KIRKOSTA HISTORIASSAAN

Suomen kansalaisista vielä 1997 lähes 9o % oli saanut kristillisen kasteen, kuulunut Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon ja ainakin muodollisesti tunnustanut kristillistä uskonoppia kaikkine piirteineen. Nykyisin prosentti on rajusti pienempi. Harva kirkon jäsen syvemmin tietää, miten tuo oppi on kehittynyt, ja miten sitä on kehitetty. Uusimmatkaan koulukirjat eivät asiassa paljon auta; kirkon itsensä piirissä hyväksytyt oppikirjat antavat asioista sangen pinnallisen ja kaunistellunkin kuvan. Yliopistoteologia ei saavuta seurakuntateologiaa; papit ovat pappisvalansa kautta sidoksissa uskontunnustukseen ja vanhoihin tunnustuskirjoihin ja uudet tutkimustulokset jäävät siten usein vaille ansaitsemaansa huomiota. Ei siis juurikaan tiedetä, miten esim. Uuden testamentin professori Heikki Räisänen on monissa puheenvuoroissaan osoittanut, että kirkko on omaksunut oppeihinsa ja julistukseensa Raamatun monenkirjavasta ja ristiriitaisesta aineistosta usein vähämerkityksisiä tai epähistoriallisimpia osia: Jeesuskuva on mm. perustettu paljolti Johanneksen kaikkein nuorimpaan ja vaikeimmin tu1kittavaan evanke1iumiin. Professori Veikko Lizen heittää lisäksi suolaa haavoihin toteamalla, että kirkon opit vahvistettiin vasta 3oo – 4oo vuotta Jeesus-liikkeen jälkeen ja useista keskeisimmistä opin lauseista äänestettiin; Niinpä Jeesus äänestettiin Jumalaksi vasta Nikean kirkolliskokouksessa v. 325 jKr., missä niinkuin muissakin kokouksissa äänestyskäyttäytymiseen vaikuttivat sangen maalliset valta- ja kirkkopoliittiset vaikuttimet; Jeesuksen persoonaa määriteltäessä o1i tärkeää, että hänen tekonsa ja arvonimensä olivat Rooman keisarin tekojen ja arvonimien veroiset, mutta kuitenkin niin,että keisarin valta jäisi ylimmäksi.
Äänestyksissä häviölle jääneiden ääni tukahdutettiin verisesti. Alkukirkon nerokkaimpia oppineita julistettiin kirkonkiroukseen, tapettiin ja heidän teoksiaan poltettiin. Nykyisten uskonoppien ylivalta on noussut kidutettujen kyynelistä.
Tavalliselle kansalle ei suotu eikä tahdota vieläkään suoda – mahdollisuutta tutustua alkukirkossa olennaiseen ja siinä syvästi vaikuttaneeseen gnosikseen, joka nykytutkimuksen mukaan on o1lut olennainen osa jo Jeesusliikkeen henkistä juutalais-hellenististä tarpeistoa. Rivikristitylle jäi paljolti Oiva Paloheimon kuuluisassa runossa heijastuva rooli:

Jeesus Kristus, poika Herran kulki metsätietä kerran,
hymyhuulin avojaloin linnunpoika kämmenellään.
Siitä kulki kristittykin, mustissansa, mielin mykin
paheksuvin mielialoin, seudun synnit sydämellään.
Kohtasivat ohiastuissaan tuntematta toistaan
kumpikaan.

