Ensi tiistaina 11.2. pidettävä kirkolliskokousedustajien vaali on herättänyt jonkin verran keskustelua Facebookin ryhmissä. Toimittajakollega Sirkku Nyström avasi omassa postauksessaan ansiokkaan varovasti ehdokaslistojen taustoja – varovasti siksi, että eri listojen teemoista ja tavoitteista on varsin vaikea saada selvää eikä varsinkaan mitään yhtenäistä linjaa tunnu löytyvän.
Paitsi tietysti suhtautumisesta samaa sukupuolta olevien parien kirkolliseen vihkimiseen. Näin Sirkku kirjoittaa: ”Minusta on perin ikävää, että yksi ainoa asia, avioliittokäsitys leimaa tietyssä määrin koko vaaleja. Kirkolla olisi paljon muitakin huolia ja mietittävää.”
Olen samaa mieltä – ollenkaan väheksymättä tarvetta löytää tähän koko kirkon päätöksentekoa halvaannuttavaan kiistaan ratkaisua.
Ymmärrän, että kysymys avioliittokäsityksestä on syvästi periaatteellinen ja keskeisesti Raamatun tulkintaan liittyvä asia. Puolin ja toisin. Siitä on tehty selvityksiä niin tolkuttomasti, että en lähde tässä niitä toistamaan.
—
Sitä vastoin ajattelin asettaa tämän kiistan johonkin mittasuhteisiin. Edes tilastollisesti. Otetaan siis muutama luku.
Tilastokeskuksen tilastosta selviää, että vuonna 2018 Suomessa solmittiin kaikkiaan 23 799 avioliittoa. Tässä luvussa ovat mukana kaikki avioliitot riippumatta siitä, solmittiinko ne kirkossa, maistraatissa tai jossain muussa avioliittoon vihkimiseen oikeuttavassa yhteisössä.
Ev-lut. kirkon tilastosta puolestaan selviää, että vuonna 2018 Suomessa solmittiin 17 446 avioliittoa, joissa molemmat tai jompikumpi puolisoista oli luterilaisen kirkon jäsen. Näistä avioliitoista kirkollisia vihkimisiä oli 9802 ja siviilivihkimisiä 7644.
Jos katsotaan prosentteja, niin kaikista Tilastokeskuksen tilastoimista Suomessa solmituista avioliitoista kirkollisia vihkimisiä oli 41 prosenttia. Ja kirkon tilastoimista avioliitoista, joissa ainakin toinen puoliso on kirkon jäsen, vihittiin 56 % kirkollisesti. Tämä siis koskee avioliittoja, joissa molemmat puolisot ovat kirkon jäseniä, sillä se on kirkollisen vihkimisen edellytys.
Eli siis myös kaikista kirkon jäsenten avioliitosta vajaa puolet solmitaan muuten kuin kirkollisesti. Ja todettakoon sekin, että kaikkien käyrien suunta on laskeva. Oikeutetusti voi kysyä, pitääkö tästä olla huolissaan. Ja toki tiedän, että tästä ollaan huolissaan. Mutta ollaanko siitä ihan oikeasti huolissaan?
—
Kun sitten tarkastellaan samaa sukupuolta olevien solmimia nykyisen avioliittolain mukaisia avioliittoja, niin niitä solmittiin 2018 kaikkiaan 387. Näistä 242 oli naispareja ja 145 miespareja. Samaa sukupuolta olevien avioliittoja oli siis kaikista avioliitoista 1,6 % ja kirkkoon kuuluvien avioliittoihin verraten 2,2 %.
Jos nyt asetetaan kysymys samaa sukupuolta olevien parien avioliitosta tilastolliseen kehykseen, niin käyttämällä samaa suhdetta kirkollisen ja siviiliavioliiton välillä kuin heteropareilla, niin vuonna 2018 kirkollisen avioliiton olisi halunnut solmia 216 samaa sukupuolta olevaa paria – siis tilastollisesti ja teoreettisesti, jos se siis olisi ollut mahdollista.
Ja jos vielä pilkotaan, niin niistä 135 olisi ollut naispareja ja 81 miespareja.
