Tänä keväänä tuli kuluneeksi 100 vuotta, kun reformoidun teologin Karl Barthin (1886-1968) kuulu teos Römerbrief (1919), sen ensimmäinen laitos, ilmestyi. Saamansa palautteen pohjalta Barth julkaisi sitten oleellisesti korjatun toisen laitoksen kirjasta muutama vuosi myöhemmin. Teos toi teologisen raamatuntulkinnan ja ajatuksen Jumalan ilmoituksesta uudella tavalla keskusteluun kritiikkinä ensimmäisen maailmansodan aikana viimeistään voimattomuutensa osoittanutta kulttuuriprotestantismia ja yksipuolista historiallis-kriittistä tulkintaa kohtaan. Filosofi Hans-Georg Gadamer arvioi Barthin Roomalaiskirjeen kommentaaria modernin tulkintaopin, hermeneutiikan, merkkipylvääksi, koska ”Paavalin asian etsiminen” asetetaan siinä uudella tavalla lähtökohdaksi. Tämä tuo muuttuneen näkökulman tekstin ymmärtämiseen. Lukutavasta on sittemmin ammentanut mm. postliberaali narratiivinen teologia. Kuluvana vuonna Barthia muistetaan maailmalla, etenkin saksankielisellä kielialueella monin tavoin. Hänestä on mm. ilmestynyt tuoreita elämäkertoja.
Barthin ajatus jyrkästä kuilusta ihmisen ja Jumalan välillä sekä varhainen protesti ”uskontoa” kohtaan ”uskon” nostamiseksi esiin koettiin eri tavoin, hyvässä ja pahassa mielessä provokaatioksi. Sen nähtiin perustuvan platonistissävyiseen ja uuskantilaiseen filosofiaan, joka katkaisi uskon ja luodun todellisuuden välisen yhteyden. Myöhemmin Barth muotoilikin hieman toisin Kirkko-dogmatiikassaan tätä ”dialektista” ajan ja ikuisuuden väliseen dialektiikkaan pohjautuvaa ajatteluaan, jolloin ihmisen kokemusmaailma otettiin paremmin huomioon. Esimerkiksi Dietrich Bonhoeffer piti hyvänä Barthin asettamia kysymyksiä uskonnosta, mutta ei ollut tyytyväinen tapaan, jolla Barth muotoili vastauksensa uuskantilaisuuden vaikutuspiirissä tekemättä oikeutta esimerkiksi luterilaisuudessa keskeiselle läsnäolon ja reaalipreesensin teologialle. Tämä heijastui sittemmin myös Barthin näkemyksiin lapsikasteesta, jotka koettiin 1960-luvulla provokaationa. Suomessa ja Pohjoismaissa Barthia onkin – globaaliin vastaanottoon verrattuna – tarkasteltu aika etäisenä hahmona. Tosin vaikkapa Martti Simojoki luki Barthia, ja tähän suureen 1900-luvun protestanttiteologiin viitannee osittain myös hänen kirjansa otsikko Uskonto vai Jumala?
Barthin on katsottu ”kristomonismissaan” ja uskontokritiikissään edistäneen muut uskonnot pois sulkevaa lähestymistapaa esimerkiksi lähetysteologiassa. Samoin on katsettu ”Kristuksen herruuden” ajatuksen hankaloittavan dialogia vaikkapa sekulaarin humanismin kanssa. Onpa Barthia pidetty myös hankalana ajatellen protestanttien ja traditionaalisten kirkkojen välistä dialogia. Kysymyksenasettelu ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen. Barth onkin osaltaan edistänyt niin postliberaalia kuin uusortodoksista teologista ajattelua, jotka ovat tarjonneet välineitä myös ekumeeniselle lähestymiselle. Onpa hänen teologiaansa hyödynnetty myös selvitettäessä teologian ja luonnontieteiden välistä kohtaamista; Barth sai myös kutsuja keskusteluihin filosofien kanssa, jotka eivät jakaneet hänen lähestymistapaansa, mutta hänen panoksensa herätti heissä yhtä kaikki kiinnostusta ja kunnioitustakin. Oma lukunsa on Barthin asema kriitikkona natsi-Saksassa sekä myötäsukaisuus uskonnollista sosialismia kohtaan.
