Joitakin aikoja sitten historian tutkija, nykyinen perussuomalaisten kansanedustaja Teemu Keskisarja esitti mielenkiintoisen lausunnon siitä, miten Suomen talvisota tullaan tulevaisuudessa muistamaan. Hän lausui suunnilleen niin, että muutaman sukupolven päästä talvisota tarkoittaa suomalaisille suunnilleen samaa kuin lumisota. Hän siis esitti, että talvisodan tarina häipyy kansakunnan muistista. Rohkenen olla eri mieltä Keskisarjan kanssa.
Talvisota on keskeinen osa suomalaista historiaa ja Suomen tarinaa. Muutaman päivän päästä 13.3. tulee kuluneeksi 85 vuotta talvisodan päättymisestä. Tuo sota muistetaan Savonlinnassakin hyvin vaikkapa 1.3.1940 pommituksesta, jossa tuhoutui tuomiokirkko ja muita kaupungin rakennuksia. Sota alkoi 30.11.1939 Neuvostoliiton hyökättyä maahamme lähes koko itärajan pituudelta. Hyökkääjä oli todellakin Neuvostoliitto kuten Venäjä on hyökkääjänä syyllinen Ukrainassa käytävään sotaan!
Suomi oli huonosti varustautunut sotaan eli puolustamaan itseään. Armeija oli heikosti varustettu eivätkä johtajamme uskoneet sodan syttyvän. Jälkikäteen voimme syyttää heitä naiiveiksi. Neuvostoliitto hyökkäsi eikä tarkoituksena ollut mikään vähempi kuin Suomen miehittäminen. Talvisota, 105 kunnian, taistelujen ja kärsimysten päivää, oli Suomen itsenäisyyssota. Se myös yhdisti kansaa, kun vain 20 vuotta aikaisemmin kansalaissota oli lyönyt syvät haavat kansamme keskelle.
Talvisota on meillä ja myös maailmalla lähes myyttinen sankaritarina. Siinä pieni ja urhoollinen Suomi taisteli sisulla ja taidolla suurta jättiläistä, Idän Karhua, vastaan ja kykeni puolustautumaan. Siinä auttoi myös se, että suojeluskuntia oli perustettu ja ne olivat luoneet pohjaa maanpuolustukselle. Veristen taistelujen keskeltä jäi elämään sodan yksi tunnetuin lause ”Kollaa kestää!”. Se oli rintamalta annettu vastaus esitettyyn kysymykseen ”kestääkö Kollaa?”.
Suomesta maailmalle kiiri uutisia talvisodan ihmeestä ja itse Paavo Nurmi esiintyi sotilaspuvussa ja vetosi filmillä amerikkalaisiin Suomen puolesta. Talvisodasta alkoi myös legendaarinen ”Valkoisen Kuoleman” tarina eli tarina pienestä tarkka-ampujamiehestä, Simo Häyhästä. Suomen Natoon liittymisen yhteydessä USA:n kongressissa ei mainittu Mannerheimia, mutta Simo Häyhä mainittiin.
Joskus mietin, onko talvisodan tarina liiankin hohdokkaaksi muuttunut sankaritarina? Siihen voi vasta, että on ja ei. Suomen taistelu oli sankarillista ja talvisodan ihme oli todellinen. Toisaalta puolustustaistelu pienin voimavaroin oli usein toivottomalta tuntuvaa ja lopulta piti todeta, että samanlaista taistelua ei kyetä enää jatkamaan.
Talvisota ja sen urhoolliset taistelijat eivät tarvitse todellisuudesta irrotettuja myyttisiä muistotarinoita, sillä oikeat tarinat ovat tarpeeksi vahvoja. Talvisodan muistoa kannattaa vaalia, sillä se oli tosiaan maamme itsenäisyyssota. Suomen tarina olisi hyvin erilainen, jos sodassa olisi käynyt toisin! Talvisodasta ei tule suomalaisten muistissa lumisotaa! (Itä-Savo-lehden kolumni 8.3.2025)
Toivo Loikkanen
Kyllä yhdyn ajatuksiisi Toivo , talvisodan tapahtumiin sisältyy paljon Jumalan läsnäoloa kun sitä tutkii . Miten olisi kansan yhtenäisyys jos talvisotaa ei olisi ollut , vaikka ajatus on traaginen , mutta talvisodan henki ei ole slougan vaan sitä todistavat monet tarinat . Kansakunta yhdistyi siinä sodassa . Kirja ”Risti rintamalla” on kokoelma hartauspuheista joita sotilaspapit pitivät joukkueille joskus taisteluun lähtiessä ja iltahartauksia kun olivat tulee taisteluista . Eli nämä kootut puheet eivät ole muistelmia jälkeenpäin kirjoitettuja vaan sotilaspapin repuista löytyneitä jotka osa oli kaatuneita. Puheet on lyhyitä taistelujen välillä pidettyjä puheita. .Se todellisuus kun joukkue kokoontuu kuulemaan puhetta ja osa miehistä juuri kaatunut tekee näistä puheista hyvin konkreettisia. Varmaan divareista löytyy tämäkin kirjanen. Ja siinä olis edelleen historian tutkijalle aihetta kerätä materiaalia ja nitoa yhteen niitä ihmeellisiä kokemuksia mitä siellä sotilaamme kokivat myös hyvin hengellisiä kokemuksia .
Talvisodan ihme, Kenttäpostia 1/2025. Tässä lehdessä haastatellaan 107-vuotiasta veteraania Aarne Ukkolaa. Hän osallistui talvisodassa Kuhmon raivoisiin korpitaisteluihin 21-vuotiaana, jotka päättyivät vasta rauhantulohetkellä. Näitä sankareita taitaa olla elossa vielä muutama.
Lehti tulee minullekin. Puhuttelevia artikkeleita ja kuvia.
Jatkosodassa taisi sitten tulla myös ”lunta tupaan”, vaikka selvittiinkin.
Jukka: Jatkosodassa tuli toki ”lunta tupaan”, mutta aika vähän, verrattuna Balttian maihin.
Isäni oli viisi vuotta sodasta. Hän sääli kovin neuvostoliittolaisia, jotka jäivät sotavangeiksi. He olivat kuulemma enimmäkseen Georgiasta ja Ukrainasta, vaatetus oli sen mukainen.
Jatkosodassa tuli myös ”lunta tupaan”, mutta se oli tavallaan myös maamme itsenäisyyssota. Hyökkääjä oli jälleen Neuvostoliitto, mutta Suomessa oli myös vahvaa revanssihenkeä talvisodan aluemenetysten ja sodan tuomien tuhojen jälkeen. Sitä voi myös miettiä, oliko vanhan rajan takaisten alueiden valtaaminen virhe. Olisiko sodan tulos ollut toinen, jos Suomi olisi vahvasti linnoittautunut entiselle rajalleen? Suomen historian jonkinlainen ”kauneusvirhe” oli liittolaisuus tai aseveljeys Saksan kanssa. Se osaltaan saattoi myös pelastaa Suomen, kun mietimme kesän 1944 Kannaksen rajuja torjuntataisteluita.
