Länsimaiden ensimmäinen todella uutisoitu ”perikato” oli Lissabonin maajäristys 1755, jonka historiaan kuuluu mm. se, että se alkoi viedä jalkoja alta jumalanpalveluksen aikaan, kun eräässä katedraalissa munkit olivat juuri laulamassa Gaudeamus Omnes in Deo. Lähtökohta taiteelle, tarinoille, aidolle pelolle. Maailmanlopun ennustus oli koskettanut, Jumala muistuttanut.
Median ja turismin vuoksi tietoisuus luonnonkatastrofeista on laajentunut ja syventynyt. Tsunami ja nyt Nepalin tuhot. Maailma on kauhistunut, mutta samalla turtunut. Auttavia käsiä löytyy, samoin avustavia järjestöjä, kauhistuneita ihmisiä, mutta tietynlainen kyynisyys on lisääntynyt. Kun on paljon ihmisiä, yhden arvo on pienempi kuin harvassa joukossa. Googlen johtaja kuoli Mount Everestin lumivyöryyn pienessä leirissään siinä samassa kuin Kathmandun seudulla tuhansia, ja vielä on lopullinen luku pitkään selvittämättä.
Uutisointi fokusoitui oitis länsimaisittain tärkeään yksilöön, vapaaehtoiseen, itseään toteuttavaan harrastaja-seikkailijaan ääriolosuhteissa. Muut kuolleet (ja vakavasti vammautuneetkin) olivat yksilöitä, jotka vain elivät paikan päällä kodeissaan. Eivät seikkailleet, olivat tavisköyhiä, ”maan matosia”. Luojan kiitos uskonnollista tai poliittista ennakkoluuloa ei ole sentään osoitettu! Joku tosin on alkanut peräänkuuluttaa islaminuskoisten avustustoiminnan osallisuutta, kun ns. kristillisiä avustajia löytyy. Humanitaarinen apu on kuitenkin periaatteessa puolueetonta. Kansainvälinen Punainen Risti toimii yhdessä Nepalin paikallisen PR:n kanssa.
Mikä mediatyrmäyksessä on pelottavinta, on sen lyhytaikainen koskettavuus. Nykyään ”jäljet pelottavat” paljon lyhytkestoisemmin kuin aiemmin esium. Lissabonissa. Nepalin tilanne vaatii kuitenkin pitkää jälleenrakentamista niin infrastruktuurin kuin muidenkin ”rakenteiden” osalta. Kuka jaksaa avustaa sitä pitkäjänteisesti? Yhteisvastuumme maailmasta vaatisi nyt kestokolehtia tälle taholle, mutta yhtäkkiä muistamme lukuisasti muita pienempiä katastrofeja, joihin olemme sitoutuneet auttajiksi. Monen avustajan kukkaro alkaa ehtyä omantunnontarkasti, kun kaikkia avustuskohteitaan alkaa muistaa.
Katastrofi, jota helposti voisimme ilman kustannuksia, turhaa torjuen auttaa, on ilmaston muutos. Sille ei ole useinkaan mediassa ihmiskasvoja, mutta eläimiä riittää – niin että joitakuita jo kyllästyttääkin. En tiedä riittävästi siitä, mikä merkitys maanjäristyksiin on ympäristön kulutuksella ja saastuttamisella. Jäätiköiden sulamisiin, myrskytuuliin, hurrikaaneihin on jo osuus todistettu, ja saatamme itsekin tuntea jo oireita nahoissamme. Elämme suojasaarekkeessa, jossa maailman oireilu ei hätyytä radikaalisti, mutta suoja voi olla näennäisen rauhoittava. Viimeaikaiset tiheät myrskytuulihyökkäykset ja kevätsään pompahtelut laidasta laitaan ovat joitakuita jo herätelleet. Ainakin TV:n muutamia säätietelijöitä. Kiitos heidän.
Tarvitsemmeko omaan maahamme pienen järistyksen (vai suuremmankin), että tajuaisimme, miten itse vaikutamme ympäristöön ja edesautamme erilaisia katastrofeja. Eduskuntavaaleissa kannatettiin vihreitä arvoja enevästi. En ole poliittisesti sitoutunut minnekään, joten puhun luonnon vihreydestä poliittisesti neutraalisti. Kuitenkin mietin joka askeleella, miten kulutamme tätä vihreyttä, joka juuri nyt on puhjennut taas uuteen kevääseen. Mitä teemme ”sinitaivaan” ilmalle, suomalaisille sisupuistoillemme eli soille, marja-ahoille jne. Elämämme vedelle niin ulkoisesti kuin sisäisesti.
Kaikki liittyy kaikkeen, kokonaisvaltaisesti. Uskovalle kaikki liittyy Jumalaan. Miksi kysytään, kuinka Jumala sallii näitä tuhoja? Mehän niitä sallimme kauhusta huolimatta. Uskon raamatulliseen visioon että Jumala on jättänyt maan ihmisen valjeltäväksi, vaalittavaksi ja suojattavaksi vesineen, ilmoineen, eläimineen. Vaalimisen sijasta teemme paljon muuta, hyväksikäyttöä, joka kääntyy tuhoksemme. Maa nousee silmillemme monien mutkienkin kautta.
