Dostojevskin kärsimyksen evankeliumi

Fjodor Dostojevski (1821–1881) kuului venäläiseen pienaateliin, mutta hänen sukunsa oli kotoisin Liettuasta. Nuoren Dostojevskin lähtökohdat eivät kuitenkaan olleet helpot. Hänen lääkäri-isänsä sekä kaksi kolmesta veljestä olivat alkoholisteja. Dostojevski itse kärsi epilepsiasta ja peliriippuvuudesta. Lisäksi perhe joutui kahden vakavan rikoksen uhriksi: sekä isä että kirjailijan sisar murhattiin.

Dostojevski puolestaan joutui Siperiaan lähes kymmeneksi vuodeksi, koska oli osallistunut vallankumoukselliseen toimintaan, joka ei edes ollut kovin vakavaa. Syytteetkin olivat naurettavat. Silti hän oli neljä vuotta kuritushuoneessa ja pakkopalveli toiset neljä vuotta Siperiassa sotilaana.

Vankeustuomiota edelsi lavastettu teloitustilanne, jossa Dostojevski vietiin parinkymmenen muun vangin kanssa ammuttavaksi lähes 30 asteen pakkaseen paitasillaan. Viime hetkellä heidät armahdettiin ja kerrottiin, että kyse on näytöksestä, varoituksesta. Tapaus jätti 24-vuotiaaseen nuorukaiseen lähtemättömän jäljen.

Dostojevski koki Siperiassa jonkinlaisen uskonnollisen murroksen. Hän luki Raamattua ja prosessoi syvällisesti kaikkea näkemäänsä. Vapauduttuaan hän kirjoitti koko tuotantonsa lukuun ottamatta Köyhää väkeä ja Kaksoisolentoa, jotka olivat ilmestyneet ennen pidätystä.

Minä, 15-vuotias turvallisessa kristillisessä kodissa kasvanut tyttö, tartuin hänen kirjoihinsa vanhempieni kirjahyllyssä ja mykistyin niiden voimasta. Raamattua yritin lukea, mutta en siinä iässä ymmärtänyt siitä paljon. Dostojevskin vimmalla tahkoamien rivien välistä minulle paljastui sana sanalta, sivu sivulta ja kirja kirjalta jotakin sellaista Jumalan olemuksesta, joka ei samalla tavalla ollut välittynyt minulle aiemmin. Olkoonkin, ettei Dostojevski kirjoita Jumalasta suoraan oikein mitään.

Ensin näin kuitenkin ihmisen: ristiriitaisen, köyhän, maanisen ja särkyneen. Reppanan, joka taistelee elämästään Pietarin ankarissa ja mielivaltaisissa sääolosuhteissa.

Kirjailijan luoma maailma on likainen, synkkä ja turvaton, silti kertomusten pohjavire säteilee toivoa. Minulle syntyi kuva kärsivästä, myötätuntoisesta Jumalasta, joka ei tarjoa mitään selityksiä kenenkään kohtalolle tai maailman pahuudelle. Hän vain istuu pietarilaisella kujalla jätekasassa tai kuralätäkössä vaiti – siellä, missä ihmiset haparoivat kohti elämää. Näkee, kuulee, katsoo, ehkä nyökkää, siinä kaikki.

Kirjailija kutsuu lukijaa osallisuuteen, kantamaan yhdessä maailman taakkaa. Tätä sanotaan joissain Dostojevskia käsittelevissä kirjoissa kärsimyksen evankeliumiksi. Juuri sen nuorena tunnistin, vaikka en osannut sitä nimetä. Sillä oli mittava vaikutus sille, millaiseksi jumalakuvani muotoutui. Köyhät, kurjat ja marginaaliin ajetut nousevat suuren kirjailijan teoksissa keskiöön. Juuri heille Jumala näyttäytyy, heidän omassa ympäristössään, hiljaisena valon kajona, kuiskauksena, inhimillisyyden pilkahduksina siellä täällä.

Tätä kuvaa kannan sydämessäni yhä. Se on saanut lisää sävyjä ja kerroksia, kokemuksia, mutta perusprofiili pysyy samana. Aktiivinen kuunteleva hiljaisuus siellä, missä kukaan ei kuule.

Dostojevskin kirjoista välittyvä ihmiskuva on kiehtova. Hän ei tietyssä mielessä pane ihmistä tekemään kompromisseja – ei oikeastaan edes Jumalan kanssa. Tästä mahdollisesti kirjoitan enemmän ensi kerralla. Ehkä myös jotakin lisää Dostojevskin jumalakuvasta. Tosin yhdellä pienellä varauksella: jos osaan.