Pitkäniemen sairaala 1930-luvulla.
”…Kyllä se on niin surullista, kuin nuoret miehet taisteltuansa kaikki voimansa loppuun, sielun voimat ovat pettäneet, saaden vaeltaa muutamat ehkä lopun elämänsä täydellisesti sielun pimeydessä. Paljon täällä kyllä täysin parantuneena pääsee pois, sellaisia jotka ovat paljaasta yliväsymyksestä sairastuneet. Me teemme parhaamme, mutta sittenkin toisinaan tuntuu, että en voi olla niin hyvä kuin tahtoisin.”
Näin kirjoittaa sairaanhoitaja Laina Seppälä Talvisodan päätyttyä.
Kirjoitin viimeksi kolmesta sukuni mieskohtalosta talvisodassa. Nyt on naisten vuoro. Seppälän sisarukset Laina, Suoma ja Marjatta osallistuivat sotaponnistuksiin kukin omalla tavallaan. Heihin kuului myös isäni äiti Anna Särkiö, jota kutsuttiin Anniksi. Kaikki neljä olivat lottia. Ehkä tämä yhden perheen mikrohistoria valottaa samalla yleisempää kuvaa. Pahoitteluni jälleen pitkästä tekstistä.
_ _ _
Laina
Mielisairaanhoitaja Laina Seppälä
Sisko rakas! Pitkäniemessä 4 XII 39 (Laina kirjoittaa Anna Särkiölle)
”…Kuinka Hannu*) ja Sinä voitte? Onkos Uunosta ja Kallesta kuulunut mitään? Te elätte hiukan syrjässä, tämän vakavan ajan myrskyiltä, vaikka sinnekin kuuluu kohtalon kovan kellon ääni. Me olemme aina valmiita, nukumme täysissä pukeissa. Kaksi kertaa on ollut hälytys – Paljon hoitajattaria on lähtenyt ”Sinne jonnekin”. Punaisen Ristin komennuksesta täällä on P.B. sairaala. Meillä on jokaisella oma paikkamme. Rakas sisko, koeta olla Sinäkin rohkea, emmehän tiedä mitä vastuksia eteemme asetetaan. Onhan meillä Jumala joka voi auttaa, jos Hän on sen niin katsonut. Rakas sisko terveiseni ja toivokaamme, että pian saamme kaikki yhdessä elää rauhallisessa Suomessa…”
*)Isäni Hannu S, syntyi 30.4.1937.
Laina Seppälä toimi mielisairaanhoitajana Tampereella Pitkäniemen sairaalassa, jossa hoidettiin sodan traumatisoimia sotilaita – silloin heitä kutsuttiin tärähtäneiksi. Ville Kivimäen teos Murtuneet mielet kertoi siihen asti vähän puhutusta aiheesta ja sai Tieto-Finlandian 2013. Mielisairaanhoitajan koulutuksensa vuoksi Lainaa ei voitu päästää rintamalle, vaikka hän sinne toivoi.
Laina (s. 7.2.1908) avioitui sodan päätyttyä, toukokuun lopussa 1945 Väinö Haapaniemen kanssa. He viljelivät Virranniemen tilaa Sukevan Hirvijärvellä. Laina hoiti päivittäin talon karjan poikansa kanssa vielä 95 vuotiaana ja kuoli 100 vuotiaana.
_ _ _
Rakas Lanko, Pitkäniemi, joulukuu 1939 (Laina kirjoittaa Uuno Särkiölle)
…Minulla on täällä paikallisia erikoistehtäviä – Kyllä toivon että pääsisin jonnekin sinne (rintamalle). Meille on jokaiselle järjestetty oma paikkamme. Voi kyllä te ”Meidän poikamme” niitätte kunniaa maallemme rohkeudellanne. Eihän silti tiedä, kuka joutuu uhraamaan suurimman uhrin Isänmaalle, senhän Jumala yksin tietää. Laitan tänne pienen saippuan palan jotta saatte kerran itsenne puhtaaksi, samoin sokeriannokseni Kallelle ja Sinulle tasan. Tämä ”myssy” on ”kypärin” vuori, mahtaako Kalle osata käyttää kuin laitoin eri mallia, sitä voi käyttää myöskin kaulassa sitä Kallen vuoria. Ei siis muuta kuin parhainta vointia, me täällä rintaman takana rukoilemme Teidän puolestanne…”
Uuno hyvä, Pitkäniemi 18.3.40
”…Uuno ymmärrän hyvin miksi et ole voinut ilmoittaa rakkaan veljemme*) Sankaritien päättymisestä. Niin, Jumala on nähnyt sen niin parhaaksi, niin vaikealta, kuin se meistä tuntuukin. Meidän kaikki Sankarimme ovat kuolleet, tietoisina taistelunsa oikeudesta ja viellä varmana Suomen voitosta. Viellä kerran nämä synkät päivät muuttuvat valoisiksi. Uuno rakas! Jumalalle kiitos, että Sinä saat palata Annan, pikku Hannun ja meidän kaikkien luo.”
