Hän edustaa Intiassa kristinuskoa monissa uskontojenvälisissä neuvotteluissa ja suhteessa hallitukseen. Teekuppiin oli kaadettu lähes pirtelöltä maistuvaa teetä. Kuulemma erityisille vieraille kaadetaan aina ylimääräinen sokerilusikallinen. Olin vierailemassa Suomen Pipliaseuran tukemissa raamatunkäännöshankkeissa Intiassa ja pääkaupunkiosavaltiossa saimme paikallisen pipliaseuran kautta kutsun myös tapaamaan arkkipiispaa. Matkastamme on jo yli vuosi aikaa, mutta tänne kiirivät uutiset kertovat, että kristittyjen vaino on edelleen todellista.
”Työnsaanti tai omaisuuden hankinta on kristittynä vaikeampaa. Kristittyjen oikeusjuttuja siirretään oikeudessa vuosikausia, aina hamaan tulevaisuuteen. Viime vuosina on myös ollut kasvavassa määrin hyökkäyksiä kristittyjä kohtaan. Jumalanpalveluksia keskeytetään jatkuvasti.” Couto kertoi esimerkkejä kristittyjen syrjinnästä.
Pääkaupungissa New Delhissä kristityt elävät vähemmistönä. Delhin katukuvassa näkyi hindutemppeleitä, jalkakäytävälle tehtyjä hindualttareita ja katumainoksia, jotka julistavat ”yhtä Intiaa”. Kristitylle vähemmistölle yksi Intia tarkoittaisi, että hautajaiset tai häät olisi suoritettava hindumenoin ja uskonnollinen moninaisuus laitettaisiin yhteen muottiin. Hindulaisuutta tuetaan vahvasti valtion taholta. Esimerkiksi koulut eivät saa valtion avustusta, jos ei ole hindin opettajaa. Jokaisessa koulussa on myös opetettava joogaa, joka mielletään Intiassa hindulaisuuden harjoittamisen muodoksi.
Intiassa on uskonnonvapaus, mutta käännyttäminen on laitonta. Silti kristinusko kasvaa. Piplian tilastot kertovat, että Intiassa myytiin kolmanneksi eniten Raamattuja maailmassa ja Piplialla on maassa käynnissä 110 raamatunkäännöshanketta paikallisille kristityille, ja pyyntöjä tulee koko ajan lisää. Kysyin piispalta, mistä tämä voi johtua. Hän antoi vastaukseksi kastijärjestelmän, joka tosin virallisesti ei ole enää olemassa, käytännössä se kuitenkin on vielä yhteiskunnassa. ”Ihmiset etsivät pelastusta ja vapautusta. Kristinuskossa intialaisia puhuttelee tasa-arvo ja kastijärjestelmästä irtautuminen.” arkkipiispa Couto pohti.
Vierailin kaupungeissa ja kylissä, joissa useimmissa olin ensimmäinen ulkomaalainen. Monet katsoivat vaaleita hiuksiani ihmeissään ja halusivat ottaa kuvan. Vuoristokylissä palelin villasukat jaloissa, merenpinnan korkeudella hikoilin tasaisessa 30 asteen lämmössä. Intia on valtava maa, jonka sisällä on monta maata, ja jossa puhutaan tuhansia kieliä. Useimmat raamatunkäännösprojekteistamme alkavat kirjakielen luomisella. Se tarkoittaa kirjoitusasun ja kirjaimien valintaa ja rakenteen vakiinnuttamista. Vähemmistökansalle tarkoittaa näkyväksi tulemista ja pohjan luomista omakieliselle muullekin kirjallisuudelle ja koulutukselle. Tapaamani ihmiset olivat ylpeitä, että vihdoin heidän kielensä tunnustetaan valtakielien rinnalla, heillä on näyttää Raamattu siitä todisteeksi.
Dimapurin kaupungissa, Nagalandissa, koulussa pieni tyttö sinisessä koulupuvussa hymyili niin leveästi, että sen voi miltei nähdä takaapäin. Hän kertoi äidinkiellellään koillis-Intian viittomakielellä: ”Kuulevat puhuvat suullaan, kuurot puhuvat käsillään. Kuulevat käyttävät korviaan, kuurot kuulevat silmillään. Meillä on samat kyvyt ja taidot. Me olemme samanarvoisia Jumalan edessä. Olemme kaikki erityisiä.” Intiassa on 62 miljoonaa viittomakieltä äidinkielenään puhuvaa, joten ihan pienestä vähemmistöstä ei ole kyse. Pitkään viittomakieltä oli kielletty käyttää julkisesti ja kuuroutta pidettiin kirouksena, minulle kerrotaan kuurojen koulussa, joka on suuren osavaltion ainut laatuaan. Samassa yhteydessä toimii kirkko ja ammattikoulu ja siellä tehdään myös viittomakielistä raamatunkäännöstä. Monille tämän koulun oppilaille tämä on paikka, jossa saa kielen ilmaista tunteitaan ja saa sellaisen nimen, jonka itsekin ymmärtää (eikä vain kuulevien kielisen nimen). Myös minulle annettiin nimi. Se on kirjain H viitottuna kulmakarvoja myötäillen, sillä he pitivät kulmakarvojani erityisenä.
Koulun rehtori kertoo, kuinka he ovat joutuneet taistelemaan ihmisoikeuksien puolesta. Esimerkiksi kuuroille oikeus mennä naimisiin saatiin vuonna 2015 ja ensimmäinen vihitty kuuro pari oli tämän koulun kasvatteja. Rehtori kertoo ylpeänä, miten koillis-Intian viittomakieli on maailman rikkain kieli eri merkkijärjestelmineen, ja kuinka nyt tehtävä raamatunkäännös on kulttuuriteko.
Äiti Teresa, siis tämä hyväntekijä, joka tuli kuuluisaksi nimenomaan työstään Intiassa köyhien parissa, kerrotaan sanoneen, että ”pyrkikää siihen, että jokainen, joka tulee luoksenne, lähtisi takaisin entistä onnellisempana”. Palaan omaan kysymykseeni arkkipiispalle siitä, että miksi kristinusko kasvaa. Ehkä tämän takia. Kristityt lukevat ehkä Raamattua, mutta ihmiset lukevat kristittyjä.
Ja tästä seuraa tärkeä jatkokysymys, jonka jokainen kristitty voikin nyt kysyä itseltään: onko minun elämäni esimerkki pelastuksesta ja tasa-arvosta? Lähteekö minun luotani ihminen onnellisempana takaisin?
Teksti: Hanna Paavilainen, Suomen Pipliaseura
