Siitä huolimatta. että monilla seurakunnissa toimivilla ihmisillä on sydän paikallaan, kirkko kokonaisuudessaan on koko elämäni ajan näyttäytynyt minulle konservatismin linnakkeena: epätasa-arvoisena, suvaitsemattomana ja tuomitsevana. Naispappeus hyväksyttiin vasta vuonna 1986 vuosikymmenten mittaisen väännön jälkeen, ja samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen on edelleenkin kielletty.
Kirkon konservatiivisuutta perustellaan usein, sillä että kirkon tulisi edustaa pysyvyyttä nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassamme. Sen ei pitäisi ajelehtia uusien virtausten mukana, vaan olla turvallinen majakka, joka näyttää oikeaa suuntaa myrskyn keskellä, kun erilaiset aatteet ja arvot riepottelevat meitä.
Tämä on ymmärrettävä ajatus. Odotamme, että kirkko antaisi meille turvaa hädässämme. Mutta tuoko aikansa eläneisiin dogmeihin takertuminen meille todellista turvallisuutta? Kirkon konservatiiviset voimat perustelevat usein näkökantojaan vetoamalla Raamattuun, tuohon omassa ajassaan eläneiden uskostaan inspiroituneiden ihmisten kirjoittamaan ja myöhemmin erilaisissa kirkolliskokouksissa omia agendojaan ajavien ihmisten editoimaan tekstikokoelmaan, jota sittemmin ovat usein erehtyväiset ihmiset tulkinneet melko kaikenkirjavasti.
Kun Raamattua lukee yhteydestään irrotettuja fraaseja syvemmältä, esiin nousee kuitenkin kaksi asiaa, jotka vaikuttavat suvaitsemattomilta konservatiivikristityiltä jäävän huomaamatta. Ensinnäkin Raamatun keskeiset henkilöt eivät olleet konservatiiveja, vaan oman aikansa radikaaleja muutosvoimia: Jeesus opetuslapsineen uhmasi dogmeihin nojautuvia fariseuksia ja kirjanoppineita rakkauden sanomallaan.
Paavali käänsi selkänsä farisealaiselle menneisyydelleen ryhtyäkseen julistamaan evankeliumia. Moni apostoli kuoli marttyyrikuoleman, koska vanha valta koki heidät uhkaksi ”pysyville arvoilleen”. Muutosvoima ei lähtenyt liikkeelle valtaapitävistä, vaan ruohonjuuritasolta.
Myöskään me, jotka kaipaamme kirkolta dogmaattisuuden sijaan rohkeaa edelläkävijyyttä, emme voi jäädä odottamaan muutoshalukkuutta kirkon ylimmiltä hallintoportailta.
Muutos tapahtuu seurakuntien ruohonjuuritasolla tekemän työn kautta. Esimerkkejä tällaisesta muutosvoimasta, rohkeudesta, ennakkoluulottomuudesta ja avarakatseisuudesta on ollut nähtävissä ilahduttavan paljon. Äänestämällä seurakuntavaaleissa voit antaa tälle työlle tukesi ja kehittää kirkkoa yhä avoimempaan suuntaan, jotta ihan kaikki voisivat kokea olevansa sinne tervetulleita.
Toiseksi, koko Uuden testamentin ydinsanoma on rakkaus, Se välittyy Jumalan tärkeimpänä viestinä niin vastaansanomattoman kirkkaasti, että sitä ei voi ohittaa minkään opinkappaleen varjolla. Ja juuri siinä on vastaus niille, jotka kaipaavat kirkolta vakautta: kun etsitte suuntaa elämän myrskyssä, älkää takertuko irrallisiin tekstikatkelmiin, vaan seuratkaa valoa. Se valo on rakkaus. Rakkaus ei koskaan katoa.
Marko Alastalo
taiteilija, musiikinopettaja
Tulkaa kaikki Lohja
Lainaus: ..”.vetoamalla Raamattuun, tuohon omassa ajassaan eläneiden uskostaan inspiroituneiden ihmisten kirjoittamaan ja myöhemmin erilaisissa kirkolliskokouksissa omia agendojaan ajavien ihmisten editoimaan tekstikokoelmaan, jota sittemmin ovat usein erehtyväiset ihmiset tulkinneet melko kaikenkirjavasti.”
”Mutta tuoko aikansa eläneisiin dogmeihin takertuminen meille todellista turvallisuutta?”
Kaiken ”rakkauden” keskellä on kuitenkin suhde Raamattuun. Sieltä ei löydykään puolustusta tälle uudelle ”rakkaudelle”, siksi se pitääkin näin kuvatusti tulkita ja kääntää uudestaan. Mitähän sitten jää jäljelle?
Varmasti Raamatusta löydämme kaikkia tyydyttäviä todistuksia.
Samansukupuolisessa kimppauudessa todistusta voi halutessaan katsovan olevan vähemmän, mutta eikö Luther jo luvannut parin saavan osan Jumalan siunauksesta kihlautuessaan.