Uuno Hyvä, Pitkäniemi 31.3.40
”…Kyllä se on niin surullista, kuin nuoret miehet taisteltuansa kaikki voimansa loppuun, sielun voimat ovat pettäneet, saaden vaeltaa muutamat ehkä lopun elämänsä täydellisesti sielun pimeydessä. Paljon täällä kyllä täysin parantuneena pääsee pois, sellaisia jotka ovat paljaasta yliväsymyksestä sairastuneet.
Me teemme parhaamme, mutta sittenkin toisinaan tuntuu, että en voi olla niin hyvä kuin tahtoisin. … Minulla on niin äärettömästi koti-ikävä, kuin en tiedä miten äitiin, isään ja siskoihini koskee se Kalle veljeni poissiirtyminen. Kerrothan sinä Hänestä jotain sitten, kuin siihen on tilaisuus.”
*) Kalle Hemming Seppälä Kalle (s. 14.9.1916), viljeli Seppälään kuuluvaa Lavioslahden tilaa Nyystölän Hirtniemessä, perheetön. Kaatui Äyräpään Kylä-Paakkolassa 2.3.1940. Kirjoitin siitä edellisessä blogissani.
_ _ _
Suoma
Suoma (s. 21.3.1910) oli miehensä Lauri Louhivaaran kanssa isäni kummi. Isä pääsi pikkupoikana välillä käymään Padasjoelta Lahden Paavolassa, Elokadulla**) kummivanhempiensa luona, joilla ei ollut omia lapsia. Suoma oli Oriveden opiston käynyt kutoja. Lauri ontui lonkkaansa ja sorvasi Rautella ammusten kuoria.
Isä on kertonut muistonsa käynnistä Lauri Louhivaaran kanssa Lahden Kansanopistolla jatkosodan aikana, missä Suoma-täti oli muonituspäällikkönä sotasairaalassa. Pihalla pestiin teräsastioita ja alfakeittimistä nousi höyry. Suoma piti tiukkaa järjestystä muonavaraston ja ruoan valmistuksen sekä tarjoilun suhteen.
Retki kummisedän kanssa jatkui Lahden ratapihalle, missä pitkät sotilasjunat ajoivat aseman ohi. Isä meni sivuraiteella hiljaa seisovan junan luo, jonka vaunun nurkasta tipahteli nestettä maahan. Juna oli tulossa idästä, eikä sillä ollut enää kiirettä. Oli kesä 1944.
Sodan jälkeen Suoma oli Salpausselän kisojen vapaaehtoisena muonituspäällikkönä vastuullaan pitkät rivit kenttäkeittimiä ja kisavieraiden muonitus. Hän kuoli Lahdessa 8.2.1982.
**) ”Lahteahan ne ryssän kyyhkyset olivat taas pommittaneet ja samalta puolelta missä Louhivaaran talokin on mutta ei siihen ollut sattunut.” (Uunon kirjeestä Annille 23.1.1940). Vrt. edellinen blogini.
_ _ _
Marjatta
Marjatta (s. 10.9.1923) vastasi sodan aikana Seppälän talon töistä Padasjoen Nyystölässä. Veli-Kalle oli kaatunut talvisodassa ja isä Hemming Hemminginpoika (1.8.1882-11.7.1941) oli kuollut jatkosodan juuri alettua. Kova vastuu 18-vuotiaalle naiselle.
Marjatta oli Suoman tavoin isäni kummitäti. Hän avioitui Veli Martikaisen kanssa ja asettui Hämeenlinnaan, missä toimi Ravintola Vellamon emäntänä. Ravintolan omisti hämeenlinnalainen Noron tukkukauppiasperhe, jonka luona isäni asui koulukortteerissa käydessään Hämeenlinnan lyseota.
Marjatta Martikaiselle myönnettiin 26. marraskuuta 1971 oikeudet keskiolutbaarin pitoon Hämeentiellä, lähellä Hämeenlinnan asemaa. Vinkalo-baarista tuli paikallinen nähtävyys.
