Tuli kirkkoon nainen ja kummilapsi

Kummius on viime aikoina noussut otsikoihin valtamediaa myöten. Jakaako kummitodistuksia kaikille vai ei, siinäpä kirkollinen pulma. En ota tässä kirjoituksessa kantaa kummiuteen tai kummitodistuksiin yleisemmin, vaan kerron tarinan, joka nosti omassa mielessäni esiin kummiuden hengellisen merkityksen. Nimenomaan minulle kummina. Joku toinen kummi kokee asian toisella tavalla ja se on yhtä oikein. On kaikenlaisia kummeja, kaikki yhtä tärkeitä ja arvokkaita.

Olin alle kaksivuotiaan kummityttöni kanssa kirkossa viime sunnuntaina. Ensimmäinen kerta hänelle ja itsellenikin pitkästä aikaa messu sunnuntaiaamuna kello 10.00. En ole aamuihminen, joten herääminen kirkkoon sunnuntaina ei kuulu normiarkeeni (tai pyhään). Mutta tällä kertaa kannatti herätä, messu oli lämmin, tunnelmallinen ja koskettava.

Messu, jossa olimme oli Tikkurilan seurakunnan järjestämä Villasukkamessu. Paikalla sai olla villasukissa ja kirkonpenkissä sai neuloa. Väkeä oli kirkko täynnä ja paikalla messuun osallistujia vauvasta vaariin – kirjaimellisesti. Tunnelma oli lämmin, leppoisa ja kotoisa. Poissa olivat etäisyys, jäykkyys ja juhlallisuus. Tilalla lämpöä, läsnäoloa ja levollisuutta. Joku voi ajatella, että tällainen messu kaikessa epämuodollisuudessaan rikkoo kirkon perinteitä vastaan, mutta minusta juuri tällaisia lähestyttäviä matalankynnyksen messuja tarvitaan. Messuja, joissa saa vain olla ja hengähtää vailla suorituspaineita.

Katselin messua erilaisin silmin, kun mukana oli vajaa kaksivuotias kummilapsi. Tytöntyllerö malttoi aika hyvin olla paikoillaan kirjansa ja lelujensa kanssa, vaikka vaeltelu pitkin kirkkosalia kiinnosti kovasti. Messussa sai onneksi liikkua ja esirukouksen aikana sai käydä sivualttareilla sytyttämässä kynttilän tai laittamassa villapalloja rukouskivien sijasta koriin erilaisten rukousten merkiksi. Rituaalisuus viehätti. Oli ihanaa, kun usko sai konkreettisen muodon. Upeaa oli myös, että synnintunnustus ja synninpäästö laulettiin. Koskettava kappale, jossa anteeksianto tuntui vahvana ja sai kyyneleet virtaamaan. Pyhyys ja armo tulivat iholle.

Messun kaunein kohta on itselleni yleensä ehtoollinen. Niin tälläkin kertaa, kun menin sinne pienen kummilapseni kanssa. Tulin alttarille lapsi sylissäni liittymään pyhien yhteyteen ehtoollisen rituaalissa. Ehtoollinen on minulle niin sanottu ohut paikka eli hetki, jossa pyhyys tuntuu erityisellä tavalla. Taivas koskettaa maata siinä hetkessä. Lapsi sylissäni alttarilla leipää ja viiniä edessäni. Sinun puolestasi annettu ja vuodatettu. Nämä sanat saivat erityisen merkityksen, kun kannattelin pientä ihmistaimea sylissäni. Sinunkin puolestasi, lapseni. Lapsi siunattiin ja minä nautin Kristuksen ruumiin ja veren liikutuksen vallassa. Palasimme alttarilta kirkonpenkkiin molemmat yhtä kokemusta rikkaampana.

Itselleni ehtoollishetken pyhyys oli erityinen. Tuli tunne, että vaikka lapsi uskoisi tulevaisuudessa mitä, haluan näyttää ja jakaa hänen kanssaan oman uskoni. Kertoa hänelle, että tämä on minun polkuni ja ajatukseni. Että on hyvä Jumala, jonka rakkauteen, armoon ja hyvyyteen uskon. Ja jonka vaikutuksen tunnen maailmassa, vaikka lähes päivittäin epäilen uskoani. Tämän kaiken haluan lapselle kertoa ja jakaa hänen kanssaan. Ensimmäinen kerta, kun tunnen näin.

Ensimmäistä kertaa kristillisen perinteen jakaminen tuntui erityisen tärkeltä, vaikka sitä tavallaan työkseni koko ajan teenkin. Mutta tuossa hetkessä vajaa kaksivuotiaan kanssa kaikki kirkastui: olemme osa sukupolvien ketjua. On kristittyjä ennen meitä ja on kristittyjä, jos Luoja suo, meidän jälkeemme. Traditio muuttuu, mutta uskon ydin säilyy. Ja se on sanoinkuvaamattoman lohdullinen ajatus.