Tuli vain mieleen, että:
Jos kurottaisin ikkunasta käsi melkein yltäisi Suomen kolmanneksi vanhimman tuomiokirkon jykevään seinään.
Viikon 168:sta tunnista noin kahden tunnin ajan siellä vietetään messua. Muuten vanhahko tuomiokirkko on tyhjä, ainakin mitä liturgiaan tulee – käytännössä muutenkin.
On sinänsä ihan sama istuuko messussa tuhat ihmistä tai yksi. Oleellista on, että liturgisessa paikassa, jota nimitetään kirkoksi, vietetään messua tai toimitetaan palveluksia.
Kirkoksi nämä liturgiset paikat tekee liturgia, ei turistiopas.
Isä Alexander Schmemann
——————————-
Miten kauniisti isä Alexander Schmemann kuvailee kokemustaan:
” Pariisissa kouluvuosieni aikana minulla oli tapana matkalla Lycee Carnot`hon pysähtyä muutamaksi minuutiksi Pyhän Charles Monceaulaisen kirkkoon. Joka kerta tuossa valtavassa, pimeässä kirkossa toimitettiin hiljaista messua yhdellä sen alttareista.
Kristillinen länsi on osa lapsuuttani ja nuoruuttani, jolloin elin kaksoiselämää. Toisaalta elämäni oli hyvin maallista ja hyvin tyypillistä venäläistä emigranttielämää, toisaalta salaista uskonnollista elämää.
Joskus pohdin vastakohtaa: äänekäs, työväen rue Legendre (pieni katu Pariisin 19. kaupunginosassa) ja tuo päättymätön messu (…valopilkku tummalla seinällä…).
Vain yksi askel ja olin aivan toisessa maailmassa.
Tuo vastakohta synnytti uskonnollisessa kokemuksessani intuition, joka ei ole koskaan jättänyt minua: kaksi erilaisista aineksista koostuvaa maailmaa elävät rinnakkain. Tässä maailmassa on läsnä jokin absoluuttinen ja täysin Toinen.
Tuo Toinen valaisee kaiken, tavalla tai toisella. Kaikki liittyy siihen; Kirkko Jumalan valtakuntana sisällämme ja keskuudessamme.”
———————————
Totta kai luterilaisen kirkon Suomessa tekemä sosiaali- ja avustustyö on tärkeää. Tärkeämpää nyt talous- ja äärioikeistolaisen hallituksen aikana kuin koskaan. Tietenkin kirkon perheneuvonta on tärkeää. On ilman muuta selvää, että kirkon tulee aina seisoa siellä, missä köyhää ja heikkoa sorretaan.
Mutta miksi kirkko lopultakin on olemassa?
Schmemannin mukaan kirkko on olemassa paljastaakseen tuon toisen todellisuuden. Ilman tätä ulottuvuutta kirkko ei merkitse mitään. Ei sen rakenne, ei kirkolliskokous, ei pikkutärkeät sinne tänne säntäilevät kirkkoherrat ja – rouvat, ei monituiset tehtävät, järjestys tai opetus.
Olemme Suomessa tilanteessa, jossa voimme puhua toisaalta täysin sekulaarista yhteiskunnasta ja toisaalta – siellä, missä luterilainen kirkko vielä vähän vaikuttaa – miltei uskonnottomasta kristinuskosta.
Enkä tarkoita pelkästään liberaalia luterilaisuutta. Sen hengellisen elämän ero väkinäisesti konservatiiviseen luterilaisuuteen on parhaimmillaankin hiuksen hieno. Että ylipäänsä kirkon – minkä tahansa luterilaisen kirkon – agendan keskiöön tulee kymmeniksi vuosiksi toisarvoisia asioita – kertoo sekin läpikotaisesta maallistumisesta.
———————————–
Kuka Schmemann?
Isä Alexander Schmemann (1921 – 1983) oli yksi niistä modernin ortodoksisen teologian tärkeimmistä nimistä, jonka elämänvaiheisiin liittyivät sitten miltei loputkin ortodoksisen 1900-luvun teologian tunnetuimmista hahmoista, ainakin lännessä.
Syntyi Tallinnassa, kuoli New Yorkissa, eli varhaisimman osan elämästään emigranttina Pariisissa. Kirkkohistorioitsija, joka harrasti (Bysantin) liturgisen teologian tutkimista. Yksi näitä kuuluisia Pariisin venäläisiä emigranttiteologeja, joka itse tai jonka perhe oli paennut bolsevikkeja.
Schmemannin opettajana toimi Pariisin Pyhän Sergein ortodoksisessa teologisessa instituutissa sofiologiastaan tunnettu isä Sergei Bulgakov. Vuonna 1951 Schmemann seurasi toista kuuluisaa isää, Geoges Florovskya Yhdysvaltoihin ja vasta New Yorkiin perustettuun Pyhän Vladimirin ortodoksiseen instituuttiin. Kaikki Pariisin venäläisemigrantteja. Vähän myöhemmin Schmemannin nuorempana kollegana edellä mainitussa instituutissa toimi vielä isä John Meyendorff.
Isoja nimiä kaikki.
