Olin vuosia sitten ignatiaanisessa retriitissä, jossa tarjoutui mahdollisuus kuvan maalaamiseen mietiskelyn apuvälineenä. Aiheena oli Markuksen evankeliumin kuvaama tilanne, jossa Jeesus lähettää opetuslapset soutamaan edeltä käsin järven toiselle puolelle. Jeesus itse meni vuorelle rukoilemaan (Mark.6:45 – 52).
Opetuslapset nousivat veneeseen iltapäivällä tai illan suussa. Galilean järvellä tuuli oli vastainen, ja Herran oppilaat ponnistelivat päästäkseen eteenpäin. Aamuyön tunteina Jeesus sitten lähestyi heitä yliluonnollisella tavalla vettä pitkin. Jeesuksen sanat rauhoittivat heidät ja he saivat avun. Kirkoissa tästä teemasta saarnattiin pari viikkoa sitten.
Työpäivän pituinen yöllinen soutu kovaan vastatuuleen on mainio metafora ihmisen elämänkamppailusta, on se millainen tahansa. Se vie näännyttää, vie voimat. Yksi ja toinen meistä on kokenut jotakin samaa. Tuollaisina aikoina sisimmästä purkautuu avunhuuto. Usein käy kuitenkin niin, että vastaus viipyy. Herra vaikuttaa välinpitämättömältä.
Raamatusta löytyy tästä useita esimerkkejä. Kaanan häissä Jeesuksen äiti toi poikansa tietoon juhlissa syntyneen kiusalliseen tilanteen. Jeesus vastasi: ”Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.” Kanaanilainen nainen sai hätänsä keskellä kerta toisensa jälkeen kovantuntuisen vastauksen, ennen kuin Herra tarttui asiaan. Lasaruksen sisaret lähettivät Jeesukselle viestin veljensä sairastumisesta. Tiedon saatuaan Jeesus kuitenkin viivytteli vielä kaksi päivää siellä, missä silloin oli. Näin siitä huolimatta, että ”Jeesus rakasti Marttaa ja hänen sisartaan sekä Lasarusta.”
Myös psalmeissa tulee usein esille kokemus Jumalan avun viipymisestä. ”Kuinka kauan huolet painavat mieltäni ja sydäntäni jäytää tuska?”, ”Herra, kuinka kauan aiot katsella tätä?”, ”Kätkeydytkö sinä ainiaaksi?”, ”Jumalani, älä viivy!” Niin, miksi ja kuinka kauan? Tähän kysymykseen emme taida saada yksiselitteistä vastausta. Jotakin voimme kuitenkin Raamatun esimerkkien pohjalta sanoa.
Edellä mainituissa tapauksissa Jeesus toimi ajallaan ja tavallaan. Useasti vastaus oli sellainen, mitä avun pyytäjät eivät osanneet odottaa. Tähän on syytä kiinnittää huomioita. Vaikka meidän olisi vaikea uskoa, että Jeesuksen tekemien tunnustekojen kaltaisia ihmeitä tapahtuisi omassa elämässämme, on kuitenkin lupa odottaa häneltä apua tänäkin päivänä. Se, miten ja koska hän vastaa, on kuitenkin jätettävä hänen käsiinsä.
Kun Jumala viivyttää apuaan, sillä voi olla myös tietty tarkoitus. Koettelemukset pakottavat oppimaan kärsivällisyyttä ja kestävyyttä. Ne harjoittavat uskoa ja tekevät siinä vahvemmaksi, vaikka koetuksen keskellä uskoa ei tuntuisi olevan sinapinsiemenen vertaa. Vastoinkäymisissä voi tapahtua myös kasvua, jonka Johannes Kastajan määrittelee näin: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.”
Kun retriitissä ollessani maalasin kuvaa Jeesuksesta ja hänen järvellä ponnistelevista oppilaistaan, pyrin ilmentämään evankeliumissa mainittua olennaista seikkaa: ”Hän näki, että opetuslapsilla oli täysi työ soutaa vastatuuleen.” Jeesus näki. Tämä tuntui ja tuntuu edelleen merkitykselliseltä. Silloin kun tuuli on vastainen, silloin kun en ymmärrä, silloin kun apua ei tunnu kuuluvan – silloinkin Herra näkee tilanteen.
Pietari kehottaa kirjeessään: ”Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, niin hän ajan tullen korottaa teidät. Heittäkään kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen.” Tässä toivossa on hyvä odottaa tuulien laantumista. Herra vastaa ajallaan ja tavallaan. Kun jättäydyn hänen lupaustensa varaan, elämäni rakennus voi kestää myrskyssäkin, sillä olen silloin kallioperustalla