Liittoutuessaan keisari Theodosiuksen aikana rahaan ja valtaan ja alkaessaan verisesti vainota omia jäseniään kirkko jo 15oo vuotta sitten asiallisesti petti Herransa ja Mestarinsa; Jeesus kavallettiin uudelleen. Hänen opetuksillaan ei o11ut vira1ise1le kirkolle juurikaan merkitystä. Keskeiseksi ei jäänyt kysymys oikeudenmukaisuudesta, armeliaisuudesta ja uudesta yhteiskunnasta. Joitain yksittäisiä munkkikuntia lukuunottamatta kirkolle o1i tärkeintä ihmisiltä revitty raha, kirkon johdon y1el1inen e1ämä ja ihmisten ylitse häikäilemättömästi käytetty valta, joka viimeksi mainittu sai irvokkaimmat ilmenemänsä toisinajattelijoiden vainoissa ja noitarovioissa, joita mielellään sytyttelivät valistuksen voittokulkuun asti yhtä mielellään niin katoliset kuin luterilaiset kirkkoruhtinaat.Kirkosta tuli esikuvansa irvikuva ja sellainen se monin osin on yhä tänään. Jeesuksen olisi vaikea tunnistaa opeista ja seremonioista itseään ja 1uu1enpa, että uskontunnustuksen sisältö jäisi hänelle hämäräksi ja hänen olisi siihen vaikea yhtyä.
Roviot ovat tietenkin – kiitos humanismin – sammuneet – mutta niiden liekeissä pikipimeiksi mustuneet omituiset opit ovat jääneet elämään; opit, joille ei ole perusteita Jeesuksen opetuksissa, ei juutalaisten pyhissä kirjoituksissa, jotka ovat monien etunäkökohtien, väärien tulkintojen ja käännösten, korruption ja virheellisten tulkintojen suosta nousseita tulkintojen tulkintoja.
Seurakuntateologiassaan kirkko ei suostu tätä näkemään. Se on rahojensa, hallintonsa ja itsepetoksensa vanki. Toistuvasti se on joutunut hönkimään ensin valistuksen ja sitten tieteellisen tutkimuksen sen nenälle nostamat lasit sumeaksi;kun ongelmaa ei kohtaa, sitä ei oIe. Tuskissaan toteaakin kirkon diakoniatyönpääsihteeri Juhani Veikkola aikanaan: ”Kirkon synti on olla Jeesuksen antamasta esikuvasta huolimatta sitoutumatta ihmiseen ja ripustautua oppiin ja opinkappaleisiin” Näin perusvastuu ihmisesti on kirkolta siis unohtunut ja kirkon moraali ei ole enää punnittavissa ihmisellisen lähtökohdan pohjalta.
Käytännössä Veikkolan tarkoittama kirkon vieraantuminen näkyy ehkä parhaiten sen rahankäytössä. Lähes 4 miljardin euron varallisuudesta irtain raha kuluu lähinnä omiin palkkoihin ja muihin hallintokuluihin ja kerskarakennetun rakennuskannan ylläpitämiseen. Yksin Tampereen Kalevan kirkon tuhansien hukkakuutioiden lämmittämien vie vuodessa varoja neljä kertaa enemmän kuin vaikkapa samaan aikaan työttömille osoitettu avustus. Vanhan piispan lähtö- ja uuden tulojuhliin kunnostettlin piispantaloa valtion varoilla monella miljoonalla.
Lama-aikana! ”Autuaita ovat hengessä köyhät”, sanoi’,Jeesus.
Harhaista opetustaan ja käytäntöään puolustaessaan joutuu kirkko – usein ns fundamentalistiensa suulla – turvauturnaan puolitotuuksiin, arasta vaikenemiseen, tekstien käännösväärennöksiin, tosinajattelijoista annettuihin vääriin todistuksiin ja opetuksellisiin manipulaatioihin. Lisäksi kirkko perin mielellään lukee yksinomaiseksi ansiokseen asioita, jotka eivät sen yksinomaisia ansiota ole. Länsimainen demokratiamme, oikeustajumme, tasa-arvomme, etiikkamme, ylipäätään kehittynyt yhteiskuntamme ei lepää läheskään niin paljon kristillisen arvomaailman pohjalla, kuin mitä kirkko mie1ellään antaa ymmärtää.

Sillä kuten osin uskonpuhdistuskin myös yhteiskunnallinen muukin uudistumisemme ja nousemisemme pimeästä yöstä, johon kristinusko oli meidät syössyt- johtui renessanssin ja valistuksen humanismista, joka otti aatteensa kristillisen tuhatvuotisen valtakauden yli hypäten suoraan antiikin aaternaailmasta. Sivistyk sestämme olemne velkaa Platonille, Sokrateelle, Ovidiukselle, Vergiliukselle Erastoteneelle ja monelle muulle antiikin eettisesti ja moraalisesti korkea tasoiselle ajattelijalle. Etiikka ja moraali ei ole kristillinen keksintö eikä ole mitään syytä olettaa, että vaikkapa muinaissuomalaisten perheissä olisi vallinnut barbaarisempi meno, kuin niissä kristillisissä piireissä, jotka paljolti väkivallan avulla tuputtivat maahan uuden oppinsa. Muistettakoon myös, että muinaisessa Egyptissä, Sumerissa tai Kiinassa osattiin
lukea, kirjoittaa ja laskea jo milleniumeja ennen katekismustamme. Platonin loistavan akatemian lopetti kirkko murhautettuaan sitä ennen sen erään loistavan edustajan matemaatikko Hypatian.
Väkivallan kirkosta häivytti maallinen regimentti – ei kirkon sisäinen itseymmärrys. Hallitukset valisti puolestaan humanismi ja sen loistavat edustajat, jotka usein olivat juuri noita kirkon vihaamia harhaoppisia, gnostikkoja, ruusuristiläisiä ja vapaamuurareita. lnkvisition lopetuttivat Voltaire ja Montesguiue, kidutuksen poisti oikeuslaitoksestaan vapaamuurari Fredrik Suuri.

