Näyttää siltä, että syvässä rauhantilassa pitäisi rauhassa laatia toimintasuunnitelmia ja tapoja poikkeusoloissa. Kun meillä on ollut normaalitilanne , niin jumalanpalvelukset eivät ehkä meillä kaikilla ole tuntuneet niin tärkeiltä, että joka tilaisuuteen pitäisi pyrkiä. Sitten tulivat rajoitukset ja huomasimme, että se mikä ei ollut niin tärkeää tulikin tärkeäksi. Jumalansanan kuulo, virsien veisuu ja yhteiset rukoukset ja messut olisivatkin nyt mielessä, kun rajoitukset estävät.
Jos kirkon hallinto osaa vain rajoittaa, niin osa toimeksiannosta on hämärtynyt. Ihmisen sielun tarpeet eivät tyydyty sillä, että sanotaan: Rajoitukset eivät salli! Kirkkojärjestys ei salli! Kirkkolaki ei salli! Herää kysymys: Mikä on oikeasti meidän Iso Kirjamme? Suomen Laki vai Raamattu? Lain kirjain ei kuitenkaan ole ollut se este, joka on pysäyttänyt koko toiminnan vaan tulkinnat siitä.
Aikanaan Neuvostoliitossa nousi Inkerin kirkko tuhkasta rohkeitten Jumalaa pelkäävien henkilöiden toimesta. Olen katsonut ohjelmia, joita siinä vaiheessa Suomen Yle viljalti välitti, miten ne harvat papit tekivät työtään. Heillä oli ehtoollisvälineistä matkamalli aina mukanaan ja olivat valmiit ajamaan pitkähköjäkin matkoja palvellakseen sidottuja sisaria ja veljiä. Mummot veisasivat virsiä hauraalla äänellään, mutta Jumalan läsnäolon voi aavistaa helposti.
Jos meillä on ollut kuuden hengen mahdollisuus, niin miksi ei ole hyödynnetty sitä? Sanan lukeminen, tutkiminen ja rukouselämä toimii ihan hyvin niinkin pienessä piirissä, jos halua on! Kun sitten jokainen kuuluu myös johonkin toiseen soluun, niin syntyy tiivis verkosto. Messujahan voi viettää, kun porrastetaan sisääntulo ja kutsutaan alueittain lähes kortteleittain niin ei ole tartunnanvaaraa, kun pidetään välit.
Jokaisella on harrastuksensa, mutta miksi esimerkiksi ravintolaelämä menee hengellisten asioitten ohi mennen tullen. Vai onko kyse vain taisteluväsymyksestä? Jos seurakunnassa on vaikkapa seitsemän pappia ja pidetään 15-20 minuuttia kestäviä striimejä, niin vuoro ei osu kiusallisen usein. Mikä estää oikeasti harjoittamasta verkkoehtoollisia. Kaikki kuulevat ja näkevät saman mitä aina on messussa kuultu ja nähty. Pyhä henki voi vaikuttaa ja vaikuttaakin missä ja miten tahtoo.
Lopuksi on todettava, että Raamattu ei rajoita uskonharjoitusta. Kaikki mikä rajoittaa on ihmisten itsensä laatimia. Onko sitten niin, että ehtoollisen sakramentin vaikuttavuus on puitteissa eikä enää siinä Sanassa, jolla asiat toimitetaan. Kumpi on ratkaisevaa: Seko minkä suussamme maistamme vai se mitä korvillamme kuulemme. Sinun edestäsi sinun puolestasi!
Täysillä mennään!Eronneita liittynyt jo takaisin.
Viittasitte seurakuntalaisten rukouselämäasiaan. Sitäkään ei kirkossamme liian kanssa katsota vaan hyvää on se mitä jokainen tekee eikä enempään harjoitukseen ole tarvetta.
Kuitenkin aiemmin rukouselämään ovat kirkon Ihmiset halunneet katsoa. Toki katolinen malli syventämisessä menee pitkälle eikä mallia sellasenaan kantsi jäljitellä.