Joo, onneksi koko tupamme ei meillä täyttynyt kuitenkaan lumesta, kuten etelänaapereillamme. Mutta niiden pyrkiessään lumikinosten alta vapautumaan meidän valtiojohtomme ei tainnut kovin paljon ”talkoisiin” osallistua, ainakin Koivistoa siitä on kritisoitu.
Saksalaisilla oli varmaankin oma osuutensa vihollisen torjunnassa. Voi tietysti pohtia, kuinka paljon yhteistyö vaikutti rauhan ehtoihin, ja valvontakomissiolle annettuu valtaan, sehän taisi olla varsin itäpainotteinen. En kuitenkaan ole historian ekspertti, joten en varsinaista juuta tai jaata väitä.
Valvontakomissiolla oli varsin suuri valta ja valtiojohtomme joutui sietämään sen läsnäolon. Siinä oli mukana venäläisten lisäksi brittejäkin. Rauhanehtojen myötä tuli mm. sotasyyllisyysoikeudenkäynnit, jotka olivat itänaapurin vaatimia ja traagista teatteria. Suomessa oikeasti pelättiin sotien jälkeen Neuvostoliiton miehitystä, varsinkin kun Porkkalan alue oli jouduttu luovuttamaan itänaapurille. Sieltä oli tykinkantaman matka Helsinkiin.. Siksi joitakin upseereita pakeni erityisesti Yhdysvaltoihin, oli asekätkentää ja vastaavaa. Onneksi NL vakuuttui Suomen suostumisesta sen ehtoihin ja valvontakomissio poistui Helsingistä ennakoitua aikaisemmin. Kuulema itänaapurit veivät Hotelli Tornista pöytähopeatkin ja muut arvoesineet mukanaan. Pelko ja katkeruus Neuvostoliittoa kohtaan kääntyi sitten, toisaalta aika erikoisesti, YYA-ajaksi ja suomettumisen ajaksi, joka ei ole kovin kunniakasta aikaa Suomelle vaikkakin jossakin määrin ymmärrettävää. Ja Suomi myös hyötyi idänkaupasta, kun Neuvostoliitto oli voimissaan – tai ainakin näytti olevan voimissaan!
Talvisota (kuten myös jatkosota) tulee kyllä aikanaan jäämään maininnaksi historiankirjoihin. Näin on nimittäin käynyt kaikille sodille, jotka joskus ovat olleet aikalaisille mullistavia. Muiston haalistuminen tapahtuu siinä vaiheessa, kun elossa ei enää ole ihmisiä, joita sota henkilökohtaisesti tai välillisesti koskettaa. Ja kun maailma on muuttunut riittävästi. Emme enää muistele Suurta venäläissotaa ja Viipurin pamausta, vaikka sodan väkivaltaisuudet elivat kauan kansanperinteessä.
Sen sijaan talvi- ja jatkosodan muisto voi muuttua samanlaiseksi kuin kreikkalaisten ja Persian käymät persialaissodat tai Yhdysvaltain sisällissota, joiden tietyt tapahtumat synnyttävät aika ajoin uutta tutkimusta, populaarikulttuuria ja jopa myytin muodostusta. Paikallisesti muisto voi säilyä kauan ja tärkeänäkin, ajatellaan nyt vaikka Raatteen porttia tai eri puolilla Eurooppaa olevia museo- ja muistoalueita. Tärkeää lienee myös se, mitä, miksi ja miten muistellaan.
Juuri näin, viisaita sanoja!
Joo, kyllähän talvi- ja jatkosota melkoisen ”legendaarisia” meillä ovat. Syystäkin.
Suomi kaiketikin myös hyötyi sotakorvausten synnyttämästä teollistumisesta, mutta ongelmaski muodostui yksipuolisuus, joka 1990-luvun laman yhteydessä paljastui (ja johon liittynee myös erilaisia ei-niin-toivottavia ilmiöitä pankki- ym. rahamaailmassa maailmassa, joista on kärsitty sekä omasta syystä että toisten syystä).
Ehkä meillä olisi vielä perattavaa myöhempien aikojen politikoinneissa, joihin viisaampien kirjoittajien mukaan liittyi melkoista kulissien takaista ja kulisseissakin ollutta vuorovaikutusta ja vastavuorovaikutusta naapurin kanssa.
Ei pidä jäädä liiaksi myöskään vanhojen legendaaristen tapahtumien varaan, vaikka ne voivcatkin olla myös ”voimaannuttavia”. Selviämisemme oli kiinni meistä suuremmasta, johon nykysukupolvet yhä löyhemmin ja kriittisemmin suhtautuvat. Haluamme olla ”hyviten puolella” mutta haluammeko turvautua Todelliseen Hyvyyteen, siinä haaste. Meillä on nyt NATO & Co. Onko meillä mitää sitä suurempaa?
Jukka M. Yksi näkökulma: ”Jumala on sen puolella, jolla on suurimmat pataljoonat” (J. Stalin).
Uskoiko Stalin edes Jumalaan? Useimmat kommunistit olivat tunnetusti ateisteja.
Karl Marx oli jopa aktiivinen satanisti. Ks. John R. Stephenson, Eskatologia, s. 87 eteenpäin, Concordia ry, 2018.
Jukka, On totta, että ei ole viisasta jämähtää menneisiin, mutta niistä voi ottaa opiksi. Ja on myös sanottu: Voidakseen astua tulevaan ja elää nykyisyydessä, on tunnettava menneisyys. Todelliseen Hyvyyteen on myös hyvä turvata ajatuksella ”Jumala ompi linnamme”.
Mikalle: Tuskin Stalin uskovainen oli, kun oli diktaattori ja julmuuksien tekijä. Toki hänelläkin voi olla perheessä ortodoksisia juuria. Nykytilanteesta taas voi sanoa, että Trump ja osin myös Putin verhoilevat epäkristillisen politiikan kristilliseen ”kääreeseen”. Valitettavasti!
Stalin kyllä nuorempana opiskeli jonkin aikaa ortodoksisessa pappisseminaarissa, mutta ilmeisesti pettyi tuntemiinsa uskovaisiin.
Mika R. Tarkoitukseni oli harjoittaa ironiaa. En muuten ole sataprosenttisen varma edes siitä, sanoiko Stalin tätä repliikkiä todellisuudessa. Sen sijaan Stalin kysyi jossakin yhteydessä, ”montako divisioonaa paavilla on”. Millä hän tarkoitti, että sotien ratkaisemisessa painopiste on armeijoilla ja niiden voimalla eikä millään aatteellisilla tai eettisillä tekijöillä ole merkitystä. S oli kylmä reaalipoliitikko, vaikka kommunismi ohjasi hänen tulkintojaan ja käsityksiään.