Barthin oma asenne esimerkiksi roomalaiskatolisuuteen lientyi Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen myötä. Vielä vuonna 1948 perustettaessa Kirkkojen maailmanneuvostoa Barth tervehti ilolla, että roomalaiskatolinen kirkko ja Venäjän ortodoksinen kirkko eivät olleet mukana. Hän jopa muotoili katolisista: ”…te ette kuulu tänne, ette meihin… meidän ekumeeninen tehtävämme voi saada yksin mission ja evankelioinnin muodon.” Esimerkiksi Jean Daniélou SJ lähetti Barthille vastineena avoimen kirjeen, jossa hän totesi, että Barth oli puhunut sanoja, ”jotka eivät olleet kristillisiä”. ”Emme voi pitää hyvänä iloa, jolla hän suhtautuu kirkkojen eroon”. Tämän päivän näkökulmasta Barthin asenne on vaikeasti ymmärrettävissä. Vatikaanin toinen kirkolliskokous kuitenkin muutti paitsi katolisen kirkon ekumeenista asennetta myös Barthin suhtautumista katolisiin. Kuuluista katolisista teologeista hänen ajatteluaan käsittelivät syvällisesti etenkin Hans Urs von Balthasar sekä Hans Küng.
Barth olisi kutsuttu tarkkailijaksi Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen, mutta terveys ei enää antanut myöten. Hän kyllä seurasi aktiivisesti kokouksen kulkua ja oli iloisesti yllättynyt. Hän kunnioitti esimerkiksi paavi Paavali VI:n päättäväisyyttä rauhan edistämisessä esimerkiksi ajatellen Vietnamin sotaa. Tavatessaan paavin henkilökohtaisesti Barth lahjoitti tälle neljä kirjaansa ja kirjoitti omistukseksi: ”Yhteisessä yhden Herran palveluksessa omistaa tämän kirjan piispa Paavali VI:lle, Jumalan alhaisimmalle palvelijalle, erossa oleva veli Karl Barth”. Rooman matkan jälkeen Barth kirjoitti: ”Olen oppinut tuntemaan läheltä kirkon ja teologian, joka on vaikutuksissaan ohittamaton, hidas, mutta varmasti aito eikä enää peruutettavissa olevassa liikkeessä, jota ajatellen haluaisi vain toivoa, että myös meillä olisi asettaa vierelle jotain vastaavaa”. Paavi puolestaan vastasi Barthin 70-vuotisonnitteluihin: ”Olemme kohdanneet teissä oppineen, joka tutkii rohkeasti totuutta ja jolle ajatus veljellisestä yhteydestä Kristuksessa on todellinen sydämen asia.” Viime aikoina on esimerkiksi prof. Benjamin Dahlke haastanut katolisia ammentamaan yhä inspiraatiota tietyistä Barthin teologian piirteistä.
Kiitos mielenkiintoisesta puheenvuorosta.
Kirjoitit: ”Filosofi Hans-Georg Gadamer arvioi Barthin Roomalaiskirjeen kommentaaria modernin tulkintaopin, hermeneutiikan, merkkipylvääksi, koska ”Paavalin asian etsiminen” asetetaan siinä uudella tavalla lähtökohdaksi.”
”Paavalin asian etsiminen” on ollut minulle lähes elämäntehtävä. Hämmentävää on ollut huomata, miten kauas alkuteksteistä luterilainen tulkinta on ajautunut. Otan yhden esimerkin:
Room.8:1: ”Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa.”
Sanatarkka käännös kuluu:
8:1 ”Niin ei nyt siis ole mitään kuolemantuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, ei lihan mukaan vaeltaville, vaan Hengen.”
Kirkko on poistanut jakeesta sanan ”.nyt”, jolloin on helppo muuttaa ”kuolemantuomio” kirkon oppiin sopivaan muotoon ”kadotustuomio”.
Sekä sanat ”nyt” että ”kuolemantuomio” on ehdottomasti säilytettävä alkuperäisessä muodossa, koska muuten on mahdotonta ymmärtää apostolin ajatusta. Olisi kiva kuulla blogistin mielipide jakeesta, jotta ”Paavalin asian etsiminen” voisi jatkua.
Jatkan hieman monologiani, jollaista joudun pitämään, kun olen kiinnittänyt huomiota kirkon Ut:n väärennöksiin. Room. 8:1 apostoli viittaa, kuten monissa muissakin kirjeissään, Aadamiin. Kuolemantuomio, jonka Aadam sai, tuli jokaisen ihmisen osaksi. Tämä liittyy myös vereen, niin Aadamin vereen kuin Kristuksen vereen.