Ehtoolliasiasta nyt sanotte asiaan kuuluvasti. Varovaisuus on kuitenkin etusijalla ja uskon sen tuomia mahdollisuuksia käytetyn täysipainoisesti.
Korvaavaa toimintaa hyvin tahdottaessa olisi voinut syntyä hartauskirjoituksissa. Maamme ei ole aivan tasaista ja uskon jossapäin yritettykin.
”Jokaisella on harrastuksensa, mutta miksi esimerkiksi ravintolaelämä menee hengellisten asioitten ohi mennen tullen. ”
Varmaan siksi, kun siellä saa enemmän kuin yhden ryypyn ja moni tarvitsee useamman kuin yhden ennenkuin muuttuu hengelliseksi, jopa totuudelliseksi.
”In Vino Veritas ” …. Viinissä on totuus, sanoi roomalainen ja tottahan se on, että ihminen muuttuu puheliaaksi ja avautuu herkemmin pienessä hiprakkahurmoksessa, kun kaikki on niin kaunista ja ihanaa, tai rumaa ja kavalaa,
tai kaikkea siltä väliltä. Kuitenkin…hyvin hengellisesti ilmaistuna.
Ihmiset haluavat puhua itse, heillä on paljon sanottavaa ja heillä on paljon pohdittavaa, ja siihen tarvitaan kuulija, rinnalla kulkija, kaveri. Valmiiden sanojen veisu ei paljon auta, jos oma sydän on täysi ja kaipaa tyhjennystä että voi täyttyä uudelleen.
Kuka kaipaa kirkkoon ?
Kirkossa pitää olla hiljaa, hyvin hiljaa, muuten pappi häiriintyy ja katsoo vihaisesti, ja jumala voi herätä ja kuulee kuinka fariseuksia ja israelilaisia moititaan. Syödään heidän syntejään kuin paholaisen lientä, esikuvaksi meille, että joudumme kadotukseen, kuten he, jos emme usko kirkollista oppia ja papillista esivaltaa.
Me rakastamme jopa vihollista. ??
Kirkossa pitää tietää, milloin saa istua ja milloin pitää nousta seisomaan.
Kirkossa pitää tietää, milloin pappi puhuu ja milloin veisataan virsi.
Kirkossa pitää tietää missä välissä tulee se saarna.
Kirkossa ei saa rapisuttaa papereita muuten kaikki kääntyvät katsomaan pahansuopaisesti.
Vauvat eivät saa itkeä kirkossa, ruumiit voivat herätä haudoissaan kesken kaiken ja aikuiset eivät kuule koko viikon laadittua saarnaa. Vauvat eivät kuulu kirkkoon, paitsi kuvan ikonissa. Se ei itke, eikä pissaa, eikä haise, se kerää vain pölyä ja on helppo pyyhkäistä puhtaaksi. Vauvoja on vain yksi maailmassa, se on Kristus vauva ja hän osaa olla hiljaa. Puhuu vain silloin, kun me puhumme hänen puolestaan.
Lapset eivät saa juoksennella kirkossa, heidät pitää opettaa olemaan kuin heitä ei olisikaan.
Kirkosta ei saa lähteä kesken kaiken, se voi näyttää siltä, että on ikävystynyt ja pappi loukkaantuu.
Kirkossa pitää kärsiä, koska kristuskin kärsi.
Vapaus on vasta ulkopuolella. Siellä voi hengittää vaikka ääneen.
Paljon näyttää olevan kirkossa vikaa. Onneksi muut asiat ovat kohillaan? En suinkaan pähkäillyt asioita sellaisten ihmisten näkökulmasta, joille asiat eivät näyttäydy tarpeellisilta. Vain ajattelin, miten virus tarttuisi kirkossa herkemmin. Vai ollaanko siinä paavillisempia kuin paavi itse?