Marjatta-täti ei pitänyt menneisyyttään vakan alla. Se tuli Kylmän sodan vaikenemisen vuosina näkyviin, kun hän ripusti Vinkalo-baarin seinille kotiseudusta ja lotta-ajastaan kertovia muistoja.
Keskiolutbaarin pitäminen tuntui varmaankin vieraalta ajatukselta suvun piirissä, missä raittiutta arvostettiin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että Marjatta teki omalla tavallaan veteraanityötä – 1970-luvulla viisikymppiset baarin asiakkaat olivat monet sotien veteraaneja.
_ _ _
Hämeenlinnan Kaupunkiuutiset (30.11.2016) kertoo kyseisestä baarista seuraavasti:
”– Marjatta ei nähnyt mitään tarvetta muuttaa baarin ilmettä. Tietääkseni hän vaihtoi yhden ainoan kerran vain kuppilan tuolit. Näin kertoi baarin myöhempi omistaja Taipalinen.
Keskiolutkulttuuria vaaliva M.A. Numminen ikuisti Vinkalon kirjaansa Baarien mies (1986), vaikka saikin toivioretkellään porttikiellon Martikaiselta kuvattuaan kuppilan vessaa ilman lupaa. Marjatan porttikiellot eivät kyllä yleensä olleet kovin pitkäikäisiä.
– Peter von Bagh halusi tehdä Vinkalosta dokumentin, mutta Marjatta heitti hänet pihalle, koska heillä oli poliittisia erimielisyyksiä.
Kuppilassaan jämptiä kuria pitänyttä kapakoitsijaa kunnioitettiin, eikä arvostusta vähentänyt tieto siitä, että tiskin takaa löytyi haulikko, pesäpallomaila ja pari sorkkarautaa.”
Marjatalla oli sosiaalinen mieli ja halu auttaa asiakkaitaan:
”– Marjatta auttoi monia ihmisiä, hommasi vankilasta vapautuneille petivaatteita ja asuntoja. Ruokarahaakin hän antoi, mutta vaati aina todisteet siitä, että ruokaa oli todella ostettu, Taipalinen tietää.
– Semmoistakin puhuttiin, että hän olisi selvittänyt pyörävarkauksia enemmän kuin paikallinen poliisi. Baarissa hän piti tiukan järjestyksen ja vaati aina uusia asiakkaita näyttämään paperit, olivat he sitten minkä ikäisiä tahansa.
Kahvilan 86-vuotias omistajatar sai työnsä ääressä sairaskohtauksen ja menehtyi 9. helmikuuta 2010.” Saman viikon Iltasanomien etusivun lööppi kertoi tapahtuneesta. Marjatta Martikainen omistautui työlleen. Jouluaattoa lukuun ottamatta hän piti baaria auki joka päivä 39 vuotta.
_ _ _
Jälkinäytös
Isoäitini Anni (s. 7.2.1913) toimi Särkiön talon emäntänä Padasjoella ja kuoli 98 vuoden iässä 10. marraskuuta 2011. Kahta päivää myöhemmin viimeinen sisaruksista, Seppälän isäntä Leevi Seppälä (19.10.1929) oli hirvimetsällä ja kaatoi kohti juoksevan, haavoittuneen hirven. Sitä Leevi ei enää ehtinyt havaita. Hän kuoli tajuihinsa tulematta sairaskohtauksen saaneena 19. marraskuuta. Siunasin heidät parin viikon välein Padasjoella.
Kiitoksia tämän jakamisesta.
Lainaus,”Ajatus Pitkäniemen sota-aikaisesta historiasta jäi kuitenkin elämään, ja viimein Pitkäniemen sairaalan Perinneyhdistys päätti ryhtyä toimeen. Syntyi Karoliina Sysiharjun kirjoittama Pitkäniemi sodassa 1939 – 1947. Sairaalan vaiettu sodanaikainen historia on vihdoin kirjoitettu yksiin kansiin.”
Potilaiden ruoka·annokset vaikeana aikana olivat samat kuin venäläisillä sotavangeilla ja kolmanneksen pienemmät.
Sodan jäkeiseen aikaan 1960.tä luvun loppuun liittyy myös lääkityksen kehittyminen.
Itse olen tätini kautta viimeksi vieraana hiihtolomalla ollut siellä muistaakseni 1980· luvun vaihteessa. Aiemmilta ajoilta muistan viljelykset ja kasvihuoneet joita en kyllä käynyt lähemmin katsomassa. Koiria ulkoiluttaessa alue muuten tuli tutuksi kuten muutamat tapaamani potilaat ulkoilemassa. Sanoja ei vaihdettu.