———————————-
Olen seurannut luterilaisen kirkon piispojen päivityksiä. Silloin – hyvin harvoin – kun puhe kääntyy ”Jumalan valtakuntaan”, sillä tarkoitetaan lähes aina yksinomaan tämänpuoleista ja vaikutelmaksi jää, ettei muuta olekaan.
Parhaimmillaankin kirkko esitetään jonakin ihmiset onnelliseksi tekevänä psykoterapiana.
Perspektiivi on virheellinen, todellisuuskäsitys väärä.
Isä Alexander Schmemannin mukaan kirkko, siis jopa ortodoksinen Kirkko, oli kadottamassa Jumalan valtakunnan ja hän halusi palauttaa eukaristian Kirkon elämän keskukseksi, mikä epäilemättä liittyi laajempaan teologiseen kirkkokuntien rajat ylittävään keskusteluun 1960-luvulla ja etenkin Vatikaanin toiseen konsiiliin.
Mietin miltä tuntuisi, jos tuossa melkeinpä käden mitan päässä olevassa vanhassa kivikirkossa olisi meneillään Schmemannin kuvailema ”päättymätön messu”?
Valopilkku tummalla seinällä.
Vain muutama askel ja olisin täysin toisessa maailmassa.
Mutta eihän se ole mahdollista. Vain reipas kolmasosa evl kirkon papeista pitää enää kirkon ydinosaamisaluetta jumalanpalvelusta erittäin tärkeänä työmuotona.
Kuulostaisi vähän oudolta – ja olisin huolissani -, jos kirurgeista vain kolmasosa pitäisi leikkauksia itselleen erittäin tärkeänä työmuotona.
Isä Alexander piti maallistumista nykyajan pahimpana heresiana ja suurimpana haasteena kaikille, erityisesti ortodoksiselle kirkolle. Siihen vastaaminen vaatii hänen mukaansa selkeää ja vahvaa teologista taistelua.
Suosittelen hänen päiväkirjojaan: https://www.ortodoksi.net/index.php/Kirja-arvostelu:_Is%C3%A4_Alexander_uskomme_ytimess%C3%A4
Jari. En tiedä ortodoksisesta teologiasta mitään, mutta minusta Schmemann osaa olla myös aika poleeminen. Yleisesti luostarilaitosta, mysteriologiaa ja etenkin arkkivihollistaan (pseudo)Dionysios Areopagitaa kohtaan. En ole tavannut suomalaisessa teologiassa yhtä pirullista ja samalla sarkastista sanankäyttöä kuin millä Schmemann mainituissa päiväkirjoissa kohtelee ”oppi-isäänsä” Bulgakovia. Ja toisaalta Schmemannin viehätys läntiseen teologiaan on jotain mistä Florovsky ehkä noin tuhannella sivulla välillisesti varoitti (Venäläisen teologian tiet).
Isä Alexander pohdiskeli, että nykyään luostarielämää on elettävä kaupungeissa, jokainen omassa elämässään. Itse asiassa Kirkko opettaa, että askeesi on samaa maallikoilla ja luostarissa eläjillä, erona on vain avioliitto.
Hän suhtautui myös hyvin kriittisesti kaikenlaiseen pinnalliseen ortodoksiseen teologiaan, ja erityisesti sitä harjoittaviin kehnoihin teologeihin.
Jari. Olen viime päivinä tarkemmin lukenut Schmemannin päiväkirjoja ja eihän niitä voi kuin suositella.
En malta olla mainitsematta, että Schemannin teos Maailman elämän edestä, jossa hän käsittelee ortodoksisessa maailmassa mysterioina ja katolisessa ja luterilaisessa maailmassa sakramentteina esitettyjä ilmiöitä, on eittämättä yksi 1900-luvun teologian keskeisistä klassikoista. S kehittelee Feuerbachin ”Ihminen on mitä hän syö” -lausemalman pohjaltan todella hienon eukaristian teologian. Teos on suomennettu ja sitä saa kyllä eri verkkokaupoista. Myös liturgisen teologian johdatus on lukemisen arvoinnen. Siinä lähestytään osittain vanhentuneesti, mutta edelleen ajankohtaisesti liturgian historiaa ja merkitystä sellaisesta horisontista käsin, jossa liturgiikka on oma ominainen teologinen oppiaine jossakin dogmatiikan ja käytännöllisen teologian välissä. On ainakin englanniksi.
S:n muistelmat on mielenkiintoinen kirja. Yksi sen pätkistä käsittelee sitä, että kun Schmemann oli radiopuheidensa perusteella ehkä tunnetuin ”vapaan Neuvostoliiton” edustaja, hänestä tuli myös Alexander Solhenitsynin rippi-isä. Tämän loikattua länteen he tapasivat useita kertoja ja tapahtui etääntymistä, koska lännessä palvottu A.S. esitti suuriinpiirtein samanlaiset ideologiset kannat kuin Putin nykyisin.
Kiitos Petri kommentista! Mulla on tuossa hyllyssä lukemista ja sopivaa aikaa odottamassa Schmemannin ”Maailman elämän edestä.” Johdatus liturgiseen teologiaan on sekin suomeksi. Stalinin isovenäläinen kansallisbolsevismi ei ideana sittenkään ollut kovin omaperäinen ainakaan venäläisessä maailmassa muuta kuin ehkä brutaalin toteutuksen osalta.