Uusi etiikka ja yhteiskuntajärjestys nousi siis antiikkiin pohjaavasta valistuneesta humanismista ja sai voimansa ihmisen uudesta suhteesta mahan ja maailmankaikkeuteen. Tuollaista suhdetta tarvitsemme myös tänään. Aikamme kaipaa uutta renessanssia, kirkkomme uutta uskonpuhdistusta. Valitettavasti suunta etenkin uskonnoissa näyttää olevan myös päinvastainen: fanatismin ja fundamentalismin kauhistuttavat käärmeet nostavat päätään; Amerikassa on ammuttu aborttilääkäreitä sairaaloiden käytäville. Hurmahenget ovat vetäneet joukkojaan itsemurhiin.
Mutta kirkko ei ota vastuuta, se syyllistää vietellyn, mutta ei viettelijää Tupakoiminen on synti, tupakkatehtaan osakkuus ei. Juoppous on synti, mutta valtion viinanmyynti tai kapakanpito ei. Ylinopeus on synti, mutta ylinopean auton valmistaminen ja myyminen ei, jne. Kaksinaismoralismin näyttävästä luettelosta saisi todella pitkän.

Valistus vei siis kirkolta vallan, jota se väärinkäytti, mutta jos se sen joskus saa takaisin, niin jä1jet tulisivat olemaan hirvittävät; vallan ottaisivat peripateettiset dogmaatikot ja roviot karyäisivät tod.näk. taas.

Kirkko olisikin jo ennalta ehkäisten erotettava mitä pikimmin kokonaan valtiosta ja sen valtiolliset privilegiot poistettava, uskonnonvapauslakia on korjattava niin, ettei mihinkään yhteisöön voi ketään ottaa lapsena. Kirkkoon on voitava liittyä omaan harkintaan, ei vanhempien harkintaan, perustuen. Kirkollinen kerskarakentaminen on lopetettava ja kirkon työn keskeinen painopiste tulee muuttaa sosiaalieettiseen suuntaan eli Jeesuksen opetus on nostettava ensisijaiseksi ja lopeteltava pitämästä Paavalin tulkintoja lähes jumalallisina. Uskonnon harjoittamisesta johtuvat kustannukset tulisi saattaa tosiuskovaisten itsensä maksettaviksi, muut voisivat maksaa haluamistaan seremonioista erikseen. Ei o1e mitään mieltä siinä, että esim. keskivarakas poikamies, joka on maallistunut, mutta ei huomannut erota kirkosta, maksaa sille eläissään valtaisasti veroja saamatta vastineeksi mitään.

Vielä kirkon olisi lakattava valheellisesti probakoimasta toisinajattelevia vastaan. On käsittämätöntä, että kirkolla on oikeus esim. koululaitoksessamme käyttää oppikirjana teelmää , jossa arvostelukyvyttömille nuorille vakavana luodaan kuvia ja lehtiuutisia taitavasti manipuloima1la miel1elleyhtvrniä, joidcn mukaan esim. pastori Jones’n ja adventisti Koresh’n aiheuttamat joukkotuhot johtuisivat ns. new-age-liikkeestä! Oppikirjan valhe on suorastaan järkyttävä,viittaukset näihin traagisiin tapahtumiin olisi oppikirjassa luonnollisesti tullut kuulua kristinuskon fundamentalismin vääristymiä kuvaavaan osastoon.
Mainituilla uskonsankareilla ja tekomessiailla ei todellakaan ollut mitään tekemistä äiti maata säilyttämään ja ihmisen kehittymiseen pyrkivän Uuden Ajan ajattelutavan kanssa. Mutta aatteellisessa sodassa näyttää kirkolle olevan kaikki luvallista, jopa suoranainen valehteleminen.

Kaikella edellä sanotulla en tarkoita, etteikö kirkossa ja uskovissa olisi aitoa uskoa ja yksilöitä, jotka ymmärtävät, mitä ajan kello on lyömässä ja mitä Jeesus esim. pelastumisen ehdoista (vain teoilla on merkitystä) on oikeasti opettanut.
Mutta kuten pastori Ossi Ojanen on joskus todennut :
’Köyhien asia ei kaadu yksityisten ihmisten sydämen kovuuteen, vaan kirkkoinstituution historialliseen toimintalogiikkaan, joka ei voi tukea köyhien pääsemistä jaloilleen.