Tästä seuraa pari mielenkiintoista havaintoa. Ensinnäkään kaikki samaa sukupuolta olevat parit eivät todellakaan halua kirkollista vihkimistä, aivan samoin kuin puolet heteropareistakaan eivät sitä halua. Toisaalta verrattuna koko tasa-arvoisesta avioliittokäsityksestä käytävään kirkolliseen keskusteluun, kysymys koskee määrällisesti enemmän naispareja kuin miespareja. Sitä painotusta ei kiihkeässä keskustelussa juurikaan ole havainnut vaan lähes kaikki mielikuvat ovat pyörineet vanhatestamentillisten miesparien ympärillä.
Jos kärjistän: siis kaikki tämä vuosia jatkunut ja kirkon koko elämää halvaannuttanut keskustelu on käyty vuosittain reilun kahdensadan kirkolliseen avioliittoon ja toisiinsa sitoutumiseen haluavan parin tähden.
—-
Totta kai tiedän, että tämä ei ole tilastomatematiikkaa. Ja että vähemmistöihin suhteutuminen on ja sen pitää aina olla kokoaan suurempi asia. Mutta juuri sen tähden en myöskään voi ymmärtää, että tätä tilastollisesti pientä asiaa ei ole kyetty kirkossa ratkaisemaan.
Jos ja kun kirkko on nyt valmis vihkimään avioliittoon vähän keitä tahansa heidän maallisen vaelluksensa tasosta tai moraalisista näkemyksistä piittaamatta, niin en voi ymmärtää, miksi se ei voi tehdä sitä kaikkien maallisen lain edessä avioliiton edellytykset täyttävien kohdalla.
Ei tämä todellakaan voi olla elämää suurempi opillinen kysymys. Eikä tähän kirkko kaadu. Kun ei kaadu siihenkään, että kirkko nykyisin vihkii niin veronkiertäjät, puolisonsa pettäjät, vaimojen hakkaajat, ylinopeutta ajavat, BB-talon hurjastelijat, huumediilerit kuin meidät kaikki muutkin synnintekijät. Ja tähän vielä kauppakeskusten siunaamiset päälle.
Enkä todellakaan vertaa samaa sukupuolta olevia pareja tähän joukkoon. Kunhan vain listasin esimerkkejä siitä, keitä kaikkia kirkon papit sen enempää kyselemättä ja tutkimatta vihkivät kristilliseen avioliittoon. Olisivat ne sitten toisiaan rakastavia heteroja tai homoja.
Ja jos jonkun papin vakaumus ei salli samaa sukupuolta olevien vihkimistä, sallittakoon heille vapaus toimia vapaasti omantuntonsa mukaan. Siis Helanderin malli. Tai Turtiaisen kompromissi. Kyllä kirkosta aina löytyy tuuraaja paria sataa paria vihkimään.
—
Luulen, että nyt alkaa olla viimeiset hetket antaa hyvistä ja pyhistä periaatteista vähän periksi. Niin puolin kuin toisin. Tästä kiistasta vapautuvat voimavarat voisi ensi alkuun suunnata pohtimaan sitä, miksi vain puolet suomalaisista aviopareista ylipäätään haluaa kristilliseen avioliittoon. Ja mitä siitä seuraa muutaman vuoden viiveellä kasteiden määrälle? Ja mitä se puolestaan vaikuttaa 20 vuoden aikavälillä kirkon jäsenkehitykseen ja talouteen?
Paluuta yhtenäiskulttuurin aikaan ei ole. Eikä kirkkoon sitoutumisen luvut millään tempuilla mihinkään nouse. Mutta vielä olisi hetki aikaa varautua ja sopeutua siihen, miltä kirkko näyttää ja miten se elää, kun jäsenmäärä putoaa alla 50 prosentin ja hiipuvat rahat menevät rapistuvien kirkkojen seinien ylläpitoon.
Siis mainosmiestä lainaten: Nyt järki käteen ja päätöksiä tekemään, hyvät kirkolliskokoukseen pyrkijät.