Mitä tuohon Stephensonin käsitykseen Marxista aktiivisena satanistina tulee, suhtaudun siihen epäilevästi. Hänen lähteenään kun on aika yksioikoinen tulkinta Marxin runosta sekä Richard Wurmbrand, joka kyllä sai kärsiä paljon kommunistien vankina. Yksi parhaimmista moderneista akateemisista Marx-tutkijoista, Francis Wheen, kertoo kyllä Marxin yksityiselämän monenlaisesta moraalittomuudesta, mutta ei mitään satanismista.
Me kristityt voimme toki hyvällä syyllä pohtia, missä määrin Marxin ajattelun ja vastaavien systeemien taustalla voi nähdä hengellisen, demonisen, todellisuuden. Muistelen joskus lukeneeni todistuspuheenvuoron, jossa länsieurooppalainen kristitty mies kertoi, että oli joutua STASIn värväämäksi. Mies oli nähnyt näyn, jossa hänen kohtaamiensa kohteliaiden ja älykkäiden värvärien sydämissä asui rumannäköinen otus, jonka ymmärsi riivaajahengeksi.
Stalin todellakin opiskeli ortodoksisessa pappisseminaarissa, koska pappisura oli niitä harvoja tuolloin tarjolla olleita mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun. Tuohon aikaan venäläisissä oppilaitoksissa oli runsaasti erilaisia vallankumouksellisia soluja ja salaisia ryhmittymiä. En muista, missä vaiheessa S tutustui Marxin kirjoihin, mutta hän luki muistaakseni innokkaasti pienen opuksen nimeltä ”Kommunismin katekismus”. Näytelmäkirjailija-historioitsija Edward Radzinski väittää Stalin-elämäkerrassaan, että koko S:n karmea ura selittyisi tuon kirjan soveltamisena käytäntöön.
Marko, ettei vaan sinullakin olisi ajattelun taustalla käsitys, että Concordian julkaisut ovat jotenkin epätieteellisiä. Stephenson esim. on tohtorismies ja siten pätevä tutkija.
Tavallaan Concordian puolesta vastattiin yllä olevaan:
Meidän ensijainen päämäärä ei ole ollut julkaista tieteellisesti päteviä kirjoja yms. Stephenson on kyllä tohtori ja muistaakseni oli professorina Kanadan Missouri-synodin seminaarissa.
Tarkotin tässä epätieteellisellä epätosia ja epäluotettavia.
Mika R. Ensiksi. Tuo Stephensonin eskatologia on erittäin tervetullut lisä aihepiiriä koskevaan suomalaiseen kirjallisuuteen. Kirjoittajan persoonallinen tyyli teki siitä oikein hyvän lukuelämyksen. Luin sen joku vuosi sitten.
Toiseksi. On tavallista, että väitöskirjan tekoa pidetään ehtona sille, että henkilö kutsutaan opettajaksi johonkin oppilaitokseen. Amerikoissa on myös monia professuureja, joiden haltijaksi kutsutaan muita kuin ei-tohtorintutkinnon suorittaneita. Minulla ei ole mitään sanomista sikäläisiin käytäntöihin.
Kolmanneksi. Suomessa on pidetty yllä eroa akateemisen ja populaarin kirjallisuuden välillä. Esimerkiksi Teemu Keskisarjan väitöskirja ja muutama sitä seurannut teos ovat akateemisen tason täyttäviä. Yksi hänen uusimmista teoksistaan käsittelee Hattujen sotaa 1743 ja sen tyyli on (minusta) häiritsevän kansanomaista, vaikka faktat ovat kohdallaan.
Nejänneksi. Asiasisällön tulee tyylilajista riippumatta olla kohdallaan. Epäilen, että Stephensonin Marxia koskevat väitteet eivät ole tältä satanismin hatärjoittamisen osalta tieteellisesti päteviä. Kristillisissä piireissä liikkuu joskus näkemyksiä, jotka eivät kestä tieteellistä tarkastelua. Se, mitä tarvitaan, on lähdemateriaali Marxin osallistumisesta satanistisiin menoihin. Wheenin mukaan ne piirit, joissa Marx maanpakolaisena liikkui Ranskassa ja Belgiassa, olivat erilaisia vallankumouksellisia salaseuroja. Lontoossa Englannin poliisiviranomaiset seurasivat Marxia jatkuvasti, joten tietoja hänen satanistisista aktiviteeteistaan luulisi löytyvän.
En ole lukenut tuota Wurmbrandin tekstiä, mutta arvelen kyseessä olevan hänen oma hengellinen tulkintansa omien kokemustensa pohjalta. Siitä, miten vahvasti tällaisiin hengellisiin tulkintoihin kannattaa nojata, on varmasti kristittyjen keskuudessa erilaisia näkemyksiä.
Satanismi ja saatananpalvonta voivat olla yllättävän yleisiä Suomessakin. Luotettavaa tietoa heidän jäsenmääristään on vaikea saada, koska ovat salaseuroja.
Mika R. Kyse on nyt vain siitä, onko väite ”Marx oli satanisti” totta vai ei.
Googlasin hiukan. Totesin, että useat kristilliset sivustot viittaavat Richard Wurmbrandtin näkemyksiin Marxista, ei vain Stephenson. Akateemiset artikkelit ovat maksumuurin takana, mutta niiden otsikoitten mukaan väite Marxista satanistina ei pidä paikkaansa. Kaikesta päätellen Wurmbrandtin kirjaa aiheesta on luettu ja tarkasteltu hänen näkemyksiään.
Teologit voivat käsitellä, ymmärtää ja tutkia paremmin tiettyjä asioita kuin maalliset tutkijat.
Esim. kirkkohistoria voi välittää historian tapahtumista erilaista tietoa kuin maallinen historia. Maallista historian tutkimusta ei lainkaan kiinnosta esim. Pohjanmaan häjyjen uskoontulot.
Mika R. Näissä asioissa on ihan yksinkertaisesti kyse siitä, pitääkö jokin väite paikkansa vai ei. Ja silloin turvaudutaan lähdeiritiikkiin, jonka perusasiat opitaan historiantutkimuksen metodikursseilla.
Olen samaa mieltä siitä, että teologeilla olisi joskus paljon enemmän annettavaa ”tavalliselle” historiantutkimukselle kuin ymmärretään. Sillä puolella vallitsee nykyään ihan tietämättömyyttäkin perusasioista. Tiedän tämän ihan omakohtaisestikin, koska olin ”alan töissä” ennen papiksi siirtymistä. Marxin ajattelua ovat tutkineet yllättävän monet teologit, joten siltä osin hyvästä materiaalista ei ole pulaa.
Mitä häjyjen elämänmuutoksiin tulee, Heikki Ylikangas käy legendaarisessa oikeushistorian kirjassaan ”Härnän häjyt ja Kauhavan herra” pääkohdin läpi myös Isontalon ja Rannanjärven elämän loppuvaiheet. Rannanjärven korjasi puukko, mutta Antti Isotalo koki hengellisen heräämisen ja nähtiin usein körttiseuroissa.
