Toimittaja Niilo Rantala kirjoittaa Kotimaassa 20.12.2024 edelleen teattereissa pyörivästä paavin valintaa käsittelevästä elokuvasta Conclave. Koska Kotimaan kulttuurijuttuja – kuten muitakaan – ei voi Kotimaan sivuilla suoraan mitenkään suoraan kommentoida, täytyy se tehdä näin blogin kautta.
Niilo kirjoittaa huikeasta paavin valintaa kuvaavasta elokuvasta ansiokkaasti ja monipuolisesti. Ei minulla ole elokuvan arvioon eikä loistavasti kuvattuun pyhien isien juonitteluihin mitään lisättävää. Tällaista korkeakirkollinenkin elämä voi olla.
Sitä vastoin haluaisin vähän laajentaa aiheen käsittelyä. Leffan päähenkilö, paavin valintaa Sikstuksen kappelissa Vatikaanissa johtava kardinaalikollegion dekaani, kardinaali Thomas Lawrence (Ralph Fiennes) pitää valintakokouksen alkajaisiksi koskettavan saarnan.
Siinä hän puhuu maailmanlaajan katolisen kirkon moninaisuudesta, moni-ilmeisyydestä, moniäänisyydestä. Siitä kuinka Vatikaaniin kokoontuneilla kardinaaleilla on erilaisia, hyvinkin vastakkaisia näkemyksiä. Siitä huolimatta, että he ovat saman kirkon jäseniä
Saarnassaan dekaani varoittaa varmoista mielipiteistä, kaikenlaisesta varmuudesta. Kirkon tie on paradoksi, epävarmuuden tie, varmojen näkemysten kyseenalaistaminen, epäonnistumisten myöntäminen, jopa oman uskon epäily.
Dekaanin saarna on koko elokuvan sykähdyttävintä antia – jotain niin idealistista kaiken kardinaalikollegoiden juonittelun, valtapyrkimysten, menneisyyden syntien paljastumisen ja pönöttämisen keskellä. Mutta siinä kiteytyy jotain kirkon syvimmästä olemuksesta – myös Suomen luterilaisessa kirkossa, ja nimenomaan tässä valeuutisten, salaliittoteorioiden ja kuplaantumisen ajassa.
***
Olen esittänyt aikaisemminkin, että juuri moniäänisyydessä ja siihen liittyvässä erimielisyyksien sietämisessä voisi olla kirkon brändin ydin, asia, jolla se erottuu kaikista muista hyvää ajavien ja maailmaa muuttamaan pyrkivien yhden asian liikkeiden ja organisaatioiden joukosta.
Kirkossa on viime vuosikymmeninä pyritty vimmalla yhteen yhteiseen näkemykseen. Kuitenkin kirkon historia on täynnä ristiriitoja, erilaisia näkemyksiä, omia tulkintoja, oikeassa olemisen varmuutta. Kautta aikojen on ristiriitoja kuitenkin soviteltu, etsitty suurinta yhteistä nimittäjää, etsitty asioita, joista voidaan olla yhtä mieltä. Sen tuloksena syntynyt jotain hyvää: kirkko on monella tavalla ajattelevien ihmisten yhteisö, eikä mikään muu yhteisö kätke sisäänsä niin suurta määrää erilaisia ja individualistisia mielipiteitä. Kirkossa ollaan totisesti mielipiteiden kirjolla.
Mitäpä jos kirkko ottaisi ihan tosissaan strategiansa lähtökohdaksi ajatuksen siitä, että kaiken maailman organisaatioista kirkko olisi juuri se, jossa voi ja saa olla eri mieltä, jossa saa epäillä, jossa saa erehtyä, jossa saa olla epätäydellinen – mutta samalla nöyrästi tunnustaen, että myös toisin ajattelevilla on siihen oikeus.
Ja myös niin, että tämä monella tavalla ajattelevien epävarma yhteisö myös tietoisesti näkyisi kirkon julkisuuskuvassa, siitä puhuttaisiin myös suurilla kirjaimilla, ihan oikeasti ääneen.
