Olen löytänyt itsestäni radiohartauksien vakiokuuntelijan. Sisäinen kello herättää usein parahiksi 6.30, jolloin tavallisesti napsautan radion auki. Sieltä tulee ensin kourallinen hengellistä musiikkia ja sen jälkeen hartaus.
Aamun hengellistä musiikkia kuunnellessani olen monesti hämmentynyt. En ymmärrä kuulemaani. Yleensä hartaissa sävelissä soitetaan virsiä eri sovituksina, mutta monille, varsinkin perinteisimmälle esittämistavalle tyypillistä on, ettei virsien sanoista saa selvää, ellei osaa niitä ulkoa. Minä en osaa.
Jollain tavalla virsilaulu muuttuu urkujen avustuksella sillä tavoin kimeäksi puuroksi, että sävel ja tunnelma ovat tavoitetavissa mutta sanat eivät. Ehkä se ei ole tarkoituskaan. Ensinnäkin, virret ovat rukousta, eivät esitettävää musiikkia. Toisekseen, enhän ymmärrä vanhan hengellisen musiikin vieraskielisiäkään sanoja, Mutta tunnelmasta voin nauttia ja liittää sen osaksi omaa hengellisyyttäni.
Onko sinulla samantapaisia kokemuksia virsien kuuntelusta?
*
Erityisen mieluusti kuutelen omaelämäkerrallisia hartauksia eli niitä joista kirkon viestinnän sisäisessä slangissa käytetään nimitystä K65. Kuulun kohderyhmään.
Tosin jotkut puhujat kuvaavat elämäänsä niin täynnä johdatusta, etten usko puoliakaan.
Toki tiedän ja ymmärrän, että jokainen radiohartaus ei ole tarkoitettu kaikille. Voi olla, että osa kuulijoista on viime viikkoina hieman vierastanut Ville Kormilaisen hartauksia, joissa ei paljoin johdatuksella mässäillä. Minusta ne ovat olleet virkistäviä muun tarjonnan joukossa.
Tuntuuko sinusta toisinaan , että jokin radiohartaus ei ole lainakaan tarkoitettu sinulle?
*
Pidin vuosia sitten radiossa iltahartauden. Tuskin oli lähetys ehtinyt loppua, kun puhelin soi. Siellä Miesääni ilmoitti ykskantaan:
– Sait kymmenen minuuttia aikaa julistaa Jumalan sanaa. Epäonnistit.