”KUKA SITÄ OLISI USKONUT” Tositapaus Pohjanmaalta 1800-luvun loppupuolelta
─ Vallan tässä harmista halkeaa. Ei saa enää omissa nurkissaankaan pahaakaan rauhaa. Yhtä ja samaa laulun luritusta aamulla ja illalla. Ennen kirottiin, juotiin viinaa ja tapeltiin. Silloin oli reilu komento talossa. Tuo arpi kasvoissani on siltä ajalta. Ja mielelläni ottaisin toiseen poskeen samanlaisen.
Tuhannen kertaa ennen, kuin kuuntelisin tuota laulua ja lakkaamatonta juttua autuudesta. Mokomat autuaat, pyh! Luulevat raukat taivaan iloon pääsevänsä, laulunsa palkaksi. Vähällä se on tyhmä kansa vieteltävissä. Tuo kirkkoherra retkale se tämän villityksen seurakuntaan toi. Tiesin sen jo aavistaa ja ponnistin kaikki voimani ettei olisi päässyt tänne, mutta mikä siinä auttoi.
Kaikki akat silloin olivat liikkeellä ja markalla huutaa täräyttelivät ja voiton saivat. Hävettää oikein kun pitää tuollaista pappia katsella ja vielä palkkaa maksaa mokomalle. Tallirengiksikään ei tuollainen mies kelpaisi, mutta annapas kun köhöttää tällaisen pitäjän kirkkoherrana.
Kylän raitilla tuolla kulkee akkain kanssa ja kaikissa renkituvissa kukkuu iltakaudet muka sanaa julistamassa. Ennen toki papitkin maistoivat maljaa ja löivät pöytään ruutua ja ässää niin että läiski. Haeppas tämä sivistyneiden seuraan, jos lystäät. Vaikka ei tuosta ihmisten seuraan olisikaan. Pilalle se meni elämä.
Sitten vielä tuo pappi tunkee oikeidenkin ihmisten kintereille. Tapasi minut aamulla postikonttorilla ja alkoi kysellä onko minulla rauha Jumalan kanssa ja miksi en käy kirkossa. Mutta kyllä hän nyt sai nenälleen. Ehkä muistaa toistaiseksi, ettei tule ihmisten silmille – mokomakin hävytön.
Kehui olevan oikeuden itsellään seurakunnan opettajana ollen, tutkia laumansa sielun tilaa. Mutta minun sielustani hän ei tule saamaan koskaan selkoa. Eikä tämä mies tule tarvitsemaan tuollaisia pappeja. Ja jos niin hulluksi sattuisin tulemaan silloin kun se autuaallinen kuolema tulee, niin muista se, eukko, että et hae häntä, vaikka kuinka pyytäisin.
Saat päättää, että silloin olen jo hullu, jos sellaisia pyyntöjä teen. Ja hullu tarvitsee lääkärin, eikä pappia. En tiedä mistä se johtuu, mutta välttämättä tahtoisin tapella nyt! Ja minä lähden tappelemaan. Tuolla pellolla ovat leikkaamassa Murtolan ja Levän torpan vanhat ukot. He ovat vanhoja tappelijoita. Toisella saralla on iso liuta autuaita, he saavat katsella miten aikamiehet voimiansa mittelevät.
Talon isäntä näin puheli vaimollensa. Hänen alustalaistensa keskuuteen oli levinnyt evankelinen liike, ja siitä oli isäntä kiukuissaan. Kun hän uhkasi lähteä tappelemaan puheli hänen vaimonsa, joka tunsi miehensä pahan luonteen:
─ Älä rakas Vihtori mene! Tyynny nyt toki. Siitä ei tule hyvää, jos menet noiden vanhain miesten kimppuun. Eikähän ne autuaat ole sinulle mitään pahaa tehneet. Minusta nähden on elämä nykyään paljon parempaa kuin ennen. Käytökseltään ovat nuo uskovaiset perin siivoja ja hiljaisia. Monesta juoposta ja tappelijasta on tullut luotettava ihminen. Tyynny nyt toki, rakas Vihtori!
─ Vai vielä sinä heitä käyt puolustamaan. Uhallakin minä näytän autuaille, että tämä mies uskaltaa tapella. Ja sitten kun olemme tarpeeksemme tapelleet kutsun minä ukot ryypylle ja juomme oikein kovasti. Hei vaan! ─ nyt minä menen.
Kartanon isäntä läksi juoksemaan pellolle, jossa väki oli työssä. Sinne päästyään heitti hän ensin Levän torpan ukon kumoon ja sitten Murtolan ukon. Samassa edellinen otti isäntää takaapäin kiinni ja kaasi hänet allensa. Isäntä sai ukon kurkusta kiinni ja kuristi voimiensa perästä. Ukko taasen sivalsi puukon tupestansa ja työnsi sen isännän rintaan.
Isäntä kannettiin sisälle, jossa haava sidottiin. Lääkäri todisti, että elämisen toivoa ei ole. Kiroillen otti isäntä vastaan tämän tiedon. Kun kirkkoherra sai kuulla asiasta, meni hän sairasta katsomaan.
─ Hyvää päivää! rakas ystävä ─ sanoi kirkkoherra aluksi.
─ Mitä sinä roisto täällä teet! Et anna ihmisten kuollakaan rauhassa. Nuuskit joka nurkan ─ mokomakin heittiö. Ulos minun huoneestani ja heti! ─ kähisi sairas.
─ En minä ole roisto. Olen Kristuksen palvelija, ja tulin julistamaan sinulle, että kaikki syntisi ovat maksetut ja anteeksi annetut Jeesuksen veressä, joka vuoti Hänen haavoistaan silloin kun hän kuoli ristillä. Ja tämän vakuutan minä sinulle tässä läsnä olevan kolmiyhteisen Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä, amen!
Sairas alkoi huutaa kovalla äänellä. Tyynnyttyään katsoa tuijotti hän pitkän ajan kirkkoherraan ja kysyi sitten: ─ Olenko minä tajuissani, vai hourinko? ─ Luulen sinun olevan täydessä ymmärryksessä, ─ sanoi kirkkoherra.
─ Olettekos te tämän pitäjän kirkkoherra? ─ Kyllä. ─ Kuinka te voitte julistaa minulle synninpäästön? ─ Ilmoitin sinulle tosi-asian. Onhan Jeesus sinut lunastanut ja siten velkasi verellään kuitannut.
─ Mutta minäpä olen maailman suurin syntinen! ─ Syntien suuruus ei tule kysymykseen. Pieniä syntisiä ei ole olemassakaan. Kaikki ihmiset ovat ansainneet helvetin. Mutta Jumala oli Kristuksessa, ja sovitti maailman itse kanssansa, ja ei lukenut heille heidän syntiänsä, ja on meissä sovintosaarnan säätänyt.
