Arkkipiispa Luoma ilmaisi kirkkopäivien puheessaan olevansa aika tyytyväinen kirkon tilanteeseen. Samoin ajattelee varmaan suurin osa seurakuntien työntekijöistä miettiessään omia seurakuntiaan. Tyytyväisyys on kuitenkin suurin muutoksen este.
Arkkipiispan mielestä tärkeämpi kysymys kuin kysymys kirkon voinnista, on kysymys suomalaisten voinnista. Vaikka arkkipiispa ei mennyt pidemmälle ihmisten hyvinvoinnin teemassa, on ilmeistä, että monella suomalaisella menee huonosti.
Kirkko-sanalla ymmärretään yleensä rakennusta, organisaatiota tai instituutiota. Ja nykyisessä tilanteessa kirkon resurssien vähentyessä, jäsenmäärän laskiessa ja ihmisten hengellisen identiteetin ohentuessa on aihetta kysyä, mitä kirkko voisi tehdä toisin, jotta ihmiset voisivat paremmin. Mitä pitäisi muuttaa?
Samalla kun hahmotamme, että ympäröivä yhteiskunta on yhä enemmän verkostoyhteiskunta, niin tämän ajattelun konkreettinen ymmärtäminen ei ole vielä välttämättä jalkautunut kirkon perustoimintaan.
Alkuseurakunta oli verkostomainen, kotiseurakuntien ei-hierarkkinen verkosto, joka muutti ympäröivää Rooman yhteiskuntaa. Vuosisatojen myötä kirkko kuitenkin tuli hierarkkiseksi ja institutionalisoitui ammattilaisten kirkoksi. Alkuperäinen sana ekklesia, joka kuvasi Kristuksen seuraajien joukkoa, alkoikin merkitä instituutiota. Nyt Suomessa kirkko on organisaatio, jonka jäsenistä alle 5% sanoo uskovansa kuin kirkko opettaa, ja samalla omistajuus kirkosta ohenee.
Mikä voisi olla muutos, joka ei kohtuuttomasti uhkaisi ketään, tai vaarantaisi nykyistä hyvää toimintaa, mutta joka tekisi kirkosta dynaamisemman , voimannuttaisi seurakuntalaisia ja auttaisi kärsiviä ihmisiä??
Ratkaisu voisi alkaa pienistä askelista. Laajennetaan ensin nykyistä seurakunta/kirkko-sanan määritelmää. Nykyinen 1500-luvulta periytyvä sana-ja -sakramentti määritelmä oli myös rajaus katolisia ja anabaptisteja vastaan. Sen merkityksen muuttaminen on edellytys, jotta kirkko voisi toimia ei-pappiskeskeisesti verkostoyhteiskunnassa. Olisiko moniäänisessä kirkossa aika ottaa uudelleen käyttöön kirkon historiasta nouseva toimintamalli, että Kristuksen seuraajien ryhmät, joita yhdistää Kristuksen Herruus,keskinäinen yhteys, ja palveleminen, ovat myös seurakuntia, perusyhteisöjä? Jos nykyiset seurakunnat ovat kuin isot, ammattilaisten ohjaamat matkustajalaivat, niin niiden rinnalle ja ympärille tarvitaan monia Kristuksen seuraajien ohjaamia veneitä palvelemaan ihmisiä.
USA:n kokemus viittaa siihen, että monet kirkon toiminnan jättäneet haluaisivat toimia juuri omassa ympäristössään. He poistuivat, koska eivät jaksaneet vain istua, ja he alkoivat toimia omassa ympäristössään. Tarvitaan rakenteita, verkostoja, jotka valtuuttavat ihmisiä ja antavat heille identiteetin toimia Kristuksen edustajina.
Tällaiset kotiseurakunnat ovat eräs merkittävin kirkon kasvun väline Aasiassa. USA:ssa tätä ajattelua on jalostettu kehittämällä mikroseurakuntien verkostoja. Ne syntyvät vetäjän hengellisen näyn ympärille (mm. Underground network). Koska ne perustuvat ryhmän vetäjän hengelliseen kutsumukseen, ne pystyvät hyvin tunkeutumaan eri alakulttuurien sisään ja palvelemaan ihmisiä.
Jos tämä ajattelu menisi läpi, niin useimpien seurakuntien näkyvä toiminta jatkuisi samana, mutta kakkosstrategiana olisi itsenäisten mikrokirkkojen verkosto, joka olisi yleisen pappeuden paras ilmentymä. Kakkosstrategia valtuuttaisi myös monet nyt passiivisina olevat seurakuntalaiset toimimaan.
