Ei koskaan yksin. Conclave. (Suomessa olisi voinut olla Konklaavi.) Ainahan on huominen. Quisling. Monet viime aikoina näkemäni elokuvat kertovat uskosta, uskosta Jumalaan, uskosta oikeudenmukaisuuteen, uskosta ihmiseen, uskosta parempaan tulevaisuuteen
Ei koskaan yksin kertoo helsinkiläisestä liikemiehestä, juutalaisesta Abraham Stilleristä (1885-1972), jonka arvioidaan toisen maailmansodan aikana pelastaneen noin 150 juutalaisen hengen. Pelastuneiden asemesta elokuvassa kuitenkin nostetaan esiin kahdeksan pakolaisen joukko, joka luovutettiin Suomesta Saksaan. Heitä Stiller ei kyennyt pelastamaan. Heistä vain yksi selvisi hengissä keskitysleiriltä.
Klaus Härön ohjaama elokuva kuvaa mielenkiintoisella ja karmeallakin tavalla jatkosodan aikaista ilmapiiriä ja sitä, miten natsiaatteella oli Suomessakin kannatusta. Toinen, ainakin yhtä tärkeä teema kulkee hyvin henkilökohtaisella ja yleisinhimillisellä tasolla. Monista onnistumisistaan huolimatta Stiller tuntee syyllisyyttä siitä, että oli liian hyväuskoinen ja epäonnistui noiden kahdeksan pakolaisen kohdalla. Voiko tästä syyllisyydestä koskaan vapautua?
Konklaavi kertoo paavin valinnasta ja siihen liittyvistä inhimillisistä valtapyrkimyksistä kaikkine juonitteluineen. Elokuva on jännittävä. Se on myös visuaalisesti vaikuttava. Kardinaalien punaisista asusteista, suurista sateenvarjoista ja muusta rekvisiitasta otetaan kaikki irti. Fiktiivisen historiallisuuden ja vaikuttavan pukudraaman ohella tässäkin elokuvassa kulkee vahva henkilökohtainen taso, konklaavia johtavan kardinaalin oma uskonelämä ja sen kriisi.
Menin katsomaan jännityselokuvaa, mutta teatterista ulos tullessani totesin nähneeni jotakin enemmän. Elokuvan hengellisiä näkökulmia on hyvin kommentoitu Tuija Pyhärannan kolumnissa (Kotimaa 2/25) ja Hannu Kuosmasen lukijablogissa (6.2.2025).
Ainahan on huominen kuvaa elämää Italiassa toisen maailmansodan jälkeen, 1940-luvun puolivälissä. Päähenkilönä on ahkera perheenäiti, jota aviomies pahoinpitelee. Lukuisat työpaikat pienine tienesteineen luovat hänelle toivoa paremmasta. Voisiko tytär saada mahdollisuuden koulunkäyntiin? Pitäisikö karata tutun automekaanikon kanssa pohjoiseen? Voiko naisten yhteiskunnallinen asema kohentua? Tämän elokuvan perhe käy sunnuntaisin messussa, mutta usko Jumalaan ei erityisesti nouse esiin. Enemmän on uskoa naisenergiaan! Kannattaa katsoa. Loppu oli ainakin minulle yllätys.
Quisling kertoo Saksan miehittämän Norjan johtajana toimineen miehen viimeisistä päivistä. Tästä olen kirjoittanut edellisessä blogissani (8.12.2024). Vastuu ja syyllisyys, armo ja anteeksianto ovat tämän elokuvan teemoja.
Elokuva on hieno taidemuoto, joka varsinkin teatterissa keskittyneesti katsottuna vaikuttaa mieleen syvästi. Hyvässä ja valitettavasti myös pahassa. Joskus unelmoin harrastuspiiristä, joka katsoisi elokuvia ja sitten kokoontuisi keskustelemaan niiden synnyttämistä ajatuksista. Olisi mukava tietää, miten erilaisia tai samanlaisia kokemuksemme olisivat. Joskus komediana markkinoitu elokuva nostaa esiin syvällisiä mietteitä ja joskus taas syvällisenä mainostettu filmi ei kosketa ollenkaan. Ihmisen mieli on yhtä yllätyksellinen kuin hyvä elokuva.
En enää käy elokuvissa. Mainosten paljous on liikaa minulle. Katson leffat kotonani kaikessa rauhassa. Pystyn odottamaan uutuuksia. Minulla on aina ollut suurempi hinku uutuuskirjojen kuin -elokuvien pariin.
Siksi uskoon liittyvien elokuvien listani on enimmältään takavuosikymmeniltä: Pasolinin ”Matteuksen evankeliumi”, Ermanno Olmin ”Puukenkäpuu” (joka on uskontoon liittyvä vain viitteellisesti) ja Härön ”Postia pappi Jaakobille”.
Nuorena näin useitakin amerikkalaisia raamattuaiheisia elokuvia: ”Kymmenen käskyä”, ”Ben Hur”, ”Quo vadis”… ,joista oikeastaan vain viimeksi mainittu on jäänyt pysyvästi mieleen.
Seija, kiitos kommentista. Elokuvia voi hyvin katsoa kotonakin. Tv tarjoaa myös vanhoja klassikoita, joita ei teattereissa enää näe. Minusta on kiinnostavaa, että juuri nyt tuntuu elokuvissa olevan uskonnollisia teemoja paljon. Tulossa mm filmi. Dietrich Bonnhoefferista.