Sittemmin olen paikkaa käynyt näyttämässä kun niemen ”linna” oli kaupungin edustustilana. Nyt käyttö on huomatakseni toinen.
Kiitos mainitessanne Ville Kivimäen teoksesta.
Hyvin kirjoitettu.
Vinkkinä muuten jos huvittaa käydä katsomassa Pitkäniemen alueella, niin kannattaa katsoa entinen mielisairaalan hautausmaakin, ja sen yläpuolella oleva Maatialanharju on aika hieno myös.
Kiitos molemmille kommenteista. Mielisairaisiin ei tuolloin vielä suhtauduttu yhtä arvostaen kuin muulla tavalla sairaisiin. Se voi selittää pieniä muona-annoksia?
Sotasairautta ei tulloin diaknosoitu vaan asialle pakkoliikkeissä, puhumattomuudesta puhumattakaan, tahdottiin ymmärtää muuta syytä.
Eikös asiaan yksi perehtynyt ollut ylilääkäri Donner nimeltään, voin muistaa väärinkin, ja henkiset vaivat haluttiin katsoa muun syyn aiheisiksi.
Ei asiaan kuulu, mutta oliko valkosten historian toimittajana myös nimeltään Donner alkaen vuodesta 1919, mistä jatko·osaa ilmestyi sitten hyvin aina vuoteen 1924.ä asti. Nyt varmasti muistan jo väärin.
Näin, kyllä sotasairauden uhrit kuuluivat psykiatrisina arvioitavina ruokadieetin piiriin vaikeana aikana.
Näin kun status vaivassa katsottiin muusyntyiseksi ei asiaa haluttu kummenmin ymmärtää, ja henkilöhistoriat useiden kohdalla tulivat karuiksi valtion hyljättyä Heidät.
Ymmärtävä suhtautuminen niihin joille sota on liikaa on hyvin moderni asenne valtiovaltojen puolelta. Vasta Vietnamin sodan jälkipyykki loi uudenlaisen diagnoosin ” Post Traumatic Stress Disorder” joka loi selvyyttä niihin traumaattisiin tilanteisiin jotka olivat liikaa ja johtivat sotilaiden murtumisiin. Aikaisempi termi Shell shock oli itseasiassa traumaattisen tilanteen hyväksymistä mutta se ei auttanut asianomaista eteenpäin. Yleensä tuota tilaa pidettiin pelkuruuden merkkinä. Siihen liittyvä apaattisuus ja käskystä piittaamattomuus johti Suomessakin omien telotuksiin . Hyvä ,että edes nyt on voitu kartoittaa se miten näitä tapauksia hoidettiin tai eihoidettu sotilaslääketieteessä.
Niin sitten naiset ja sota. Helsingin porvaripiireissä kasvaneena väittäisin ,että hyvin monet naiset saivat sotavammoja siinä missä miehetkin. Jatkuva stressitila omaisten rintamalla olosta. Yksin perheestä huolehtiminen ja rintamakuolemien aiheuttama menetys ja niihin liittyvät ahdistus ja epävarmuus tulevaisuudesta ja masennus koettelivat varsinkin naisia.
Sota-aikana juhlittiin rajusti. Valtiovalta reagoi tähän tanssikielloilla. Kieltoa rikottiin tietenkin. Alkoholi ja tupakanpoltto tuli myös naisten maailmaan. Sukupuolitaudit rehottivat ( tämän näkee tilastoista) joten kotirintamaelämä kaupunkimiljöissä ei ollut kovinkaan moraalista ainakaan nuoremille ikäluokille.
Rintamalta lomille tulleita juhlittiin parhaansa mukaan ja se juhliminen oli rajua. Juhliminen toimi eräänlaisena katharksina , puhdistumisena rintaman aiheuttamista traumoista. Yksi nuorten poikien pelko oli kuolla ennen kun heillä oli oikea seksikokemus.Poikuudesta piti päästä eroon ennekun oli valmis kuolemaan. Jollain lailla tytöillä oli samansuuntaista pelkoa siitä että he eivät koskaan saisi rakkauskokemusta plus että he säälivät miehiä joiden oli palattava sotaan. Sota-avioliitot syntyivät tällaisesta. Jotkut niistä pitivät mutta ei läheskään kaikki.
Tiedämme hyvin että myös moraalisesti meillä oli kaksi aivan erillaista sotaa. Talvisota , joka oli onneksi lyhyt, ei viellä luonnut sosiaalista levottomuutta mutta Jatkosota teki niin. Sen aiheuttamat sosiaaliset arvet vaikuttivat ainakin pariin seuraavaan sukupolveen ja myyttisesti näihin myöhäisempiin.