─ Te uskotte siis, että minun syntini ovat anteeksi annetut! ─ Niin, minä tiedän sen varmasti. ─ Te lörpöttelette, hyvä kirkkoherra! ─ En minä lörpöttele, kaikki mitä olen puhunut, on täyttä totta. Sen voin todistaa Jumalan sanalla. ─ Todistakaapa!
Useita tunteja luki kirkkoherra sairaalle Raamattua, josta hän osoitti äskeiset sanansa todeksi. Sairas pääsi käsittämään, että hänen velkakirjansa on Kristuksen kuolemassa rikki revitty, joten hänellä on vapaus käydä pyhään, Jumalan iankaikkiseen kunniaan ja kirkkauteen.
Suurella äänellä ylisti sairas Jumalaa, joka hänet oli temmannut niin kuin kekäleen tulesta. Hän nautti myöskin Herran pyhää ehtoollista, josta hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi syntiensä anteeksi antamisesta.
Seuraavana aamuna hän kuoli ilolla ja rauhassa. Ennen kuolemaansa puhui hän: ─ Kuka sitä olisi uskonut, että minäkin tarvitsen sen Jeesuksen, jota olen pilkannut. Ja kuka sitä olisi uskonut, että Jeesuksen veri riittää maailman suurimmalle syntiselle! Kuka myöskään olisi uskonut, että tuo kirkkoherra on niin jalo mies. ─ En minä ikänä olisi sitä uskonut, ellei Herra äärettömässä armossaan olisi minua tähän tapahtumaan johtanut.
Emerik Lyytinen, Kotimatkalla kalenteri vuodelta 1911, s. 69─72. Concordia─lehti 4/2003, s. 20─21.
Tämä kertomuksen päähenkilö voisi ehkä olla puukkojunkkarien eli häjyjen toinen johtohahmo Antti Rannanjärvi. Vihtori ei kai ole oikea nimi. Muistan nimenomaan jostain lukeneeni Rannanjärven haavoittuneen kuolettavasti eräässä puukkotappelussa ja kuolleen jonkin ajan päästä vammoihinsa. Lisäksi hän ilmeisesti koki hengellisen heräämisen ennen kuolemaansa. Tämän kertomuksen Vihtori on talollinen ja isäntä niin kuin Rannanjärvikin oli.
Mika R. Heikki Ylikankaan mukaan Antti Rannanjärvi kuoli puukotettuna tapahtumapaikalla eikä muutaman päivän perästä. (Wikipedia, siinä viite Ylikankaan mainittuun teokseen).
Tuossa lainaamassasi kuvauksessa on useita piirteitä, jotka korostavat 1800-luvun lopun hedbergiläistä uskonoppia (heti-usko, jo tapahtunut lunastus) sekä tämän opin jumalattomimmankin syntisen muuttavaa voimaa. Tarina on joka tapauksessa hyvä ja hurskas.
Herännäispappi Niilo Kustaa Malmbergista on ainakin sellainen tieto, että hän pelkäämättömällä olemuksellaan ja ajaessaan komealla mustalla oriillaan herätti häjyissäkin arvostusta. Kansan suuhun on jäänyt monia kertomuksia, kuinka hän oli vahvalla veisuullaan taltuttanut häjyjen levottomuudet. Johtavia häjyjä hän ei juurikaan saanut herätykseen, mutta heidän villitsemäänsä kansaa sitäkin enemmän.
Kerran Malmbergin saarnatessa Nurmon kirkossa tulivat pahimmat puukkojunkkarit mielenosoituksellisesti hälisten täynnä olevaan kirkkoon ja asettuivat keskikäytävälle aikoen häiritä jumalanpalvelusta. Malmberg tietenkin käsitti uhkaavan tilanteen, mutta äänensä värähtämättä hän rauhallisesti jatkoi saarnaamista. Voi olettaa, että kirkossa oli erittäin jännittynyt tilanne, miten tässä oikein käy.
Seurakunta huomasi miten Malmbergin ääneen tuli entistä syvempi sisäinen voima. Hän saarnasi hyvästä Paimenesta, joka jättää ne 99 vanhurskasta ja lähtee etsimään yhtä kadonnutta. Kohdistaen katseensa näihin väkivaltaisiin miehiin kirkon keskikäytävällä hän sanoi heille hellästi: – Kristus tarkoittaa teitä! Hän jättää nyt kaikki muut täällä ja tulee teitä etsimään.
Palava sana särki koko kirkkokansan ja väkivaltaiset miehet jähmettyivät niille sijoilleen liikkumatta. Kun Malmberg luki loppurukouksen monet heistä itkivät ääneen. Tuomion sana ei olisi heitä auttanut. Mielestäni tässä on hieno esimerkki Vapahtajan rakkaudesta meihin kaikkiin kadotuksen ansainneisiin.
Kosti V. Juuri näin. Tosin pappi ei saa kohdistaa saarnaansa nimeltä mainittuihin tai muuten selvästi tunnistettaviin henkilöihin. Tuo Malmbergin menettely johtaisi tänä päivänä ainakin vakavaan puhutteluun tuomiokapitulissa. Ja siihen, että muutama (kymmen) vihastunutta eroaisi kirkosta. M:n päivinä niin ei voinut tehdä…
Marko S. Kuten tuon Malmbergin saarnan ymmärrän, niin tuo armon sana samalla oli lain saarna puukkojunkkarien sydämille. Me olemme syyllisiä ja kuitenkin Vapahtajan rakkaus ulottuu myös meihin, näin särkien heidän sydämensä. Kuten sanot, tuo ns. syyllisten osoittaminen suoraan Malmbergin tapaan, johtaisi nykyään nuhteluun ja iltapäivälehtien palstoille. Kuten tiedätkin Heikki Ylikangas kirjoittaa Malmbergista hyvin elävästi kirjassa – Murtuva säätyvalta – artikkelissa – Erään kansanjohtajan nousu ja tuho. Malmbergkin joutui lopulta arkkipiispa Bergenheimin käsittelyyn. Tosin Malmbergin vastaus arkkipiispalle sisälsi muutamia sellaisia suolarakeita, että ne Bergenheimin omien sanojen mukaan herättivät hänessä hillittömän vihan, vaikka hän myöhemmin hieman katui kiivastumistaan, kuten Ylikangas kertoo.
”Ainoa moraaliopetus, jonka voi löytää tutkittaessa valtapolitiikkaa, on se, ettei valtapolitiikassa ole mitään moraalia.”
J.K.Paasikiven päiväkirjasta vuodelta 1946.
Neuvostoliitolla oli kaiketi valvontakomissiossa valta siksi, että se oli Suomea vastaan käydyssä sodassa ns. pääsotija. Ukrainalainen kenraalieversti Ždanov asettui Helsingin varuskunnan kunniakomppanian eteen ja selvällä suomen kielellä, hieman murtaen, lausui: ”Hyvää päivää, pojat!” Suomalaissotilaat vastasivat: ”Hyvää päivää, herra kenraali!”. Siitäkö ns. ”suometuminen” tosiasiassa alkoi? Olihan myös briteillä oma osuutensa valvontakomissiossa. USA:lla oli aivan sama asema Japanissa. Etupiirit oli jaettu ja sen mukaan mentiin. Näin taitaa käydä nytkin.