Ote Paavalin puheesta Ateenassa:
”Ja hän teki koko ihmisten kansan yhdestä verestä asumaan kaiken maan päälle ja hän on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat,”
Kirkko on hukannut tässäkin jakeessa tärkeän vihjeen, kun on jättänyt sanan ”veri” pois. Miten veri liittyy Roomalaiskirjeen kuolemantuomioon ja Aadamiin, joka on esikuva Kristuksesta, mihin apostoli viittaa samaisessa kirjeessä?
olenko väärässä, jos väitän, ettei kirkko ymmärrä hölkkäsen pöläystä apostolin sanomasta, joka kulkee Roomalaiskirjeen lävitse kuin punainen lanka, veren lanka.
Erikseen on vielä apostolin oikeamielistämisoppi, jota kirkko kutsuu vanhurskauttamisopiksi. Silläkin suunnalla palikat ovat eri asennossa kuin Ut:n sanoma.
Hermeneutiikka haluaa katsoa ja ymmärtää aikanaan kirjoitettua suhteessa aikaansa.
Hermeneutiikka ei voi huomata aiemmin kirjoitetun uutta sanallista sisältöä myöhemmän ajan kuin ei myöskään kehittyneen kirkkolaitoksen tarpeisiin aina oikean mallin ylläpitämiseksi kirkon tarpeisiin oikeasta uskomisen mallista todistamiseksi.
Näin, väärennökset ovat väärennöksiä.
Tapio Tuomaala pistää taas omiaan. Kirkon moittiminen aiheetta ja ei asia perustein on jo kuultu. Tekstisi sisältää laajoja asiavirheitä ja mielivaltaista tulkintaa. Suomalainen Raamatun käännös on maailman parhaimpien joukossa joita ovat asintuntijat olleet kääntämässä.
Mikäli Ut:n käännöksissäni olisi virheitä, niin blogisti, kuten moni muu kirkko-oppinut, olisi kumonnut väitteeni. Harras toiveeni on, että joku löytää ratkaisevan virheen päättelyssäni. Mutta se ei tarkoita Sami Paajasen tyykistä syyttämistä asiavirheistä. joita ei kuitenkaan näytetä toteen.
Kun poistetaan kirkon väärennökset teksteistä, niin myös oppi muuttuu väistämättä. Kun käänsin Room. 8:1, olin ymmälläni, mutta siitä huolimatta käänsin tekstiuskollisesti, koska se ei ole oikeaa kääntämistä, että kääntää sen mukaan, miten itse ymmärtää. Kirkko on kääntänyt katolisen teologian mukaan tukeakseen kristikunnan konsensusteologiaa, jolloin menetään mahdollisuus nähdä Ut niiden silmin, jotka sen ovat Pyhässä Hengessä kirjoittaneet.
Luterilaisella kirkolla on mahdollisuus teologiseen mielenmuutokseen, joka tarkoittaa tiukkaa tekstissä pysymistä. Ei pitäisi olla vaikeaa, mutta kun se tarkoittaa isien oppien ja perinnäissääntöjen muokkaamista ja paljolti niiden hylkäämistä, niin kirkon ongelma on sama kuin juutalaisen papiston apostolien aikana. En siis todellakaan usko muutokseen, mutta koen velvollisuudekseni huutaa ja provosoida. En halua kuulla tuomiopäivänä syytöstä, että miksen kertonut, jos tiesin. Toki on suurempi mahdollisuus, että olen väärässä, mutta se on pienempi paha. Eihän se nimittäin voi olla mahdollista, että eläkkeläinen metalli- ja rakennusmies on enemmän oikeassa kuin kirkot teologeineen. Eihän? Ei se minustakaan ole mahdollista. Mikä tässä siis mättää?
Nykyinen raamatunkäännös ei kaikin osin ole täydellinen, mutta mielestäni Tapio Tuomaala osoittaa esittämiensä esimerkkien perusteluissa, että ainakin näissä kohdissa käännös on nykymuodossaan varsin perusteltu, eikä hänen esittämänsä kritiikki vakuuta. Raamatun kaanon on hyväksytty varhaisina vuosisatoina piispojen synodissa ja sitä tulkitaan myös kokoelmaa varhaisempien uskon sääntöjen ja myös ekumeenisten uskontunnustusten horisontissa. Sellaisena se on uskon ylin ohje. Kirkon ja samalla myös Raamatun sanoman suuri tähtäyspiste on evankeliumi, viesti kolmiyhteisen Jumalan lahjoittavasta rakkaudesta, joka tuli kirkkaimmin ilmi Jeesuksessa Kristuksessa, Jumalan itseilmoituksessa.