Black Lives Matter, kolonialismi ja kirkon missio

Mitä tekemistä näillä sanoilla on keskenään ja miksi näiden tulisi kiinnostaa meitä? Aloitetaan Black Lives Matter -protesteista, jotka kehittyivät globaaliksi liikkeeksi kesällä 2020. Liike syntyi turhautumisesta poliisissa ilmenneeseen systeemiseen rasismiin ja brutaaliuteen sekä rasistisesti perusteltuun väkivaltaan mustia ihmisiä kohtaan.

Systeeminen tai institutionaalinen rasismi tarkoittaa käytäntöjä ja toimintatapoja, jotka läpäisevät yhteiskunnan tai organisaation kaikki tasot ja ovat ikään kuin imeytyneet kaikkialle. Nämä käytännöt takaavat etuoikeuksia tietylle ihmisjoukolle, ja vahingoittavat toisia. Vedenjakajana toimii etnisyys.

Institutionaalinen rasismi oli myös siirtomaavallan kivijalka. Eurooppalainen siirtomaakausi alkoi 1500-luvulla ja kesti 1900-luvun puoliväliin saakka. Siihen kuului puuttuminen valloitettujen alueiden poliittisiin rakenteisiin ja kulttuuriin, työvoiman ja luonnonvarojen hyväksikäyttöä, sotilaallista voimankäyttöä, kaupankäyntiä ja orjakauppaa.

Rakenteellinen sortojärjestelmä systematisoitiin erottelemalla ihmisiä ja luomalla hierarkioita, jotka perustuivat rotuun, uskontoon, kansallisuuteen ja sukupuoleen. Eräs huipentuma tälle systeemiselle rasismille oli Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmä.

Siirtomaavallan purkautumisen eli dekolonisaation merkittäviä vuosikymmeniä Afrikassa olivat 1960- ja 1970-luvut. Afrikan maat itsenäistyivät yksi toisensa jälkeen. Historiankirjoitus tuntee tämän postkoloniaalisena aikana, mutta siirtomaavalta-ajan vaikutukset ovat edelleen nähtävillä esimerkiksi siinä, miten Afrikan maiden rajat kulkevat tai millainen on niiden talouden rakenne.

Miksi dekolonisaatio juuri nyt?

Mistä sitten on kysymys, kun nyt on noussut kansainvälisten humanitaarisen avun järjestöjen piirissä keskustelun aiheeksi dekolonisaatio? Eivätkö järjestöt ole neutraaleja toimijoita, jotka edistävät demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa, lievittävät köyhyyttä ja ylipäänsä toimivat paremman maailman puolesta?

Black Lives Matter -liikkeen myötä myös kehitysyhteistyön toimijat on haastettu tarkastelemaan, millaista systeemistä rasismia ja syrjintää on kutoutunut heidän – meidän – käytäntöihin ja asenteisiin. Tässä kohtaa ei tule huokaista helpotuksesta, että onneksi Suomi ei ole koskaan ollut siirtomaavalta – sillä ”valkoisen miehen ja naisen katse” koskee myös suomalaisia kehitysyhteistyön ja lähetystyön toimijoita.

Katsotaanpa tarkemmin. Liian monen järjestön viestinnässä, varainhankinnassa ja visuaalisessa kuvastossa korostuu ”valkoinen pelastaja”. Päätöksenteko ja vallankäyttö on keskittynyt globaaliin pohjoiseen.

Kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun sanasto viestii vääristynyttä ja syrjivää asennetta ei-valkoista väestöä kohtaan: esimerkiksi ”kapasiteetin vahvistaminen” olettaa jonkun ryhmän olevan taitoja ja osaamista vailla.

Valitettavan usein tämä järjestön tavoittelema kapasiteetti tarkoittaa kuitenkin jotakin läntisen maailman standardien mukaista osaamista samalla, kun paikallinen tietotaito aliarvioidaan. Esimerkkinä toimikoon kehityshankkeiden edellyttämä hallinto, byrokratia ja ammattijargon. Usein kehityshankkeisiin rekrytoidaan ”tekninen asiantuntija” tätä varten, kun taas ”kontekstuaalinen asiantuntija” loistaa poissaolollaan.