”He, ukrainalaiset, aiheuttivat tämän itselleen”,lähettiläs Keith Kellogg toteaa. Se ei ollut mitä odotimme. Et käy rauhanneuvotteluita yleisön edessä. Et yritä haastaa Yhdysvaltain presidenttiä tämän työhuoneessa.” EU:n moraaliposeeraus ei taida paljon painaa tässä asiassa Ukrainan suhteen, mikäli uskalletaan katsoa reaalitotuutta silmiin. Mutta loppunäytös on vielä näkemättä.
Itselläni on sellainen käsitys valvontakomissioista, että siinä Neuvostoliitolla olisi ollut kuitenkin jonkinlainen ”päärooli” vaikka brititkin siihen kuuluivat. Onko käsitykseni oikea, on toki hyvä pohede, kun en ehistorioitsija ole.
Epäilemättä talvisota jää merkittäväksi osaksi suomalaista identiteettiä, ja hyväkin niin. Historiastakin olisi hyvä oppia, sillä ihmiset eivät syvimmiltään ole erilaisa kuin ennenkään – olosuhteet ja maailman tilanne toki muuttuu, eikä historiaa voi varsinaisesti ”siirtää” nykyaikaan – siitä huolimatta, että samankaltaisia tilanteita ja tapahtumia yhä uudelleen tuntuu ilmenevän.
Mitä suomettumiseen tulee, on käsite määrittelyltään hankala. Lienee selvää, että hävinnyt osapuoli (eli ”kakkoseksi” tullut Suomi) luonnollisesti joutui alistumaan vahvemman alle. Tilanne epäilemättä mahdollisti myös varsinaisen suomettumisen kehittymisen yli sen, mitä varsinaisesti vaadittiin. Toisaalta lienee myös niin, että naapuri toimi paljonkin kulisseissa ja kulissien takana. Meitä hallittiin pelolla mutta ei ainoastaan pelolla vaan paljon taitavammin, niin, että syntyi myös jonkinlaisia ”win-win” -yhteyksiä.
Jukka, Suomettuminen oli sotien jälkeen tietysti sopeutumista vahvemman ehdoilla. Myöhemmin siitä tuli poliittinen valtavirta, jossa oltiin mieliksi Neuvostoliitolle myös sisäpoliittisista ja muista syistä. Se ei ole kaikilta osin kunniakasta historiaamme, mutta ymmärrettävää. Suomettumisen ajan lopun käännekohtia olivat Hornetien hankinnat ja EU-jäsensyys sekä pari vuotta sitten toteutunut Nato-jäsenyys. Hornetien hankinta oli sikäli merkittävä, että siinä Suomi selkeästi suuntautui sotilaallisessa yhteistyössä länteen ison hankinnan myötä. Suomettumisen ajan loppumiseen vaikutti olennaisesti toki myös Neuvostoliiton romahtaminen ja Itä-Euroopan maiden itsenäistyminen sekä laitavasemmistopuolueiden heikkeneminen ja häviäminen. Kokoomuksen tulo hallitukseen oli myös merkittävä käänne. Se oli pitkään ulkopoliittisista syistä mahdotonta eli Neuvostoliiton tahdon vuoksi, mikä jälkikäteen tuntuu hyvin erikoiselta. Kokoomus ei ollut menneinä vuosikymmeninä mikään äärioikeistopuolue, mutta oli ei-toivottu hallituspuolue itänaapurille.
Taisi olla niin, että jonkinlaisesta alun välttämättömyydestä kehittynyt suomettuminen jollain tavalla jäi Neuvostoliiton purkautumisen jälkeenkin ikäänkuin meidän ”rakenteisiin”, ainakin jossain määrin. Toisaalta ehkä jonkinlaista ”vastasuomettumistakin” saattoi olla: kovastihan meillä alettiin korostaa sitä, että olemme ”osa länttä”, mikä tietenkin on tottakin. Maailma ja politiikka ei ole mustavalkoista.
Talvisotaa voitaneen pitää ihmeenä, joten siitä ei pitäisi mielestäni tarkastella vain ja ainoastaan suomalaisen sisun ja oikeamielisyyden synnyttämänä ihmeenä – joita siihen tietenkin liittyi.
Kosti, Toivo ja Jukka. Suosittelen lukemaan tästä aihepiiristä uusimpaan tutkimukseen perustuvan yhteenvedon: Visuri – Kesseli – Geust Suomen sodat 1939-1945 (docendo).
Vanhemmasta tutkimuksesta suosittelen Jukka Tarkan kirjaa sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä, erityisesti sen kakkoslaitosta. Suomi oli jatkosodassa ”väärällä puolella” ja tuli voittajavaltojen puolelta sen mukaan kohdelluksi. Valvontakomissiosta käytettiin myös nimitystä ”Liittoutuneiden (NL:n) Valvontakomissio” Muut vallat olivat mukana vain muodon vuoksi. Käsittääkseni Suomen pelasti syksyllä 1944 se, että olimme sivussa Keski-Euroopasta, meitä ei miehitetty ja Stalin oli realisti. Sotakorvaukset suoritettiin, vaikka se meidän näkökulmastamme oli puhdasta riistoa ja nöyryyttämistä. Kylmän sodan alkaessa meidät pelasti se, että Suomen miehitys olisi ajanut Ruotsin lopullisesti länsiliittoutuneisiin (ja ehkä ymmärrys siitä, että suomalaiset silloinkin olisivat tarttuneet aseisiin).
Ukraina on muuten nyt pitkälti samassa asemassa kuin Suomi alkusyksystä 1944. Oikealla ja väärällä ei ole suurvaltapolitiikassa merkitystä vaan kylmällä realismilla ja voimalla. Hirmuista, sanoisi Paasikivi.
Marko. Tuo mainitsemasi kirja Suomen sodat 1939-1945 on luennassa. Jukka Tarkan kirja on mennyt minulta ohitse, vaikka muuten olen asiasta lukenut.
Pelkosenniemellä käytyyn kahakkaan liittyy mielenkiintoisia yksityiskohtia. 1500 suomalaista vastassa 20000 venäläistä. Sääolosuhteiden muutos vedestä ja rännästä aamulla 18.12. -30 ja myöhemmin -40 C, oli suomalaisten etu. Lisäksi ”sattumalta” puna-armeijan autonkuljettaja saa kuolettavan osuman otsaansa ja rojahtaa ratin päälle. Jatkuva äänimerkki oli puna-armeijalle vetäytymiskäsky, joka aiheutti paniikin. Tuon puna-armeijan kuorma-auton paikalle pystytettiin myöhemmin muistomerkki. ”Tässä auttoi Herra.” Joten talvisotaa voidaan tarkastella myös ”ihmeen” tapaan.
