Suomi on demokraattinen yhteiskunta. Siksi on odotettua ja normaalia, että eduskuntavaalit merkitsevät vallan vaihtoa. Niin varmaan ensi sunnuntain vaaleissakin. Saamme olla kiitollisia tällaisesta yhteiskuntajärjestyksestä, jossa vallankäyttö on läpinäkyvää ja vastuullista. Suuressa osassa maailmaa tilanne on yhä aivan toinen.
Kun näin kirjoitan, en kritisoi nykyisiä hallituspuolueita enkä oppositiota. Kummallakin taholla kuluneet neljä vuotta on oltu usein mahdottoman tuntuisten haasteiden edessä. Eikä visioita ja rohkeutta uusiin aloitteisiin ole puuttunut. Sitten lähivuosina arvioimme kriittisesti niiden aikaansaannokset ja epäonnistumiset.
Ympäristö- ja ilmasto-ongelmien ratkaisussa olemme päässeet paljon eteenpäin. Suomi on ollut rakentava voima EU:ssa ja Venäjä-suhteissa. Yllättävää on se, miten lähes kaikilla henkisen hyvinvoinnin mittareilla – aina onnellisuutta myöten – Suomi on ykkösketjussa koko maailmassa. On syytä suureen tyytyväisyyteen ja kiitokseen.
Tosin tyytymättömyyttä meillä silti tuntuu olevan yllättävän paljon. Missä määrin tämä on perua sodanjälkeisten sukupolvien kokemasta kipeästä ja nopeasta sosiaalisesta murroksesta ja muutoksesta maalta kaupunkiin? Kuinka paljon siinä yhä heijastuu nälkävuodet, kylmä ilmasto tai yhtenäiskulttuurin ja sen uskonnon turvallisten kehysten kaatuminen?
Paitsi turvattomuutta ja hämmennystä, tämän päivän poliittisen tyytymättömyyden ja protestihengen pohjalla on oikeutetusti myös kysymys laajenevan kansanosan kokemasta elinolosuhteiden marginalisoitumisesta, lisääntyneestä syrjäytymisestä, voimattomuudesta ja köyhyydestä. Jos ja kun tämä kanavoituu vaaleissa yhden oppositiopuolueen merkittäväksi vaalivoitoksi, se on kuitenkin kansanvallan voitto. Hyvä näin.
Sen sijaan jyrkkää maahanmuuttoa ja pakolaisvastaisuutta minun on vaikea sulattaa. Ymmärrän kyllä, että tässä suhteessa Suomeen on tullut takatalvi. Eräässä mielessä tämä on yhtenäiskulttuurin murtumisen aiheuttamaa krapulaa. Pakolaisia on kumminkin vähän, ja Suomen pakolaispolitiikka on erittäin maltillista. Toisaalta on selvää, että tarvitsemme Suomeen runsaasti uutta työvoimaa meidän itse kunkin eläköityessä. Meiltä on myös unohtunut, miten toisen maailmansodan jälkeen sijoitimme puoli miljoonaa karjalaista muuanne Suomeen. 1960-luvulla parisataatuhatta ihmistä muutti työn perässä Ruotsiin. Mutta onneksi takatalveakin seuraa kevät. Suomeen se viime kädessä tulee aina nopeasti.
Seuraavalla hallituskaudella meidän on täysi syy edellyttää, että suuret kansalliset SOTE ja SOTU -kysymykset löytävät kestävän ratkaisun. Tärkeää on, että kaikkien kansalaisten oikeus terveydenhoitoon sekä ihmisarvoiseen elämään turvataan. Tämä on korkean kulttuurin tunnusmerkki.
Näissä asioissa paljon sitoutunutta ja suunnitelmallista työtä on jo tehtykin. Valitettavasti periaatteellisestikin isot ratkaisut ovat jääneet päätöksiä vaille, ja aivan erityisesti isojen poliittisten puolueiden omien valtapoliittisten ambitioiden vuoksi.
Lopuksi, sunnuntaina valituille kansanedustajille luen meidän perinteemme kirkkorukouksen: ”Anna heille rauha hallita, että mekin saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti.”
sofia.fi 11.4.2019