Ei se ole helppoa, mutta se olisi jotain ainutlaatuista, vastavirtaan kulkemista, todella radikaalia. Eli että jatkuvien erimielisyyksien, valtapyrkimysten ja oikeassa olemisen vaatimusten sijaan etsisimme suurinta yhteistä nimittäjää, tai edes pienintä.
Että rakentaisimme niille asioille, joista voimme olla yhtä mieltä. Ja rehellisesti tunnustaisimme, että samalla kun voimme olla asioista eri mieltä, voisimme kuitenkin kuulua samaan yhteisöön. Sietää toisiamme, ilman että vimmaisesti yrittäisimme käännyttää toinen toisiamme oman mielipiteemme kannalle.
Alkaen vaikkapa kirkolliskokouksen valtapolitiikasta. Ja kirkollisten medioiden ja somen keskustelupalstoilta.
Nöyryyttä se toki vaatii. Mutta eikö juuri siihen meitä kristittyinä ole kutsuttu?
***
Tiedän, että tämä on utopiaa, idealismia. Mutta eikö koko kirkon aate ole utopiaa? Eikö realismia silloin olisi se, että toiminnassamme pyrkisimme kohti tuota päämäärää, yhdessä elämisen päämäärää. Ja nostaisimme erimielisyyksien sietämisen – kilpailun toinen toistemme sietämisessä – kirkon strategian lähtökohdaksi.
Silloin voisi käydä kuin elokuvissa: epätodennäköisin vaihtoehto valitaan paaviksi.
Mielenkiintoista keskustelua. Ensinnäkin asettaisin blogini yhteyksiinsä: kirjoitin jatkoajatuksia Niilo Rantalan arvioon Conclave elokuvasta, siis fiktiivistä tekstiä fiktiivisestä elokuvasta.
Timo Gummerukselle sanoisin, että en kai näitä kyselisi, jos minulla olisi valmiita vastauksia ja konkreettisia esityksiä. Enemmänkin haen kirkosta yhteisöä, jossa voidaan saman katon alla kysellä, olla yhdessä eri mieltä ja että se myös näkyisi kirkon julkisuuskuvassa yhdistävänä tekijä, ei erottavana.
Ja Jukka Mikkola, kyllä kirkon opista on kautta historian päätetty äänestämällä. Ei kirkko ole poliittinen puolue, mutta se voisi olla kuin eduskunta, jossa erimieliset edustajat päättävät tietyin reunaehdoin, miten yhdessä mennään eteenpäin.
Risto Tuorille kiitos kirkkolain 1 luvun 2 pykälän muistuttamisesta. Sillä toki mennään. Arvostan traditioita ja perusasioiden pysyvyyttä. Sitä kuitenkin kyselen, että miten meillä kristittyinä teologinen ajattelu ja järki olisi kuin pysähtynyt vanhan kirkon uskontunnustuksiin tai 1500 luvun luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Ne ovat syntyneet oman aikansa parhaan tietämyksen pohjalta. Nyt niitä joudutaan kuitenkaan tulkitsemaan aivan toisenlaisessa maailmassa – kuten on jouduttu uudelleen tulkitsemaan esimerkiksi antiikin suuria ajattelijoita, lainsäädännön kehitystä tai ihmisoikeuksia ylipäätään.
Eivät nämä helppoja asioita ole. Eikä niihin ole yksinkertaisia vastauksia. Näin maallikkona kaipaisin kyllä vahvempaa ja syvempää teologista näkemystä kirkolliseen keskusteluun. Tässä suhteessa arvostan Petri Järveläisen ajatuksia. Mutta ei yksi päivystävä dosentti riitä.
Näillä eväillä, jatketaan kirkon brändin rakentamista.
Niin, onko tässä sittenkään kysymys kirkon ”brändistä” vaan jostakin syvällisemmästä?