Ukrainan asema näyttää kehittyvän, kuten toteat. ”Ukrainan on luovuttava osasta Venäjän vuoden 2014 jälkeen valloittamista alueista voidakseen saada aikaan sopimuksen sodan lopettamisesta”, kuten Yhdysvaltain ulkoministeri Marco Rubio sanoi maanantaina Politico-lehden mukaan.
Entä miten realistista on, että Nato-maiden joukot antaisivat turvatakuut lähettämällä joukkoja Ukrainaan? Ei taida käydä yhteen Venäjän ajatusten kanssa. Oli miten oli, ei sekään tule olemaan ongelmatonta vaikka rauha tulisikin, niin Suomella on Nato-rajaa 1300 km.
Marko, Kiitos vinkistä. Tuota kirjaa en ole lukenut, mutta muuta tietoa olen kerännyt eri lähteistä. Nuo kirjoittamasi asiat ovat minulle kaikki tuttuja.
Kosti: Pelkosenniemen taistelusta puhutaan tietyissä hengellisissä piireissä erityisenä, Jumalan antamana ihmeenä. Siinä kerrotaan olleen jopa jonkinlaisia enkelinäkyjä tai vastaavia. Olen usein pysähtynyt Kairosmajan matkoissa tuon taistelun muistomerkillä, jossa on sanat ”Tässä auttoi Herra”! Itse en halua hengellistää sodan asioita, mutta talvisodan torjuntataistelua pidän kokonaan ihmeenä tai ihmeellisenä. Ja ajattelen myös niin, että Jumala auttoi ja että monet turvasivat Jumalaan tuolloin. Usein sodissa ongelmaksi tulee se, että ”omitaan” Jumala ”meidän puolellemme”. Joutuu kyselemään, missä oli niiden ukrainalaisten (noin 20.000) Jumala, jotka jäivät Raatteen tien maastoihin.
Sotiemne aikana tapahtui todellakin kaikenlaista, mikä puhutteli kovissa paikoissa olleita. Pelkosenniemeen vertautuneita tilanteita oli ainakin Kannaksella 1944 (kannattaa googlata Kai Savonjousi).
Suomettuminen näkyi monin eri tavoin. Esimerkiksi jo suomennettua Marc Raeffin tenttikirjana käytettyä Venäjän historiaa ei uskallettu painaa itänaapurin reaktion pelossa. Onneksi monet Venäjän lähihistoriaa käsitelleet silloiset klassikkoteokset kuten Robert Conquestin Stalin-tutkimus ”The Great Terror” oli ruotsinnettu. Kun Eino Ketola laati väitöskirjansa suomalaisten sosialidemokraattien näkemyksistä vuoden 1917 myllerryksissä, hänen väitöskirjaansa syytettiin neuvostovaistaiseksi, kun siinä esitettiin, ettei Suomen itsenäisyys ollutkaan Leninin lahjaa. Itse opiskelin toista vuotta valtiotieteellisessä kun Paasikiven päiväkirjat julkaistiin.
On ilo lukea nykytutkimusta, joka on oikeasti tehty akateemisen vapauden ehdoilla.
Suomettuminen ja sen jälkeiset ilmiöt ovat epäilemättä moninainen vyyhti, poliittisen realismin ja idealismin.
Niillä oli kuitenkin vaikutusta arjkisemmissakin asioissa, mm. opiskelijajärjestöissä. Kuriositeettina voisi mainita, että esiteltäessä erilaisia opiskelijatoimintoja, opiskelijakerhoja ym. yksi esiteltävä erosi muista siinä, että sitä oppilaitoksen opetusohjelmassa erityisesti suositeltiin: Suomi-Neuvostoliittoseura; muita vai esiteltiin.
Suomettumisen (ja ns. jälkisuomettumisen) lonkerot ovat moninaisia, ja ne voivat olla hankalasti identifiotavia oikein tieteellisesti anysoitavaksi. Kokoomuksen ”paitsioaika” hallitusrealismissa oli vain yksi, eikä kenties edes merkittävin ilmiö, vaikkakin kenties konkrettisimpia.
Jätän tarkemman analyysin viisaammille, jos heille arkistojen salaisemmat sopukat joskus aukenevat. Aikakauden ei-toivottavat seuraukset kenties voi nähdä myös jonkinlaisena sotienjälkeisenä ”lunta tupaan” -ilmiönä?
Suomen viime sotiin on meillä liittynyt paljon mytologisointia ja puolitotuuksia. Syynä olivat yhtäältä sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja Neuvostoliiton pitkä varjo, jotka rajoittivat tosiasiallisten tapahtumaketjujen esillä pitoa sekä toisaalta halu vaieta epämukaviksi koetuista historiantutkijoiden tutkimustuloksista. Ne kun haastoivat vaalitun omakuvan. Muutos alkoi 1980-luvulla. Suomi oli hyökkääjä 1941, yhtenä tavoitteena oli etnisesti ja uskonnollisesti puhdistettu Suur-Suomi (mikäli sodassa onnistaisi) ja Panttipataljoonan SS-vapaaehtoiset olivat äärioikeistolaisempia kuin myönnettiin ja mahdollisesti jopa osallisia juutalaisten
murhiin. Viime vuosina on nostettu myös esille antautuneiden venäläissotilaiden satunnaisia teloituksia rintamaolosuhteissa, muun muassa Taipaleenjoella. Isossa kuvassahan Suomi oli alunperinkin provosoimattoman aggression ja silloisten suurvaltojen etupiirijaon uhri sekä poliitikot meille käsittämättömän paineen alaisia.
Muutoin olen sitä mieltä, että me tarvitsisimme pari uutta draama- ja sotaelokuvaa (ei uutta ”tuntematonta”, tai ”täällä pohjantähden alla”, kiitos!). Erityisesti sisällissodastamme. Materiaalia on pilvin pimein, samoin asiansa osaavia tutkijoita. Niin kauan kun emme reilusti saa käsiteltyä noita traumaattisia aikoja, niiden varjo lankeaa tarpeettomasti yllemme.
Marko. Mielenkiitoinen on tuo kenraali Kai Savonjousen pitämä puhe Viipurin menetyksen viimeisinä hetkinä, kun divisioonan uudelleenjärjestely oli meneillään Viipurinlahdella:
”Tästä ei sitten peräännytä, ei nimittäin voida. Siellä on seuraavassa linjassa äitimme, siskomme, lapsemme ja vanhempamme, koko avoin Suomen sydän. Tähän kuollaan. Minä olen tullut tänne kuolemaan. Juoksut on juostu, hyvät veljet. Nyt on aika olla taas suomalainen maan puolustaja. Jos tästä joku pakenee, minä olen itse pidättämässä, näin on minun osani ja arpani.”