Luther ei maininnut mitään samansukupuolisesta rakkauden ja välittämisen asiasta vaikka asian täytyi olla Hänelle tuttu. Hänhän seurusteli usein palvelusten jälkeen paikallisessa missä hyvin oli miesten lisäksi joitakin naisia läsnä, ehkä ajan kuraattoreina inspistä tuomassa.
Eihän Raamatusta löydy yhtään papin vihkimää avioliittoa. Itseasiassa Ruotsi-Suomessa kirkollisesti vihitty avioliitto ei ollut edes juridisesti pätevä ennen vuotta 1734. Lutherhan ei edes pitänyt avioliittoa kirkonmiehille kuuluvana asiana.
Voi kysyä myös täytyykö kristityn mennä juridisesti naimisiin, ja sitoutua yhteiskunnalliseen avioliittoon siihen liittyvine dokumentteineen.
Minusta kristillisen avioliiton syvin olemus on toisiinsa sitoutuvan parin ja Jumalan välillä tapahtuva kolmoissidos. Seremoniat, juridiikka, tai jopa papin osallisuus, on minusta toisarvoista.
Mutta tästä ei tarvinne tehdä ensisijaisesti avioliittokeskustelua.
Ihmettelen vähän tätä: ”Kirkon konservatiivisuutta perustellaan usein, sillä että kirkon tulisi edustaa pysyvyyttä nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassamme. Sen ei pitäisi ajelehtia uusien virtausten mukana, vaan olla turvallinen majakka, joka näyttää oikeaa suuntaa myrskyn keskellä, kun erilaiset aatteet ja arvot riepottelevat meitä.”
Käytetäänkö tätä sillä tavoin yleispätevänä perusteluna, että kaikki muutokset ovat pahasta, ja pysyvyys ja muuttumattomuus, kaikissa asioissa, on itsetarkoitus?
Itse olen ymmärtänyt, että Kristuksen kirkko on koko olemassaolonsa ajan perustellut näkökantojaan nimenomaan Raamatulla. Jo varhainen kristikunta puhui siitä, että jokainen sana ja kirjain Raamatussa oli Pyhän Hengen inspiroima, mutta ei myöskään ummistanut silmiään Raamatun inhimillisyydeltä. Jumalallisuus ja inhimillisyys eivät sulje pois toisiaan, vaan niiden katsotaan pätevän samanaikaisesti. Täysin inhimillisenä Raamattu on samalla kertaa k o k o n a a n Jumalallinen.
Se oli saanut syntynsä kokonaan Pyhän Hengen vaikutuksesta. Raamatun voidaan katsoa siten olevan Jumalan puhuttelua kaikkina aikoina. Jo varhainen kristikunta tulkitsi Raamatun salaisuuden samalla tavalla kuin Kristuksen salaisuuden. Uskon intuitio piti Kristusta yhtä aikaa sekä todellisena Jumalana, että todellisena ihmisenä. (Khalkedon v. 451 jKr.) Samalla tavalla Raamattukin on yhtäaikaa sekä inhimillinen, että Jumalallinen, ”sekoittamatta, muuttamatta, erottamatta ja jakamatta. Raamatussa Jumalallinen ja inhimillinen kietoutuvat yhteen. (Konservatiivisesti..?)
Marko Alastalon mukaan mm. ”Paavali käänsi selkänsä farisealaiselle menneisyydelleen ryhtyäkseen julistamaan evankeliumia.” Aivan. Mutta Paavali myös toteaa: ”Ihmistenkö suosiota minä nyt etsin vai Jumalan?”
Ollennaiselta osin myös evlut-kirkon piispojen julkilausuma Kaksitoista teesiä Raamatusta vuodelta 1972 liittyy käsitykseen Raamatusta, joka on samalla kertaa täysin inhimillinen ja kokonaan Jumalallinen.
1 Ilmoituksesta
”Raamattu on kokonaan Jumalan pyhää sanaa eli
ilmoitusta, mutta kokonaan myös ihmisten kir-
joittama. Raamatun jumalallista alkuperää ja
inhimillistä muotoa ei voi eikä tarvitse erottaa
toisistaan.”
”Jo varhainen kristikunta puhui siitä, että jokainen sana ja kirjain Raamatussa oli Pyhän Hengen inspiroima.” Oliko koskaan edes olemassa yhtenäistä ’varhaista kristikuntaa’?
Pitääkö kirkon olla konservatiivinen? Kyllä ja ei. Perustelut:
Kyllä, koska ollakseen kristillinen kirkko on kirkon pysyttävä Raamatun ja kristillisen tunnutuksen perustalla. Kaikki kirkon oppi on voitava perustella Raamatun sanalla. Opin luovuttamattomin ydin on ilmaistu kolmessa ekumeenisessa uskontunnustuksessa, jotka taas ovat oikea avain pyhien tekstien tulkintaan.
Ei, koska jumalanpalvelustavat, kirkkotaide , kirkollisen kielen kieliasu ja jopa kirkon hallintorakennekin muuttuvat sen mukaan, missä ajassa, millaisessa kuluuriympäristössä ja millaisessa yhteiskunnassa kirkko toimii. Kristuksen käsky on viedä evankeliumi kaikille kansoille, siksi tarvitaan moninaisuutta, vaika usko ja oppi onkin universaalinen.