Hannu Kuosmanen ja Jukka Kivimäki. Tiedän toki mittakaavaeron LHPK:n ja kansankirkon välillä. Mutta kyllähän kansankirkolle on joka tapauksessa tappio, jos aktiiviset ihmiset eivät kanavoi eivätkä välttämättä edes saa kanavoida aktiivisuuttaan kansankirkon piiriin. Tilastot eivät kertone kaikkea. Siellä, missä minä liikun, kuulen yhä useammin pohdintoja siitä, että kansankirkkoa kohtaan ei tunneta luottamusta ja että uusia (=siitä riippumattomia) ratkaisuja tarvitaan. Mikä ei tarkoita, että he olisivat innostuneita nimenomaan LHPK:sta. Mutta jos nämä pohdinnat jotenkin realisoituvat, kansankirkko kärsii joka tapauksessa.Ja jos melkein puolet isosista (=aktiivisimmat nuoret seurakuntalaiset) eivät edes usko Jumalaan, on aika loogista ajatella heidän lähivuosina eroavan uskonyhteisöstä nimeltä Suomen ev.lut.kirkko. Mistä seuraa juuri tuo hyvin analysoimasi tulevaisuuden skenaario kaikkine kerrannaisvaikutuksineen. Kirkko, joka häivyttää uskomisen ja pelastumisen kysymykset marginaaliin mitä erilaisimmilla tavoilla ei tietenkään voi voittaa sen enempää uusia sieluja jäsenikseen kuin pitää entisiä jäseninään. Esimerkiksi käy minun silmissäni vaikkapa lapsensa kastamatta jättävien kohtaaminen ympäripyörein ja mitäänsanomattomin fraasein. Vaikka jo tunnustuskirjojemmekin kastelinjaukset korostavat lasten kastamisessa olevan kirjaimellisesti kysymys suorastaan hengellisestä elämästä ja kuolemasta… Kyse on siis loppujen lopuksi kirkkomme syvästä hengellisestä identiteetin menetyksestä. Jukka Kivimäki muistuttaa hyvin Raamatun keskeisyydestä. Mutta kyllä kai sillä, että Raamattu yksin on kirkon opin ja elämän ylin ohje ja normi, pitäisi olla ihan konkreettisiakin seurauksia sekä uskon ja opetuksen että toiminnan osalta. Ortodoksia on myös ortopraksiaa. Vaikka siihen ei ole enää pitkään aikaan kai edes yritetty pyrkiä.
Tähän pakko sanoa, että hyvä kommentti. Kuin myös Jukka Kivimäeltä. Kiireessä ei nyt ehdi muuta, mutta mitäpä lisättävää 🙂
En tiedä, onko minussa jotain vialla, mutta kun en jaksa omistaa pohdintoja sille, kenet kirkko vihkii. Ja olen silti ehdokkaana.
En Teemu sanoisi, että jotain vikaa. Pikemminkin järki päässä ja jalat maassa.
Kirkon ei pitäisi antaa valtiovallan libertinistisen ideologian ja median vallan, joka näyttää olevan tärkein argumentti vaikuttaa siihen, että trinitaarinen luomismääräytyneisyys, jonka pohjalta me olemme joko miehiä tai naisia määrittää myös avioliiton perusteet. Syyt, mitkä menevät kirkon perustellun näkemyksen ulkopuolelle ovat alkuisin muusta lähteestä, josta nousevat myös keskeiset ongelmat raamattukysymyksessä.
Ongelman ydin ei tietenkään ole parin sadan parin vihkimisestä, vaan Jumalan sanasta luopumisesta.
Kirkko, joka poikkeaa Raamatun normistosta homoseksuaalisen käyttäytymisen suhteen ja alkaa pitää homosuhteita avioliittoon rinnastettavana hyväksyttävänä yhteiselämän muotona, on kirkko, joka ei enää seiso raamatullisella perustuksella, vaan toimii Raamatun selkeää todistusta vastaan. Kirkko, joka ottaa tämän askeleen, lakkaa olemasta yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko.
Siinä on ongelman ydin.
No, niin.
Äänet on nyt annettu ja huomenna tulokset selviävät.
Tässä kuitenkin hyvin kuuluisan teologin ajatuksia blogistinkin esille tuomasta asiasta.
https://www.perustalehti.fi/2017/09/kirkko-ei-voi-muuttaa-avioliittokasitystaan/