Vaikka vanhakirkolliset uskontunnustukset ja luterilaiset tunnustuskirjat ovat syntyneet tietyssä historiallisissa tilanteissa ja kulloisenkin tietämyksen varassa, ne ovat sittenkin paljon enemmän kuin tuonaikaisen ymmärryksen tai kokemuksen sanoitusta. Ne viitoittavat kaikkina aikoina pätevät uskontotuudet, joiden kiistäminen tai radikaali uudelleen tulkinta, erottavat pahimmassa tapauksessa tällaisten uustulkintojen esittäjät pelastavasta kristillisestä uskosta. Tiettynä ajankohtana on ollut tarpeellista ja ajankohtaista ottaa tiukastikin kantaa sellaisiin ”pinnalla” olleisiin näkemyksiin, joita voidaan hyvällä syyllä pitää harhaoppisina. Seppo A Teinosen sanoin: dogmi on totuusväite, jonka kirkko esittää uskottavaksi.
Otan esille kaksi tällaista, ilmeisen ajankohtaista teologista kysymystä. Augsburgin tunnustuksen mukaan maailman loppuessa tapahtuu kahtiajako pelastettuihin ja kadotettuihin. Erikseen vielä tuomitaan näkemys, että kadotustuomio olisi ajallisesti rajattu. Tämä linjaus palautuu hyvinkin selviin Jeesuksen sanoihin. Eikö silloin olisi meillekin varsin tarpeellista pysähtyä pohtimaan, mitä tästä seuraa, koska tulkinta, jonka mukaan ”kaikki pääsevät taivaaseen”, on ilmiselvästi väärä?
Vaikka linjaus kuinkakin saa meidät vaivautuneiksi.
Toinen esimerkki koskee neitseestäsyntymistä, jonka tunnettu suomalainen eläketeologi on taas julkisesti kiistänyt. Jos me pidämme kiinni ylösnousemuksesta, joka todellakin räjäyttää modernin tieteen reunaehdot rikki, on neitseestäsyntyminen – neitsyen tuleminen raskaaksi ilman miehen minkään laista myötävaikutusta – siihen verrattuna pieni juttu. Puhumattakaan kokonaisvaltaisista uudelleentulkinnoista, jotka tehdään kokonaan modernin tieteen reunaehdoilla ja tulkitaan koko kristinusko uusiksi.
Tällöin teologisen ajattelun tärkeäksi tehtäväksi tulee tietenkin kiinni pitäminen kerran ilmoitetusta, yliluonnollisen puolustaminen sekä kristilliseen uskoon joka tapauksessa kuuluvien ”järkevien” elementtien esillä pitäminen. Jo Luther totesi Galatalaiskirjeen selityksessään, että Jumalalla on tapana esittää meidän uskottavaksemme järjenvastaisia tai niiltä vaikuttavia asioita.
Tällä hetkellä kirkkoa näyttäisi eniten jakavan kaksi ääripäätä: 1. vanhoilliset naispappeja hylkivät papit ja heidän seuraajansa, ja 2. liberaalit sateenkaaripareja vihkivät papit ja heidän kannattajansa. Näiden kahden ääripään välillä pitäisi löytää sopu, mikä vaatisi molemmilta vähän nöyryyttä, kuten blogissa esitetään.
Maallisessa maailmassa sopu saadaan usein panemalla ns. ”kirkko keskelle kylää” eli kumpikin puoli luopuu jostakin. Vanhoilliset lopettavat naispappien hylkimisen ja liberaalit sateenkaariparien vihkimisen.
Mahdotontako? Ei välttämättä, kunhan sovitaan sateenkaariparien siunaamisesta ja vanhoillisten pappien omantunnon vapaudesta.