Uudet trendit tulevat joka tapauksessa, kyse on vain siitä, haluammeko me niiden tulevan luterilaiseen kirkkoon. Joudumme miettimään, haluammeko me varjella aikaan sidottuja määritelmiä, vai antaa toisille luvan uusien tapojen avulla tavoittaa ihmisiä? Mille puolelle asetut?
Vuorinen kirjoittaa; ” Alkuseurakunta oli verkostomainen, kotiseurakuntien ei-hierarkkinen verkosto, joka muutti ympäröivää Rooman yhteiskuntaa. Vuosisatojen myötä kirkko kuitenkin tuli hierarkkiseksi ja institutionalisoitui ammattilaisten kirkoksi. Alkuperäinen sana ekklesia, joka kuvasi Kristuksen seuraajien joukkoa, alkoikin merkitä instituutiota.”
Tämän väitteen Vuorinen on esittänyt aikaisemminkin. Mihin tämä perustuu? Veikkaan, että Amerikkalaiseen vapaa kristillisyyteen, jossa monessa suhteen ollaan kirkon traditiosta irrallaan.
Jo pelkästään Raamatusta emme löydä Vuorisen kuvaa mallia, tälle ei ole myöskään mitään kirkkohistoriallisia perusteita. Raamatussa pappeuden virka apostolisena jatkumona on itsestään selvä alusta asti. Kirkko, ekklesia ei ollut ilman viran karismaa.
Kirkko instituutiona, rakenteellisena ja organisoituna kokonaisuutena on aina ollut. Sitä ovat johtaneet, piispat, paimenet jne… Vainojen päättymisen myötä, kirkon rakenne vahvistui ja kehittyi. Se on yhtä luonnollista kuin kirkon opinkehityksen historia. Kirkko, ei tunne villiä ja vapaata verkostoyhteisöä, jolla ei ole mitään sakramentaalista yhteyttä, josta puuttuu piispallinen kaitsenta. Kirkko ei ole ei organisoitu yhteisö, jossa seurataan jonkun vetäjän NÄKYJÄ ja ryhmittäydytään hänen ympärille. Kirkko seuraa paimeniaan jotka ovat apostolisessa jatkumossa vihittyjä (suksession), hyviä paimenia, eikä susia lammasten vaatteissa. Nämä sudet hajottavat tulkinnoillaan Jumalan lasten sielut.
Vuorisen suurin näky on irrottautua, maallikkovetoiseksi autioksi saareksi, ilman kirkollista ja sarkamentaalista yhteyttä, johon luontevana osana kuuluu uuden viran luominen maallikoille, ehtoollisen asettajina. Alkukirkossa tämä ei ollut mahdollista, se oli Raamatun vastaista. Vanhan liiton pappissuku kääntää kylkeä haudassaan verkostokirkolle.
Kirkon opn toiminan muutos tullee Jeesuksen isä sanan merkityksem ymmärtämosestä mikä koskee kaikkia planeetallamme eläneitä ja eläviä ihmisiä.
Siis kirkkopäivien vaiko sittenkin tänään avatun kirkolliskokouksen – kumpaankaan en tosin ole tutustunut. Piispa Marin avausmessun sanan Turussa kyllä luin – varmaa Maria 👌
APn puheen nosto juuri nyt – no jos tuli tuutista tänään, huonohko ajoitus, kun muualla yhteiskunnassa monet uhat päällä.
Ev.lut. kirkon tila ei anna aihetta tyytyväisyyteen. Jäsenmäärä vähenee, paljolti siksi, että kristinuskon ydinsanoma peittyy julkisuudessa moraalikiistojen taakse. Sellaista muutosta kirkkomme tarvitsisi, että pystyttäisiin tunnustamaan sisariksi ja veljiksi Kristuksessa kaikki ne Kristukseen kastetut, jotka huutavat avuksi Herran nimeä (Room.10:13) ja hyväksyttäisi perustavatkin erimielisyydet sekä avioliittokysymyksessä että virkakelpoisuuden osalta ilman että ketään painostetaan luopumaan vakaumuksestaan ja sallien jumalanpalveluselämän monimuotoisuuden.
Jep ja sitten mitään kirkkoa ei olsii.
Pyhän Hengen työ ainoastaan voi tehdä kirkosta dynaamisen. Evankeliumi kun on se kaivattu ja dynaaminen Jumalan voima.
Annammeko Hänen tehdä työnsä meissä. Jumala ei ole niinkään kiinnostunut siitä mitä me voimme tehdä Hänelle vaan siitä mitä Hän voi tehdä meissä. Jos hän saa tehdä dynaamisen muutoksen meissä, niin sen vaikutuksesta koko kirkko muuttuu.
Harmi vain kun me olemme vastustamassa tätä Jumalan työtä. Joten yhteistyö toimii huonosti.