Globaalista pohjoisesta rekrytoidut työntekijät ovat tulojensa ja työsuhde-etujensa suhteen aivan eri kategoriassa kuin paikallisesti rekrytoidut työntekijät. Myös työntekijöiden taitoja ja kokemusta tarkastellaan eri linssien läpi.

Mikä tähän kaikkeen lääkkeeksi? Aluksi on tunnustettava ja nähtävä, että rakenteellinen rasismi on todellista. Vastuu tästä on yhteinen. Rohkaistaan ja mahdollistetaan valtaan ja olemassa oleviin rakenteisiin liittyviä tavoitteellisia, aitoja keskusteluprosesseja eri osapuolten välillä.

Luodaan tila muutokselle, vaikka muutos näyttäisi arvaamattomalta, ennustamattomalta, sekavalta ja riskialttiilta. Tarkastellaan sitä, miten me puhumme asioita. Arvioidaan käytettyjä termejä ja ilmaisuja ja niiden sopivuutta. Luovutaan vanhentuneista sanonnoista kuten ”hyödynsaaja” tai ”kohdemaa”.

Rohkaistaan avointa organisaatiokulttuuria ja rakennetaan luottamusta. Määritellään rekrytointiperiaatteet uudesta näkökulmasta: onko työntekijän palkkaaminen globaalista pohjoisesta todella välttämätöntä? Panostetaan paikalliseen tietoon ja taitoon.

Henkilökohtaisella tasolla tutkin, millainen on identiteettini ja motivaationi tähän työhön, ja mitä etuoikeuksia ja taakkoja tuon mukanani omaan työhöni. Olen nöyrä. Siirrän valtaani niille, joilla sitä ei ole – kaikin mahdollisuuksieni mukaan. Verkostoidun niiden kanssa, joilla on samat päämäärät.

Entä lähetystyö?

Yllä mainittu on noussut kansainvälisen humanitaarisen avun piiristä toimivasta järjestökentästä. Suomen Lähetysseura on paitsi lähetysjärjestö, myös kehitysyhteistyötoimija. Emme voi välttyä lähtemästä mukaan dekolonisaatioprosessiin, ja ensimmäinen askel on havahtua siihen, että näin todella on.

Sama koskee muita kirkon virallisia lähetysjärjestöjä – myös siinä tapauksessa, että järjestö mieltää itsensä kehitysyhteistyökentän ulkopuoliseksi toimijaksi. Nimittäin, lähetysjärjestönä näemme, että meitä myös koskee yllä esitetty kutsu muutokseen.

Raamatullista kieltä käyttäen voisi sanoa, että Jumala kehottaa meitä parannuksen tekoon. Kehotuksen ”tee parannus” taustalla on kreikankielinen verbi metanoia, joka tarkoittaa myös kehotusta opetella ajattelemaan uudella tavalla.

Meidän tulisi siis kyseenalaistaa perin pohjin se, miten nyt ajattelemme ja toimimme. Tämä siksi, että myös lähetysjärjestöt katsovat ”valkoisen miehen ja naisen katseella”. Myös me teemme päätöksiä, käytämme valtaa, toimimme eri kumppaneiden kanssa, rekrytoimme, koulutamme, teemme diakoniaa, tuomme resursseja mukanamme, tiedämme ja osaamme.

Tämä kaikki saattaa kätkeytyä hengellisen sanaston ja sopivien raamatunlauseiden taakse – sitä suuremmalla syyllä meidän on käännettävä tutkiva katse itseemme ja tunnistettava, missä oma systeeminen rasismimme ja syrjivät käytäntömme piilevät.

Kati Kemppainen, missiologian erityisasiantuntija, Suomen Lähetysseura