Ensimmäisenä on ratkaistava onko Pyhän Jumalan ilmoitus raamatussa annettu meille pelastustieksi, joka kätkeytyy täysin Kristuksen sovitustyöhön . Otammeko opetukset Jumalalta vai voimmeko soveltaa niitä oman mielen mukaisesti. Jos uskomme että hän hallitsee rakkaudella ja vain hän luo yhteyden itseensä ja keskinäisen yhteyden ja ykseyden ja samalla tunnustamme että me emme voi sitä tehdä niin olemme jo oikealla tiellä . Kysymys on millaisena me menemme Jumalan eteen ? Hänen eteensä ei ihminen voj mennä esittämään omia vaatimuksia eikä ehtoja , koska Luoja on kaiken suunnitellut ja hänen varassa ja kädessä on elämämme . Vain syntinsä tunnustavat kelpaavat hänelle , joiden välille hän Pyhän henkensä kautta antaa rakkauden kautta yhteyden , jossa hyvin erilaiset ihmiset saavat kokea yhteyttä . Muuten ihmiset parhaimmillaan voivat kyllä päätyä olemaan tietyistä asioista samaa mieltä olemaan mutta yhteys on täysin Jumalan lahjaa. Kysymys on haluammeko syntisinä nöyrtyä Jumalan tahtoon . Vain sairaille ja syntisille tämä on mahdollista ja terveet ja hyvät ihmiset jäävät tämän yhteyden ulkopuolelle . Jumalan vanhurskauden ja uskollisuuden saavat kokea syntinsä tunnustavat . Ihmisellä on yhtä vähän ehtoja esittää Jumalalle kuolinvuoteella kuin elämänsä voimissa elävänä . Vapaus kristityllä ja keskinäisessä yhteydessä syntyy vain Kristuksessa , ihmisen pyrkimykset vievät aina joko lain alle tai ihmisen pyrkimykseen olla Jumalan asemassa ja olla oikeutettu muuttamaan ja ”muka” tulkitsemaan raamattua aikaan sopivaksi . Olemme Jumalan suunnitelmassa tai sen ulkopuolella emme omien vaateiden kanssa voi sitä muuttaa . Hänelle kelpaa kaikki ja synti ei ole ongelma kun se on ratkaistu Golgatan keskimmäisellä ristillä , kun tahdomme ottaa vastaan armon Jeesuksessa Kristuksessa . Kristuksen ruumis koostuu erilaisista ihmisistä ja on silti yhtä .
Risto T. Kysymys on myös vanhauskoisten papeiksi vihkimisestä. Sekä kysymys sateenkaarivihkimisistä.
Kyse ei kuitenkaan ole enää pitkään aikaan ollut vain elintilan antamisesta erilaisille näkemyksille ja toimintatavoille ihan käytännössä (mikä on erittäin kannatettavaa, jos se koskee oikeasti kaikkia) vaan Raamatusta ja totuudesta. Itse asiassa juuri totuuskysymys löytyy kummankin asiakimpun taustalta. Se vain määritellään täysin eri lähtökohdista käsin.
Numeerisesti kansankirkko ei hötkähdä yhtään mihinkään suuntaan, vaikka vanhauskoiset lähtisivät pois kansankirkosta tai sateenkaariväki kannattajineen tekisi saman asian. Mutta seuraukset voisivat olla isot.
Omassa seurakunnassamme on demokraattisesti valittu molemmissa kysymyksissä selkeästi ns. vanhauskoinen luottamushenkilöenemmistö ja vieläpä selkeä sellainen. Mutta kun kansan syvissä riveissä koetaan yhä laajemmin, että tuomiokapituli ja kirkko ajavat omaa linjaansa eivätkä oikeasti halua kuunnella seurakuntaa, ollaan aikamoisessa umpikujassa.
Mitä muuten sanot juristina siitä, että tällainen kansankirkon seurakunta tekisi päätöksen, että erotaan kansankirkosta? Minulta on näet kyselty tällaisestakin vaihtoehdosta…
Kiitos Marko kysymyksestä. Vastaus löytyy kirkkolain 2 luvun 11 §:stä Seurakuntajaon muuttaminen
Seurakuntajaon muuttamisella tarkoitetaan, että:
1) seurakunta lakkaa sen liittyessä toiseen seurakuntaan;
2) seurakunnat lakkaavat niiden yhdistyessä uudeksi seurakunnaksi;
3) seurakunnan alue jaetaan kahden tai useamman seurakunnan kesken siten, että jaettava seurakunta lakkaa;
4) osa seurakunnan alueesta siirretään toiseen seurakuntaan;
5) perustetaan uusi seurakunta; tai
6) seurakunta lakkautetaan.
Seurakuntajaon muuttamisesta päättää kirkkohallitus.