Pohdin monta kuukautta noita samoja kysymyksiä. Sitten satuin valtuuston kokouksessa aukomaan asiasta päätä. Sain kysymykseeni mielestäni aika tyhjentävän vastauksen. Se laittoi pohtimaan asiaa syvemmin. Ensinnäkin kirkon töihin hakeutuu tietynlaista väkeä. He sopeutuvat oikein mainiosti tietynlaiseen toimintakulttuuriin. Siinä aika kuluu mukavasti tapahtumia valmistaessa toteuttamisessa ja purkamisessa. Toiminta tehdään tietyllä tavalla ja muunlaiseen toimintaan ei ole ollut tarvetta. Monet ovat hoitaneet virkaansa hyvin jo kymmenet vuodet. Tiettyyn tapaan toimia on totuttu ja nyt kun tämä toimintatapa ei yllättäen ole mahdollinen, niin syy jonka kirkkoherra siinä meille kertoi onkin aivan luonnollinen selitys sille, että toiminta vain kerta kaikkiaan loppui kuin seinään. Työntekijät lamaantuivat täysin, eivätkä kyenneet orientoitumaan uuteen tilanteeseen ja käyttämään avautuneita mahdollisuuksia hyväkseen.
Otit Lauri esiin tuon Inkerin kirkon tilanteen vainojen aikana. Silloin papit ja muutkin miehet joutuivat leireille ja tapettiin. Kakki miehet tulivat kuitenkin ennen sitä uskoon. Jäljelle jäi naiset ja he ottivat papilliset tehtävät hoitaakseen. Jos nyt heräisimme tähän itse ja lähtisimme liikkeelle, niin asia korjautuisi.
Olen saarnan aikana ottanut kantaa saarnaan. Pappi väitti (johonkin raamatunkohtaan vedoten) että tytöt eivät rakenna majoja. Olen rakentanut pienenä ja lasten kanssa vähän suurempana majoja. Sanoin , että kyllä tytöt rakentavat. Minun jälkeeni kanttori ilmoitti myös rakentaneensa. Sen jälkeen syntyi spontaani keskustelu majan rakennuksesta. Pappi oli hiljaa. Hän oli/on herätyskristillinen pappi, joka saarnoissaan keskittyy siihen, mitä tytöt/naiset saavat tehdä ja mitä eivät.
Minulle herää tästä pohdiskelustani se kysymys olenko minäkin lamaantunut. Tiedän mitä pitäisi tehdä, mutta en ryhdy siihen. Odotan vain yhä sitä, että kirkko heräisi Ruususen unestaan. Vaikuttaa ihan siltä, että oma lamaannukseni on pahempi kuin kirkon.
Oisko meidän ajateltava niin kuin Jeesuksen aikana. Keisari on Roomassa ja niin kauan on hyvä, kun ei häiritse. Kiellot ja käskyt vaikuttavat oikeasti vain siinä tilassa missä ne lausutaan. Kun poistumme tilaisuudesta olemme omillamme ja voimme toimia omantunnon mukaan. Lähetyskäskyssä ei sanota: Käykää kysymässä kyläpäälliköltä lupa tehdä evankeliumin työtä hänen reviirillään.
Jo ennen Koronaa oivalsin sen, ettei oma aktiivisuuteni tuo ketään, eikä mitään lisää. Mikäli teen vain niitä aktiviteetteja, joita minulle tarjotaan. Ne hoituisi ilman minua ja vapaaehtoisia aivan hyvin. Aktiivisuuteni tuottaa vain hyvää oloa itselleni, kun voin olla tekemässä edes jotain. Haluaisin toki että aktiivisuuteni voisi saada aikaan ulospäinsuuntautuvaa toimintaa. Kuitenkin siinä käy ainoastaan niin, että tuen juuri sitä toimintamuotoa, jota oikeasti vastustan. Tätä moni ei huomaa ja on aivan tyytyväinen kun voi olla vapaaehtoisena ja toimia siinä hyvin aktiivisesti.
Näin käytämme energiamme tuottamattomaan toimintaan ja niihin tärkeäpiin tehtäviin, joita seurakuntalaisina voisimme omatoimisesti toteuttaa jää tekemättä.