Minua askarruttaa hieman mikä on Suomen armeijan henkinen tila nykyään. En nimittäin sitä tiedä. Heijastaako se vielä tuon kenraalin puhetta?
Savonjousi toteaa myös (Kylkirauta 3/1976) ”Puhuttaessa Suomen ajautumisesta sotaan kenraali tulee miettiväiseksi. Sodan syyt eivät olleet mitään yksinkertaisia asioita. Ne olivat kuin lonkeroita, monien sattumusten ja historiallisten syiden summa.” Edelliseen liittyen, en suoraan yhdy suomalaisen median kertomukseen Ukrainan sodasta.
Toivo. Olen samaa mieltä, ettei asioita pitäisi ns. ylihengellistää. Hyökkääjältä jäi kuitenkin Pelkosenniemen lossille koko kalusto ja myös soittokunnan puhaltimet, joilla oli tarkoitus juhlistaa Lapin valtausta. Se virsi jäi heiltä veisaamatta, että Lappi on vallattu.
Mielestäni 1500 vastaan 20000 tarvitsee jonkinlaisen yllätysmomentin, että vihollinen joutui paniikkiin. Sama Jumala on tietenkin molemmilla. Eräs arvostamani kenraali Uno Fagernäs, kuten olen lukenut (Kirja- Ottakaa ryssiltä aseet) oli tulossa kerran etulinjasta takalinjaan. Matkalla hän pysähtyi ja istuutui kivelle.
Siinä hetken viipyen ristien kätensä hän hyräili Lutherin virttä; -Jumala ompi linnamme ja vahva turva aivan -…ja jatkoi sitten matkaansa. Eikö tuo ns. ”yllätysmomentti” talvisodassa / jatkosodassa kuitenkin liity myös rukoukseen (sotilaiden kykyä unohtamatta), vaikka Suomi joutuikin taipumaan aluemenetyksiin. Hyvin meidän on lopulta käynyt ainakin tähän asti.
Itse en kuitenkaan usko sattumaan miltään osin. Olen kolme kertaa olen ollut varman kuoleman edessä (rintamasotaa se on sekin ja vastassa uskon vihollisista kaikista pahin) ja sen pyykin voin laittaa joka kohtaan: Tässä auttoi Herra!
Kosti V. Tarkoitin siis Savonjousen kokemuksia Vammelsuu-Taipale (VT) -linjalla. Tapahtumasta kiertää vähän erilaisia versioita. Niille on yhteistä Savonjousen rukousparahdus tilanteessa, jossa itänaapurin panssarit kääntyivät takaisin, vaikka suomalaisilla ei ollut enää ketään vastassa. Kerrotaan Savonjousen pohtineen elämänsä loppuun asti, oliko kysymyksessä rukousvastaus. Venäläisten arkistoista löytyi myöhemmin kuvaus taistelutilanteesta heidän silmin nähtynä. Sotahistoriallisesti tilanne näyttäytyy tietenkin tyypillisenä esimerkkinä taistelukentällä esiintyvästä kaaoksesta, mutta kristitty voi nähdä siinä vilauksen Jumalan työstä.
Marko S. Niin ajattelinkin, että tarkoitit jotain muuta. Löysin tuon kohdan Savonjousen kokemuksesta hieman ennen kommentiasi. Tuossa tilanteessa kävi siis kaiketi niin, että lopulta kolme Neuvostoliiton divisioonaa taisteli keskenään. Asiasta näyttää kirjoittaneen Tapio Tiihonen väitöskirjassaan, jota en ole lukenut. Miten oli mahdollista, että näin kävi? Sen ymmärtää, että kaaos on enemmän kuin mahdollinen taisteluiden keskellä. Kun varma kuolema on edessä niin on ymmärrettävää, että Savonjousikin turvautui viimeiseen mahdollisuuteen ristimällä kätensä. Mikäli asian haluaa nähdä rukousvastauksena, niin siinä voi hyvin nähdä salatun Jumalan armon vilauksen todellisesti.
Tässäkin tapauksessa voi nähdä, mikäli haluaa, Jumalan toimintatavan; Hän vie ”Punaisen meren rannalle” ts. mahdottoman eteen, kuten myös kenraali Savonjouselle kävi. Me emme voi mutta Jumala voi kaiken.
Toivo
Kiitos että avasit kommentoinnin tekstiisi!
Kiitos hyvästä tekstistäsi!
Jukka
Mainitset Koiviston: ” —Koivistoa siitä on kritisoitu.”
En ota kantaa hänen koko linjaukseensa. Se veisi liikaa tilaa. Kerron vain yhden näkökulman Viron itsenäisyyden tunnustamiseen ja senkin vain juridiselta kannalta.
Hänhän kieltäytyi tunnustamasta Viron itsenäisyyttä. Eräs juridinen näkökulma on yleisesti jäänyt keskustelun ulkopuolelle: Mitä vaikutusta toimella on juridiikan käsitteiden de facto ja de jure valossa maidemme väliseen oikeudelliseen asemaan.
Siis vaikutukset toisaalta de facto eli käytännön elämän kannalta todellisen ja toisaalta de jure eli periaatteellisesti laillisen päätöksen merkityksiin.
Jos hän olisi tunnustanu Viron itsenäisyyden de facto perusteella, niin samalla hän olisi de jure tunnustanut Viron miehityksen. Nimittäin: Aikoinaan siitä alkaen kun Neuvostoliitto oli vallannut Viron, Suomi ei milloinkaan ole antanut miehitykselle de juri eli juridisesti sitovaa tunnustusta. Sen sijaan on eletty elämää sen todellisuuden mukaisesti, että maa tosiasiallisesti on miehitetty eli asioita on hoidettu de facto mukaisesti käytännön tasolla niin hyvin kuin on voitu.
Kieltäytyessään de jure eli juridisen tason miehityksen tunnustamisesta Viron vapauduttua miehityksestä Suomen alkuperäinen ja kaiken aikaa voimassa ollut oikeudellinen de jure -asema otettiin jälleen käyttöön myös arkisessa elämässä de facto tasolla. Näin oikeudelliset sudenkuopat välttäen toimittiin niin yksinkertaisesti, että Suomi uudelleen otti käyttöön diplomaattiset yhteydet eteläisen naapurimaamme kanssa.
Kiitos kommentista, Matias.
Näinhän se on että valtionpäämiehet joutuvat ”taiteilemaan” sanomisiensa kanssa. En ole siinä asemassa, että olisin pätevä kertomaan Koiviston ”oikein vai väärin” -tekemisiä.
Itse ajattelin aisaa lähinnä ”sympatian esittämisen” kannalta. Itselleni jäi mielikuva, että asia olisi jätetty ”heidän sisäiseksi asiakseen”, kuten meillä oli muutenkin tapana ilmaista erinäisistä asioista, jotka eivät kaikkein oikeustajun mukaisiksi koettuja olleet. Asioilla on tietenkin aina ne piirteet, jotka näkyvät ja ne, jotka eivät näy.