Muutoin olen sitä mieltä, että konservatiivsen osan eroaminen kirkosta ei ole oikea ratkaisu. Puhdasoppisuuden aika on kaukana takanapäin ja nyt on hyväksyttävä joissakin asioissa erimielisyyttä, kunhan perusasiat ovat kunnossa. Kuten kirjoitin, virka- ja avioliittokysymykset ovat tämän hetken kuumimmat kiistat ja molemmat ovat edelleen kirkolliskokouksen esityslistoilla. Hyvä alku olisi, jos molemmat tahot alkaisivat noudattaa maallisen tuomioistuimen (KHO:n ratkaisut) päätöksiä.
Risto T. Entä siis sellainen tilanne, jossa kirkkoneuvosto ja -valtuusto ihan tosissaan tekevät enemmistöpäätöksen, että kansankirkosta erotaan? Pitääkö kirkkoherran jättää päätös täytäntöön panematta (=olla lähettämättä sitä tuomiokapituliin ja kirkkohallitukseen) vain sillä perusteella, että kirkkolaki ei tunne tuollaista seurakunnittain tapahtuvaa kansankirkosta eroamista?
Oletan, että saamassani kysymyksessä oli taustalla USA:n tilanne, eikä tuollaista päätöstä tehtäisi todellisuudessa, vaikka kysymys oli täysin vakavissaan esitetty.
Minustakin voidaan kyllä argumentoida, että ”uskovaisten” ei tule lähteä kansankirkosta. Tosiasia on, että pettymys ja turhautuminen kansankirkon hengelliseen ”luopumukseen” ja konservatiivien pyyntöjen kaikuminen kuuroilla korville on antanut pontta niille, jotka haluavat lähteä kansankirkosta. Kun maksaa kirkollisveroja ja tietää uskovansa kuten Raamattu ja tunnustus sekä kirkko vielä muutama vuosikymmen sitten, haluaa myös verorahoilleen vastinetta.
Marko S: Kirkkolain mukaan kirkkohallitus päättää Suomen evenkelisluterilaisen kirkon jakautumisesta hiippakuntiin ja seurakuntiin. Kirkkovaltuustojen ja -neuvostojen päätösvalta on kirkkolaissa tarkasti rajattu, eivätkä ne voi tehdä päätöksiä asioissa, jotka kuuluvat yksiselitteisesti kirkkohallituksen toimivaltaan. Jos sellainen päätös jossakin tehtäisiin, niin se ei käytännössä johda seurakunnan lakkaamiseen evankelisluterilaisen kirkon seurakuntana. Muutoin ymmärrän tuskan ja olen itsekin pettynyt siihen, miten eri tavoin kirkko on suhtautunut naispappeuden vastustajiin verrattuna sateenkaariparien vihkimiseen.
Risto T. Kiitoksia vastauksista. Täällä päin on tiiviit yhteydet USA:han ja valtaherätysliikkeellä sikäläiseen sisarkirkkoon. Tiedän, että huomioitani ei kannata yleistää, mutta olen todennut, että täkäläisillä uskovilla (älköön kukaan pahentuko termiin) on tietyistä historiallisista syistä kasvava turhautuminen hiippakunnan ja kirkon johtoon. Kokemus siitä, että kelvataan enää veronmaksajiksi, vaikka usko on oikeasti elämän kallein asia, ja jolla on myös seurauksia elämäntavalle, on synnyttänyt kasvavaa painetta kirkosta eroamiselle. Myös niiden parissa, jotka vielä haluavat odottaa.
Conclave-elokuva on sikäli mielenkiintoinen tässä yhteydessä, että elokuvan kuvitteelliset paavit, sekä kuollut että vastavalittu, ovat hyvin taitavia pelureita johdattaakseen nöyryyteen verhoutuneina isoa laumaa tiettyyn, ”liberaaliin” suuntaan. Ja kuitenkaan kukaan ei millään tavoin kyseenalaista selibaattia, kirkon hierarkiaa tai luostarilaitosta.