Mikko Niemisen kommenttiin jotakin; aina 1540.tä luvulle asti siunaamattomat aviot olivat päteviä.
Uskonpuhdistajat pitivät aviota kovin maallisena asiana, ja Lutherin ymmärrys asiasta on vakuuttavin minkä olemme unohtaneet asian juristeeraus luonteessa.
Iso harmi nykyäänkin on ettei kirkkomme ole kiinnostunut asian lakipuolesta vihkiessään. Yhdellä tavalla kyse on Ihmisten heitteillejätöstä.
Blogisti mitätöi ensin Raamatun arvovallan ja sitten vetoaa Raamatun arvoihin, jotka juuri on mitätöinyt.
Rakkaus on todellakin Raamatun punainen lanka. Toinen kysymys on, mitä rakkaus sitten tarkoittaa ja miten se ymmärretään. Raamatussa meidät vapauttaa totuus, ei meidän toiveemme siitä, mitä totuuden haluttaisiin olevan.
Ensisijaisena asiana kaiketi on rakkaus Jumalaan. Toisekseen lähimmäiseen. Rakkaus Jumalaan on sitä ”että pidämme Hänen käskynsä”. Samansukupuoliset (mitä sillä nykyään tarkoitetaankaan?) saavat kernaansti rakastaa nja välittää toisiaaan, se on jopa meilla kehotuksena annettu. Mutta liittyykö se sitten avioliittoinstituutioon ja sen määrittelemiseen, on aivan oma sfäärinsä. Avioliiton teologia on paljon muutakin kuin rakkausmäärittely tietyssa suppeassa merkityksessä.
”Rakkaus Jumalaan on sitä ’että pidämme Hänen käskynsä’.” Mitä tuo ’Hänen käskynsä’ sitten tarkoittaa? Sehän tarkoittaa rakkautta: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.”
Blogisti kirjoittaa: ”Odotamme, että kirkko antaisi meille turvaa hädässämme. Mutta tuoko aikansa eläneisiin dogmeihin takertuminen meille todellista turvallisuutta? Kirkon konservatiiviset voimat perustelevat usein näkökantojaan vetoamalla Raamattuun, ….”
Kysymys ei ole konservatiivisyydestä tai liberaaliudesta, vaan sekä rakkaudesta että rehellisyydestä.
Nostan esimerkiksi apostolisen uskontunnustuksen, jonka suomenkielisessä versiossa on yli seitsemänkymmentä sanaa puhdasta dogmaa. Koska se on kirkkomme dogmaa, on se myös kirkon uskonopin opetuksen näkökulmasta puhdasta faktaa. Näin me kirkossa uskomme.
Entä ellemme usko? Olemmeko silloin rehellisiä?
On yksi asia myöntää, että on uskossaan haparoiva ja toinen asia myöntää, että jollain kohdin uskon sijaan pikemminkin toivoo, mutta näistä kahdesta täysin erillinen asia on siirtää uskonopin keskeisimmät dogmat johonkin merkityksettömyyteen. Jos henkilö toisaalta julkisesti tunnustaa uskoa ja esiintyy julkisuudessa ”kirstillisestä valakaumuksestaan tunnettuna henkilönä” (ts. asettuu ehdolle seurakunnan luottamustehtäviin), mutta tosiasiallisesti pitää kirkon dogmaa täysin merkityksetömänä asiana, niin silloin ei ole kyse liberaliudesta vaan epärehellisyydestä. On siis täysin eri asia suhtautua avarakatseisesti johonkin asiaan kirkon dogmassa, kuin siirtää se kokonaan syrjään.
Ihmisen osa on elää ristiriitaisuuksien keskellä. On puhdasta rehellisyyttä myöntää, ettei yhteisessä tunnustuksessaan pitäytyvä kristillinen kirkko aina näytä aivan meidän itsemme näköiseltä. Ei sen pidäkkään näyttää, sillä Kirkonhan pitää olla Kristuksen näköinen, ei meidän itse kunkin.
Isä Jumalan suunnattoman rakkauden ja Krisuksen meille lunastaman armon vuoksi kelpaamme Jumalalle kaikkinen ominen ristiriitaisuuksineemme ja puutteinemme. Tämä on kirkkomme keskeinen dogma ja hukkaamalla dogman, hukkaamme koko kristillisen kirkon. Tämä kaikki on meille ilmoitettu Raamatussa.
Ei tarvitse olla konservatiivi nojautuessaan Raamattuun, myös kristillisessä uskossaan rehelliset liberaalit nojautuvat Raamattuun, toki omilla tulkinnoillaan ja painotuksillaan. Kokonaan Raamatusta irroittautumien ei kuitenkaan ole kristillisessä kontekstissa liberaliutta (siis avarakatseisuutta), se on heittäytymistä tuuliajoille aikamme virtojen vietäväksi. Kokonaan Raamatusta irrotetun opetuksen väittäminen kristilliseksi opetukseksi on siis puhdasta epärehellisyyttä.