Euroopassa on herätty tunnistamaan ääriliikkeiden uhka demokratialle erityisesti Unkarissa ja Puolassa, joissa oikeusvaltioon kuuluva vallan kolmijako ja perusoikeuksien kunnioittaminen ovat uhattuina. KHO:n presidentti Kari Kuusiniemi ja professori Tuomas Ojanen ovatkin pohtineet perustuslain ja perustuslaillisten instituutioiden aseman lujittamista vahvemmilla ”suojalukoilla” (https://lakimiesuutiset.fi/aariliikkeen-vietavissa/). Samaa asiaa pohti myös kolumnisti Heikki Niemeläinen (HS 25.11.2021).
Myös evankelisluterilaisen kirkon piirissä on havaittavissa kirkon perustusten järisemistä. Kirkon virkakysymys ja avioliittokäsitys ovat jo pitkään jakaneet erityisesti papistoa ja herätysliikkeitä konservatiiveihin ja liberaaleihin. Vielä on hyvässä muistissa, millaisella väellä ja voimalla kirkkoa painostettiin hyväksymään samaa sukupuolta olevien vihkiminen. Nyt kohteena on kirkon tunnustus ja sen perustuslaillisen aseman heikentäminen. Eduskunnan hallintovaliokunta palautti kirkolliskokouksessa vuonna 2018 hyväksytyn kirkkolain uuteen käsittelyyn vaatien perustuslakivaliokunnan lausunnon perusteella muun ohella tunnustuspykälän siirtämistä kokonaan kirkkojärjestykseen.
Perustuslakivaliokunta totesi, että kirkkolakiehdotukseen edelleen sisältyvä tunnustuspykälä (1 luvun 2 §) ei kovin hyvin sovellu eduskunnan säätämään lakiin, mutta se ”voi olla tärkeää kirkon uskonnollisen identiteetin kannalta”. Perustuslakivaliokunnan päätösesityksessä tunnustuspykälän ei kuitenkaan katsottu olevan esteenä lain käsittelemiseen tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Valiokunnan lausumat jättävät muutoinkin tilaa perustella tarkemmin tunnustuspykälän sisällyttämistä lakiin, ja sen kirkolliskokouksen lakivaliokunta oli nyt perusteellisesti tehnytkin.
Evankelisluterilaisen kirkon olemassaolo perustuu olennaisesti Raamattuun ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Tunnustus on määritelty vuoden 1869 kirkkolaista lähtien osana kirkon järjestystä ja hallintoa, kuten kirkkolain ala sittemmin Suomen hallitusmuodossa ja nykyisen perustuslain 76 §:ssä määriteltiin. Professori, OTT, TT Pekka Leino on kirkkolakia koskevissa tutkimuksissaan todennut, että kirkon tunnustus kuuluu sellaiseen kirkon ylipositiiviseen oikeuteen, jota kirkolliskokouskaan ei voi muuttaa. (esim. Leino 2019: Kirkkolakijärjestelmän ongelmat s. 135).
Demokratia ei tarkoita, että äänestäjien enemmistö voi päättää mitä tahansa. Kirkon tunnustus on yksi sellainen asia, jota ei voi olennaisesti muuttaa, muuttamatta samalla kirkon identiteettiä. Tunnustuspykälän sisällyttäminen kirkkolakiin on siten yksi lukko, joka vaikeuttaa sen muuttamista. Pitäisikö lukkoja lisätä?
M.P. Koska kysymys on Raamatun tiivistelmästä. Ek vain tienviitasta. Sitä paitsi ne, jotka suhtautuvat kuvaamallasi tavalla Raamattuun ja tunnustukseen tapaavat muutenkin ottaa aikamoisia vapauksia jopa Raamatun suhteen. Esimerkiksi toteamalla, että Raamattukin on jonkin lainen tienviitta Kristuksen luo tai ”vain” ihmisten todistusta Jumalasta.
On ehkä turha jatkaa keskusteluamme. Totean vain, että Raamattu ei ole mikään ’vain jonkinlainen’ tienviitta Kristuksen luo. Se on ainoa, mikä seurakunnan käyttöön on annettu (unohtamatta kastetta ja ehtoollista). Sellaisena se on korvaamattoman arvokas. Uskomme kohde on kuitenkin yksin Jumala. Eikö se ole Raamatunkin sanoma?
M.P. Kiitoksia keskustelusta. We agree that we desagree vai miten se olikaan.
Keskustelu siirtyi laista uskon perusteisiin. Keskustelu osoittaa perustavanlaatuisia erimielisyyksi, joiden käsittely kirkossa on tarpeellista, mutta jatkukoon jossakin muualla. Kiitoksia kaikille kommentoijille.