Lieneekö moniväri-tekstiili ihan laillisesti otettu käyttöön kirkkokäsikirjan mukaan, mikäli halutaan toimia esimerkkinä?
https://www.virtuaalikirkko.fi/kirkko/turun-tuomiokirkko/2024-09-01-n49gzxswu8
Joo… mitähän ”värillisellä” voidaan tarkoitta anii monenlaista – aivan päinvastakkaissiakin asioita.
Itämaisen kirkkohistorian prof. emeritus, pappi, Jouko N. Martikainen on kirjoittanut linjanvedon kysymykseen sateenkaarimessuista – Lukijoilta palstalla 13.11.2024. Teksti on vapaasti luettavissa ja lisäksi ilmestynyt printti-lehdessä 18.11.2024. Sateenkaarimessut ovat prof. Martikaisen mukaan vastoin kirkon historiaa ja ristiriidassa Jeesuksen oman opetuksen kanssa ja verrattavissa areiolaisuuteen.
Tuota 300-luvulla käytyä opillista kiistaa pidetään yhtenä kristillisen kirkon merkittävimmistä kiistoista koskien kolminaisuusoppia. Kirkko ilman päteviä teologisia perusteita haluaa nyt kuitenkin laajentaa käsitystä siitä mitä Raamatun sana asiasta opettaa Pyhässä Hengessä. Kun Jumalan sanat ovat samalla itse asioita niin ovatko ne noin vain muuteltavissa?
Prof. Martikainen tuon tekstinsä lopussa toteaa: – ”On siis torjuttava sateenkaaritunnusten tuominen jumalanpalvelukseen. Siinä olemme aina Jumalan kasvojen edessä, sillä alttari on Pyhän Kolmiykseyden armoistuin, Herran Jeesuksen, Jumalan ja ihmisen, hauta ja Hänen uhrinsa pöytä, jossa Hän antaa itsensä meille leivässä ja viinissä.
Kirkkotilassa ei saa olla muita esineitä tai kohteita kuin jotka ovat sopusoinnussa alttarin ja vihityn tilan uskonopillisen sisällön kanssa. Sateenkaritunnus ei ole sellainen, vaan se kuuluu niihin, joiden asettamisen vasten Jumalan kasvoja ensimmäinen käsky kieltää yksiselitteisesti (vrt. 2.Moos. 20:3 BH).”
https://www.kotimaa.fi/lukijoilta-sateenkaarimessuista/
Kosti, Kosti. Kyllähän sinun ja minun pitäisi tietää, että areiolaisuus, sabellianismi, markionilaisuus, gnostilaisuus, ebioniitit ja muut sellaiset, ovat olleet legitiimejä kristinuskon virtauksia, jotka valtakamppailun voittajat julistivat heresioiksi. Lisäksi he kirjoittivat sen kirkkohistorian, jota on päntätty toistatuhatta vuotta.
Lue Tuhat ja yksi tulkintaa ja Mitä varhaiset kristityt uskoivat? niin tiedät. Apostolicum menettelee, Nicaeum runollisena versiona. Athanasium sen sijaan on hylättävä, koska siinä asetetaan pelastuksen ehdoksi yksi oikea kristillisen uskon muoto. Mitä tilalle? No, valo saattaa jälleen kerran kajastaa Lentävän kalakukon määränpääkaupungista.
Niipä niin Marko. Kirjoittajan sanoin: ”Alussa oli moninaisuus. Ei ole olemassa ’UT:n käsitystä’ laista, ihmisestä tai vanhurskaudesta. On Paavalin käsitys, Matteuksen käsitys ja yleensä vielä leegio muita…..” Ja edelleen:
”Mikään ympärillämme ei vakuuttavasti viittaa siihen, että kaksituhatta vuotta sitten olisi todella alkanut uusi maailmanaika, jossa kaikki luotiin uudeksi. Susi ei asu karitsan kanssa eikä leijona syö heinää kuin härkä. Ihminen on yhä edelleen ihmiselle susi, niin kristikunnassa kuin sen ulkopuolella. On ilmeistä, että varhaiset kristityt tulkitsivat ylitsevuotavat kokemuksensa liian kauaskantoisella tavalla, liian huikeita päätelmiä tehden….” Kiinnostava tieto ”kajastuksesta”?