Sydän hakkaa, kädet ehkä tärisevät. Kaikki tapahtui niin äkkiä.
Läheltä piti -tilanne ravistelee. Se voi tapahtua liikenteessä tai vaikkapa kotona.
Yhtäkkiä kaikki tuntuu niin uudelta. Jopa hengittäminen on jotenkin tuoretta. Tienvarren kukka tai tuttu muki kotona tuntuvat ihmeiltä. Olo on pohjattoman kiitollinen.
Ihminen olettaa aika lailla. Se on toki luonnollista ja auttaa toimimaan. Huomenna on uusi päivä, kirjoittamaton kuin lumi ilman jälkiä. Luottamus auttaa jaksamaan ja on yksi mielekkään elämän edellytys.
Läheltä piti -tilanne kuitenkin saa ihmisen huomaamaan kuinka paljoa pitää itsestäänselvyytenä. Elämä, suunnitelmat, unelmat ja maa jalkojen alla ovatkin kaikki katoavaa.
Sairaus tai vakava kriisi toimivat usein samalla tavoin, mutta hitaammin. Ihminen tajuaa elon haurauden.
Yksi kuuluisin jumalatodistus kumpuaa juuri tämän tajuamisesta – e contingentia mundi, latinaksi.
Se ei todista paljon mitään tiettyä. Tai se on niin laaja – vähän kuin laajakuva kamerassa – ettei se kohdistu mihinkään tiettyyn. Kyse on enemmänkin tajuamisesta tai näystä.
Kokemus omasta rajallisuudesta on tämä jumalatodistus ikään kuin sisältäpäin, eikä ulkopuolelta, selitti Eric Lionel Mascall.
Läheltä piti -tilanne on kuin pikakurssi filosofiassa ja teologiassa. Maailman katoavaisuus, rajallisuus ja riippuvuus eivät ole vain nokkeluutta.
Tästä Tuomas Akvinolainen päättelee, että ”jokin itsessään välttämätön” on välttämättä oletettava olevan. ”Sitä kaikki sanovat Jumalaksi”, Tuomas väittää.
En tiedä, ainakin kokemus on raju.
E.L. Mascallin kirja He Who Is – A Study in Traditional Theism on erinomainen jumalauskon esitys. Tuomas Akvinolaisen lainaus on Summa theologiae -kirjasta.
